Kirjahylly
Oletko lukenut loistavan kirjan, joka vaikutti, kosketti, nauratti, itketti tai peräti muutti elämäsi? Älä jätä sitä pölyttymään kirjahyllyysi - kerro siitä meille muillekin!
17.2.2013 13.10
Pienet jumalat
Terry Pratchett kirjoittaa uskonnosta terävästi, mutta kieli poskessa.
Arvostelijana: Matti Etelänsaari
Arvostelijana: Matti Etelänsaari
"Kirkko moninkertaisti pyrkimyksensä kohti pyhyyttä, kuten on yleensä tapana silloin, kun profeetan tuloa odotetaan. Seurauksena oli aika lailla samanlainen levoton hyörinä kuin missä tahansa suuressa monikansallisessa liikeyrityksessä, jossa odotetaan tilintarkastajien vierailua, sillä erolla, että Kirkon piirissä puutteellisesta pyhyydestä epäiltyjä ihmisiä otettiin kiinni ja hengiltä sadoilla nerokkailla tavoilla. Tätä pidetään useimpien todella suosittujen uskontojen keskuudessa luotettavana hurskauden barometrina."
Tervetuloa Kiekkomaailmaan!
Kuten yksinkertaisempikin sielu tietää, maailma on lattea kiekko, joka lepää neljän elefantin selässä, jotka puolestaan seisovat avaruuden halki lipuvan jättiläiskilpikonna Suuren kaksosen kilvellä.
Näistä lähtökohdista on vaikea mennä ihan totaalisesti metsään, ja Terry Pratchett tekee niin harvoin. Brittikirjailijan kynästä on lähtöisin jo useampi kymmenen Kiekkomaailma-romaania, jotka edustavat fantasiaparodiaa parhaimmillaan. Parodia on vaikea kirjallisuudenlaji, sillä se taantuu surkuteltavan usein halpojen naurujen mukahauskaksi kalasteluksi itsestäänselvyyksistä ja navanalushuumorista. Pratchett nauraa kirjoissaan paitsi fantasiagenren yleisille ominaispiirteille ja kökköyksille, myös sivaltaa varsin terävästi ja (yleensä) lisäksi hyvin maaliinsa osuvasti tosimaailman ilmiöitä, ihmisiä ja omituisuuksia. Hedelmälepakon vuosisadalla elävät Ankh-Morporkin kaupungin asukkaat joutuvat tuskailemaan vaikka sellaisten hämmentävien asioiden kuin poliittisen korrektiuden ja monikulttuurisuuden kanssa.
Parasta Pratchettin tarinoissa on niiden melankolinen, joskus yllättävänkin synkkä pohjavire näennäisen slapstick-huumorin taustalla. Koomisen kohelluksen ohella hän haastaa lukijansa pohdiskelemaan, mutta tekee sen lopultakin lempeän humaanilla otteella.
Pienet jumalat (Small Gods, 1992) ei ole tässä suhteessa poikkeus. Olen lukenut kaikki suomennetut Kiekkomaailma-romaanit ja useita vielä kääntämättömiäkin, ja vaikka Pratchettin magnum opuksen valitseminen on hankalaa, Pienet jumalat sijoittuu helposti kärkikastiin. Kuten nimi vihjaa, tässä kirjassa käsitellään uskonnollisia teemoja: tarkemmin sanottuna järjestäytynyttä uskontoa, erityisesti abrahamilais-monoteistista traditiota, kaikkine hyvine ja huonoine puolineen.
Tarinan keskiössä on nuori mies nimeltä Brutha. Brutha ei ole mikään nippunsa terävin sulkakynä, mutta hänellä on lempeä mielenlaatu - ja hän on Tosiuskovainen isolla alkukirjaimella. Brutha työskentelee apupappina Om-jumalan kirkon keskuspyhätössä kiinteistöhommissa eli pihamaata lakaisemassa. Ja siellä hän kohtaa itse Suuren Jumala Omin.
Joka on kilpikonna.
Kiekkomaailmassa jumalat ovat riippuvaisia palvojistansa, vaikka eivät sattuneesta syystä toitotakaan tätä maailmalle. He saavat elämänsä ja väkevyytensä näiden uskosta. Wanhoina hywinä aicoina myös Om oli mahtava jumala, joka vanhatestamentillisesti paiskoi vihollisiaan vitsauksilla ja polki pakanakansat sorkkiensa alle. Mutta nyt, vaikka omnilaisesta kirkosta on kasvanut giganttinen instituutio, ihmisten aito usko loistaa poissaolollaan, ja Om itse on sikistynyt pelkäksi matelijaksi, joka joutuu pelkäämään päivät pitkät kotkan lounaaksi päätymistä.
Mutta Brutha kuulee hänen äänensä (meloniköynnöksen varjosta), ja päätyy jumalansa valituksi ja tämän suojelukseen (tai toisin päin). Alkaa huikea seikkailu kohden varsinaista uskonpuhdistusta. Kumpi kasvaa lopulta enemmän ihmisenä: pappisnoviisi vai hänen jumalansa?
Pienet jumalat on samaan aikaan hekotuttavan hauska ja koskettava, rienaava mutta lempeä, kepeää luettavaa mutta syvällinen pohdiskeluissaan. Löytänet sen lähikirjastostasi. Suosittelen, kuten muutakin Pratchettin tuotantoa!
Arvosana: ****
Tervetuloa Kiekkomaailmaan!
Kuten yksinkertaisempikin sielu tietää, maailma on lattea kiekko, joka lepää neljän elefantin selässä, jotka puolestaan seisovat avaruuden halki lipuvan jättiläiskilpikonna Suuren kaksosen kilvellä.
Näistä lähtökohdista on vaikea mennä ihan totaalisesti metsään, ja Terry Pratchett tekee niin harvoin. Brittikirjailijan kynästä on lähtöisin jo useampi kymmenen Kiekkomaailma-romaania, jotka edustavat fantasiaparodiaa parhaimmillaan. Parodia on vaikea kirjallisuudenlaji, sillä se taantuu surkuteltavan usein halpojen naurujen mukahauskaksi kalasteluksi itsestäänselvyyksistä ja navanalushuumorista. Pratchett nauraa kirjoissaan paitsi fantasiagenren yleisille ominaispiirteille ja kökköyksille, myös sivaltaa varsin terävästi ja (yleensä) lisäksi hyvin maaliinsa osuvasti tosimaailman ilmiöitä, ihmisiä ja omituisuuksia. Hedelmälepakon vuosisadalla elävät Ankh-Morporkin kaupungin asukkaat joutuvat tuskailemaan vaikka sellaisten hämmentävien asioiden kuin poliittisen korrektiuden ja monikulttuurisuuden kanssa.
Parasta Pratchettin tarinoissa on niiden melankolinen, joskus yllättävänkin synkkä pohjavire näennäisen slapstick-huumorin taustalla. Koomisen kohelluksen ohella hän haastaa lukijansa pohdiskelemaan, mutta tekee sen lopultakin lempeän humaanilla otteella.
Pienet jumalat (Small Gods, 1992) ei ole tässä suhteessa poikkeus. Olen lukenut kaikki suomennetut Kiekkomaailma-romaanit ja useita vielä kääntämättömiäkin, ja vaikka Pratchettin magnum opuksen valitseminen on hankalaa, Pienet jumalat sijoittuu helposti kärkikastiin. Kuten nimi vihjaa, tässä kirjassa käsitellään uskonnollisia teemoja: tarkemmin sanottuna järjestäytynyttä uskontoa, erityisesti abrahamilais-monoteistista traditiota, kaikkine hyvine ja huonoine puolineen.
Tarinan keskiössä on nuori mies nimeltä Brutha. Brutha ei ole mikään nippunsa terävin sulkakynä, mutta hänellä on lempeä mielenlaatu - ja hän on Tosiuskovainen isolla alkukirjaimella. Brutha työskentelee apupappina Om-jumalan kirkon keskuspyhätössä kiinteistöhommissa eli pihamaata lakaisemassa. Ja siellä hän kohtaa itse Suuren Jumala Omin.
Joka on kilpikonna.
Kiekkomaailmassa jumalat ovat riippuvaisia palvojistansa, vaikka eivät sattuneesta syystä toitotakaan tätä maailmalle. He saavat elämänsä ja väkevyytensä näiden uskosta. Wanhoina hywinä aicoina myös Om oli mahtava jumala, joka vanhatestamentillisesti paiskoi vihollisiaan vitsauksilla ja polki pakanakansat sorkkiensa alle. Mutta nyt, vaikka omnilaisesta kirkosta on kasvanut giganttinen instituutio, ihmisten aito usko loistaa poissaolollaan, ja Om itse on sikistynyt pelkäksi matelijaksi, joka joutuu pelkäämään päivät pitkät kotkan lounaaksi päätymistä.
Mutta Brutha kuulee hänen äänensä (meloniköynnöksen varjosta), ja päätyy jumalansa valituksi ja tämän suojelukseen (tai toisin päin). Alkaa huikea seikkailu kohden varsinaista uskonpuhdistusta. Kumpi kasvaa lopulta enemmän ihmisenä: pappisnoviisi vai hänen jumalansa?
Pienet jumalat on samaan aikaan hekotuttavan hauska ja koskettava, rienaava mutta lempeä, kepeää luettavaa mutta syvällinen pohdiskeluissaan. Löytänet sen lähikirjastostasi. Suosittelen, kuten muutakin Pratchettin tuotantoa!
Arvosana: ****
Palaa otsikoihin | 2 Kommenttia | Kommentoi
18.2.2013 8.35
Terryfani
Hauska kirjoitus
Kiitos Matti hauskasta ja arvostavasta kirjoituksestasi. Kirkon nettisivuilla voitaisiin helposti ajatella kirjaa rienauksena mutta sinä et sellaiseen sortunut. Kuten kirjoititkin, kirja on hauska mutta erittäin paljon ajatuksia antava ja samoin on sinun arviointisi siitä myöskin. Kiitos.
19.2.2013 8.44
Etelänsaari Matti
Mukavaa, että firman sivuilla liikkuu muitakin Pratchett-faneja!
Omasta mielestäni Terryn vahvuus on siinä, että vaikka hän nauraakin kaikenlaisille ihmisille ja ilmiöille, hän tekee sen tasapuolisesti ja aina pohjimmiltaan hyväntahtoinen pilke silmäkulmassa. Varmasti löytyy paljon niitäkin, joihin hänen huumorinsa ei uppoa ja jotka vetävät herneen nenäänsä hänen teoksistaan.
Omiin suosikkiini lukeutuvat ehdottomasti Muori Säävirkku sekä aina niin sympaattinen Kuolema. Ja pakko tunnustaa, että Persnetto-Dibbler keikkuu listan kärkipään tuntumassa. "Naaaakkiii-sämpylöitääää!"
Omasta mielestäni Terryn vahvuus on siinä, että vaikka hän nauraakin kaikenlaisille ihmisille ja ilmiöille, hän tekee sen tasapuolisesti ja aina pohjimmiltaan hyväntahtoinen pilke silmäkulmassa. Varmasti löytyy paljon niitäkin, joihin hänen huumorinsa ei uppoa ja jotka vetävät herneen nenäänsä hänen teoksistaan.
Omiin suosikkiini lukeutuvat ehdottomasti Muori Säävirkku sekä aina niin sympaattinen Kuolema. Ja pakko tunnustaa, että Persnetto-Dibbler keikkuu listan kärkipään tuntumassa. "Naaaakkiii-sämpylöitääää!"