Pohjolan leijona

Kalenterissammekin hänellä on oma muistopäivänsä, joka on samalla ruotsalaisuuden päivä - 6. marraskuuta vietetään Kustaa Aadolfin päivää. Vanhan juliaanisen kalenterin mukaan Ruotsin kuningas Kustaa II Aadolf sai surmansa selkäänammutusta musketinkuulasta tuona päivänä Lützenin taistelussa armon vuonna 1632. Kustaa Aadolf oli jo omana aikanaan legendaariseen maineeseen noussut hahmo, jonka kilpeä kiillotettiin vain entistä kirkkaammaksi sekä Sveanmaalla että täällä koto-Suomessamme, varsinkin romantiikan ja kansallisuusmielisyyden kultaisella vuosisadalla Venäjän vallan aikaan. Lopulta 1900-luvulle tultaessa historiankirjoituksemme oli jo sangen yksimielinen siitä, että Kustaa Aadolf oli suuri Suomen ystävä ja mitä esikuvallisin kruunupää, jota maa kuunaan oli päällään kantanut - puhumattakaan roolistaan sankarillisena protestanttisuuden esitaistelijana suurina vaaran vuosina, jolloin vieraat vallat juonittelivat suistaakseen Ruotsin perikatoon.

Sellainen on siis myyttien ja legendojen Gustavus Adolphus, joka ihailtuna ja rakastettuna könöttää tukevasti edelleen suomalaisessakin almanakassa. Mutta millainen mahtoi olla mies myytin takana? Filosofian tohtori, historian dosentti Mirkka Lappalainen on pureutunut tarunhohtoisen monarkin elämään tuoreessa teoksessaan Pohjolan leijona (Siltala, 2014). Opuksessaan Lappalainen keskittyy erityisesti ruotimaan suomalaisten kannalta erityisen mielenkiintoista aihetta eli Kustaa Aadolfin Suomen-suhteita. Mitä kaikkea juhlittu kuningas oikeasti teki Suomen hyväksi, ja onko hänen jälkipolvien kultaama maineensa tuulesta tempaistu?

Lappalaisen mukaansatempaava teos on sujuvalukuinen ja helposti lähestyttävä kokonaiskatsaus, joka taustoittaa ymmärrettäväksi ja eläväksi miljööksi Kustaa Aadolfin aikaisen, nykypäivän vinkkelistä katsottuna kovin erilaisen Suomenmaan. Kustaa Aadolf nousee teinikuninkaana valtaan tyrannimaisen isänsä Kaarle-herttuan varjosta kaitsemaan sisällissodan repimää Ruotsin valtakuntaa, joka on riidoissa jotakuinkin kaikkien naapureidensa kanssa ja pelkää valtaistuinta havittelevan Puolan kuninkaan Sigismundin hyökkäystä. Nuori hallitsija aiheuttaa uskollisille neuvonantajillensa harmaita hiuksia heittäytyessään monenlaisiin vaarallisiin seikkailuihin tuodakseen itselleen ja kotimaalleen kultaa ja kunniaa.

Pohjolan leijona kaivelee myyttisen kerroksen alta esiin ristiriitaisen ja monisärmäisen hahmon. Teoksen luettuaan ymmärtää, minkä tähden Kustaa Aadolfille on satanut Suomessakin suitsutusta vuosisatojen varrella. Ryhtyessään rakentamaan valtakunnastaan keskitettyä absoluuttista monarkiaa, jossa kuningas vie ja muut vikisevät, Kustaa Aadolf ikään kuin siinä sivussa uudelleenrakensi suomalaisen oikeusjärjestelmän ja suitsi paikallispamppujen mieli- ja väkivaltaa. Suomalaiset eivät luottaneet aatelisiin, mutta nuoreen ja karismaattiseen kuninkaaseensa he luottivat.

Toisaalta paljastuvat myös ne raskaat taakat, joita henkeen ja vereen sotapäällikkönä touhunneen hallitsijan seikkailut kansalle asettivat. Vuosi vuodelta kovenevat verot, muut maksut ja väenotot painoivat Suomea, mutta niiden vanavedessä erämaan korpiin rakennettiin uusia teitä ja siltoja, tehostettiin veronkantoa ja virkamiehistön sivistystasoa sekä perustettiin uusia kaupunkeja ja teollisuutta. Koko valtio oli valjastettava totaalisen sodan tehokkaasti pyöriväksi koneistoksi. Samalla kuoritaan auki vähän hakkapeliittojen tarustoakin.

Kustaa Aadolfin uskontopolitiikka on ehkä kirjan herkullisinta tutkittavaa. Lappalainen valottaa hyvin aikakauden apokalyptis-hysteeristä yleistunnelmaa, jonka keskellä Pohjolan leijona kasvatetaan pikkupojasta saakka Jumalan esitaistelijaksi ja paavinvallan leppymättömäksi viholliseksi. Ruotsin kuninkaalla ei ole epäilystäkään siitä, etteikö hän kävisi pyhää sotaa Saatanan kätyreitä vastaan. Ruotsissa ja Suomessa ryhdytään vainoamaan katolilaisia, ja kaikkialla nähdään paavin salaliittoja. Lopulta kuningas johdattaa sotaväkensä Saksan kolmikymmenvuotisen sodan helvettiin ryöstämään, raiskaamaan ja tuhoamaan katolisia kaupunkeja. Messiaanisena luterilaisuuden pelastajana maailmanlopun sodassa juhlittu Kustaa Aadolf yrittää voittojensa innoittamana ahmia liian ison palan nieltäväkseen ja päättää päivänsä kasvot kylmässä mudassa Lützenin sotakentällä.

Jälkeensä hän jättää kuitenkin kovin toisenlaisen Ruotsin (ja Suomen). Pohjolan leijona haastaa lukijansa pohtimaan, onko tuo oman aikakautensa kasvatti ja ristiriitainen henkilöhahmo - maanläheinen ja joviaali, älykäs ja oppinut, uskonkiihkoinen sodanlietsoja, suomalaisten rakastama isähahmo, maamme uudistaja ja tarmokas hallitsija - ansainnut paikkansa kalenterissamme ruotsalaisuuden edustajana ja Suomen suosikkikuninkaana kautta aikain.

Suosittelen lämpimästi tukemaan suomalaista historiantutkimusta tämän kirjan kautta!

Arvosana: *****