2.11.2015 9.46
EPILOGI: Entäs Jeesus?
Oliko Jeesuksella siteitä aikansa juutalaisiin kuppikuntiin?
Tässä kirjoitussarjassa on perehdytty erilaisiin juutalaisuuden tulkintoihin ja aatesuuntauksiin, jotka olivat voimissaan ajanlaskun alun Juudeassa. Noiden päivien juutalaisuutta uskontona ylipäätään voitaneen ehkä ajatella hieman samalla tavoin kuin luterilaista kirkkoa nykyajan Suomessa: Israelin kansan enemmistö ei lukeutunut mihinkään tiettyyn herätysliikkeeseen tai koulukuntaan, mutta ne vaikuttivat silti heidän uskonnollisessa elämässänsä. Oppinsa Mooseksen laista, profeettojen sanomasta ja isiensä suurista kertomuksista he saivat farisealaisilta opettajilta, jotka lukivat kirjoituksia synagogissa ja jalkautuivat tavallisen kansan keskuuteen kaduille ja toreille. Saddukealaisen eliitin kanssa he olivat tekemisissä lähinnä Jerusalemin-pyhiinvaelluksen ja suurten juhlien aikaan. Poliittisesti aktiiviset saattoivat tuntea vetoa selootteihin, noihin suoran toiminnan miehiin. Syvän hengellisen kilvoittelun kaipuuseen vastausta tarjosivat taas essealaiset ja qumranilaiset yhteisöt, jotka toimivat pakopaikkana maallistuvan ja vieraiden kulttuurivirtausten täyttämän elämän keskellä.
Rahvaasta poiketen useimmat juutalaiset opettajat tai muuten arvovaltaisessa asemassa olevat henkilöt tunnustivat siis jotakin opillista koulukuntaa. Jeesus Nasaretilainenkin tunnettiin rabbina, opettajana. Oliko hänellä näin ollen juurensa jossakin tietyssä oppisuuntauksessa? Kysymys on kiinnostanut ja askarruttanut raamatuntutkijoita pitkään.
Jeesuksen julkinen toiminta alkoi kaikkien evankelistojen mukaan kasteesta, jonka hän sai Johannes Kastajalta Jordan-virran rannalla. Johannes tunnettiin askeetikkona, kamelinkarvanuttuisena autiomaan miehenä, joka eli heinäsirkoilla ja villimehiläisten hunajalla. Kaste initiaatioriittinä tunnettiin essealaisessa ja qumranilaisessa perinteessä, jotka antoivat muutenkin suuren painoarvon rituaaliselle puhdistautumiselle. Johannesta on toisinaan aprikoitu essealaiseksi, mutta essealaiset pitäytyivät useimmiten omissa oloissaan eivätkä toimineet yhtä julkisen julistavasti kuin Kastaja. Heidän ryhmittymänsä vaikuttaa olleen myös tiiviimmin organisoitu kuin Johanneksen karismaattinen herättäjätoiminta. Essealaisetkin odottivat Messiaan tuloa, mutta heidän eskatologiassaan kyse oli enemmänkin Viisauden opettajasta, joka itse olisi essealainen.
Jos Johannes olisi kastanut Jeesuksen essealaiseksi, tämän olisi olettanut ryhtyvän ankaraan askeettiseen kilvoitteluun. Paastosihan Jeesus aika ajoin, mutta hänen vastustajansa arvostelivat häntä silti "syömäriksi ja juomariksi" (Matt. 11:19) - mikään askeetikko hän ei siis ollut. Essealaiset erottautuivat myös tiukasti epäpuhtaista ja syntisistä ihmisistä. Heille Jeesuksen veljeily porttojen, publikaanien ja muiden "julkipaheellisten" ihmisten kanssa olisi ollut pöyristyttävää, täysin hyväksymätöntä.
Ryhtyessään opettamaan Galileassa ja muualla Juudean maakunnassa Jeesus liittyi vuosisataiseen rabbiiniseen perinteeseen, jonka fariseukset olivat pitkälti omineet itselleen. Farisealaiset olivat tarkkoja laintuntijoita ja pyrkivät kaikessa toiminnassaan noudattamaan Mooseksen lain kirjainta. Tämän varmistamiseksi he olivat sepittäneet laajan lakia tulkitsevan kommentaarikirjallisuuden, jonka avulla he opettivat myös lukutaidotonta rahvasta. Myös Jeesus oli lainopettaja, mutta hänen julistuksensa Jumalan valtakunnasta näyttäisi keskittyvän "rakkauden lain" ja Mooseksen lain hengen, ei kirjaimen ja kommentaarien, ympärille. Fariseuksia loukkasi eniten se, ettei Jeesus näyttänyt antavan arvoa vuosisataiselle perinteelle ja kunnianarvoisten opettajien kirjoituksille. Heille Jeesuksen lain hengellisten periaatteiden noudattaminen kirjaimen ja käytännön sääntöjen kustannuksella lähenteli vapaamielistä nihilismiä ja jumalanpilkkaa (esim. Mark. 2:23-28).
Farisealaisia koulukuntia oli kuitenkin monia, ja evankeliumien mukaan Jeesuksenkin ystäväpiiriin kuului monia farisealaisia opettajia, jotka olivat myötämielisiä tai ainakin avoimia Nasaretilaisen uudelle tavalle selittää Jumalan tahtoa (esim. Luuk. 11:37, Joh. 3). Sen sijaan saddukeusten silmissä hän ei voinut olla muuta kuin kansanvillistijä ja pyhäinhäpäisijä. Saddukeukset olivat opintulkintoineen lähes joka asiassa eri linjoilla kuin Jeesus (esim. Mark. 12:18-27). Heidän näkemyksensä mukaan Jumalan pyhyys oli sidoksissa Jerusalemin temppeliin ja siellä toimitettaviin uhreihin. Jeesuksen julistuksessa Jumalan valtakunta murtautuu esiin ihmisten keskelle, ja temppelin pyhyys on jo läsnä ja saavutettavissa hänen itsensä lähellä. Saddukeusten korvissa Jeesuksen puheet temppelin hävityksestä (Mark. 13:1-2) ja sen rakentamisesta uudelleen kolmessa päivässä (Matt. 26:61) olivat rienausta. Jeesus suomi ankarasti yltäkylläiseen elämään ja muodolliseen hengellisyyteen takertuneita saddukealaisia ylipappeja. Hän oli uhka suuren neuvoston arvovallalle sekä - näin pelättiin - hyville suhteille roomalaisten kanssa Jumalan valtakunta -puheillaan. Temppelin puhdistus pääsiäisjuhlien alla oli heille viimeinen pisara (esim. Mark. 11:15-18), Ylipappi Kaifas, joka masinoi Jeesuksen vangitsemisen ja kuolemantuomion, oli itse saddukealainen.
Jeesuksen toiminta oli monessa mielessä yhteiskunnallisesti radikaalia, ja puhdistaessaan temppelin rahanvaihtajista ja kaupustelijoista havahdutti monet pelkäämään aseellista kansannousua. Oliko Jeesus siis itse asiassa "kaappiselootti", jonka kapinallisen mainetta hänen opetuslapset yrittivät sittemmin siloitella? Julistus Jumalan valtakunnasta ei kuitenkaan merkinnyt Jeesukselle samaa kuin messiaanisesta kuningasdynastiasta haaveilleille kiivailijoille. Hän kielsi jyrkästi asettamasta omaa sukuaan etuoikeutettuun asemaan (esim. Mark. 3:31-35, 10:35-45), kehotti rakastamaan vihollisia ja olemaan turvautumatta väkivaltaan (Matt. 5:9, 5:38-48, 26:52). Hänelle maallinen valta näyttää päinvastoin edustavan pahuutta, jota on karteltava (Matt. 4:9-10). Jumalan valtakunnan oli tultava sydämen kääntymyksen, ei miekkojen ja kruunujen, kautta.
Jeesusta on raamatuntutkimuksen monina vuosikymmenenä yritetty sovittaa milloin mihinkäkin juutalaisuuden perinteeseen. Hänen julistuksellaan onkin yhtymäkohtia monen koulukunnan painotuksiin ja käytänteihin. Kuitenkaan hänen toimintansa ei vaikuta varauksetta sopivan mihinkään häntä edeltävään aatesuuntaan. Jeesus ammensi opettaessaan häntä edeltäneistä traditioista, mutta hän vei julistuksensa aivan uudelle tasolle ja käänsi monet totutut käsitykset päälaelleen.
Jeesuksen julistuksen keskiössä oli uudenlainen tapa elää Jumalan omana. Jumalan pyhyys ei ollut rajoittunut vain Jerusalemin temppeliin, vaan oli saavutettavissa hänen lähellään. Jumalan valtakunta ei ollut maailmallinen valtio, vaan hyvä elämä Jumalan yhteydessä lähimmäisiä ja vihollisiakin rakastaen. Sen suurimpia eivät olleet ihmisten korottamat, vaan ihmisten halveksumat köyhät ja vähäiset. Tie Jumalan luo oli sydämen kääntymyksen ja nöyrtymisen polku; se ei ollut askeesin tai muodollisten rituaalien kautta saavutettavissa. Jumala halusi tehdä ihmiskunnan kanssa uuden liiton, joka sai sinettinsä pitkäperjantain rististä Jerusalemin liepeillä.
Jeesus Nasaretilainen oli juutalainen opettaja, joka opetti toisella tavalla kuin häntä ennen tulleet. Hänen ympärilleen syntyi uusi kuppikunta, uusi juutalainen uskonliike, joka vajaassa vuosisadassa erottautui kokonaan uudeksi uskonnoksi. Kristinoppi syntyi juutalaisuuden uudesta ymmärryksestä, jonka keskiössä oli Jeesus Nasaretilainen, Messias eli Kristus.
Palaa otsikoihin
| 0 Kommenttia
| Kommentoi