Kovin usein kuulee "fariseusta" käytettävän haukkumasanana. Kun ihminen on "fariseus", hän on pikkutarkka ja ulkokultainen, tekopyhä teeskentelijä, joka noudattaa kyllä sääntöjä pilkulleen, mutta elää silti vain lain kirjaimen, ei sen hengen mukaisesti. Kristillinen perinne on kantanut pitkään tällaista irvikuvaa fariseuksista, yhdestä Jeesuksen ajan juutalaisesta oppisuunnasta, jonka edustajat esiintyvät toistuvasti Uuden testamentin kertomuksissa. Yleensä heidän roolinaan on toimia Jeesuksen vastustajina: he panevat uuden galilealaisen opettajan koville tivatessaan tältä tulkintoja Mooseksen lain noudattamisesta ja merkityksestä. Heidän yhteenottonsa Jeesuksen kanssa ovat saaneet jälkipolvet suhtautumaan heihin usein penseästi.

Keitä nämä ihmiset sitten oikein olivat? Fariseukset eli farisealaiset olivat yksi neljästä juutalaisen ajattelun valtalinjasta ajanlaskun alun Juudeassa. Heidän ryhmittymänsä nimi merkitsee sananmukaisesti "separatistia" - siis henkilöä, joka erottautuu. Alkuperäiset fariseukset olivat juutalaisia, jotka suhtautuivat varauksella ja epäluulolla uuteen kuningasdynastiaan, jonka Israel sai itsenäistyttyään syyrialaisista seleukideista makkabealaissotien (167 - 160 eKr.) jälkeen. Tämä uusi hasmonidien kuningassuku ei voinut nojautua Daavidin huoneen perinteeseen istuutuessaan Israelin valtaistuimelle. He pelkäsivät ympäröivän kreikkalaisen kulttuurin nielaisevan koko heprealaisen kansan, ja niinpä he julistivat paluuta takaisin sille samalle uskon lähteelle, johon heidän esi-isänsä olivat nojanneet aina Babylonin vankeudesta saakka: Tooraan, Mooseksen lakiin ja sen ympärille vuosisatojen varrella syntyneeseen perimätietoon. He halusivat erottautua "aidoiksi" juutalaisiksi.

Kun toinen Jerusalemin temppeli valmistui profeetta Esran ohjauksessa vuonna 515 eKr., papillisia tehtäviä hoitavan uskonnollisen eliitin riveistä muodostui saddukeusten puolue. Heidän ajattelunsa keskittyi temppelin ja sen uhripalveluksen ympärille, mutta fariseusten elämän keskiössä olivat synagogat. Kun Babylonian kuningas Nebukadressar II tuhosi Jerusalemin ensimmäisen temppelin (587 eKr.) ja vei joukon Israelin ylimyksiä ja pappeja pakkosiirtolaisuuteen, tarvittiin kipeästi uusi tapa elää uskoa todeksi. Hävitetyn temppelin korvasivat rukoushuoneet, joita kreikkalaiset kutsuivat synagogiksi. Niissä vietettiin jumalanpalvelusta, luettiin pyhiä kirjoituksia, rukoiltiin, laulettiin ja opiskeltiin. Vaikka uusi temppeli sittemmin rakennettiin, synagogat eivät kadonneet juutalaisesta kulttuurista mihinkään. Niitä oli jokaisessa kylässä, ja niiden ympärille keskittyi myös fariseusten toiminta.

Temppelin uhripalvelusta hoitaville saddukeuksille lain rituaaliset puhtaussäädökset olivat tietysti tärkeitä, mutta fariseukset halusivat ulottaa Mooseksen lain hengen temppelin ulkopuolelle, ihmisten jokapäiväiseen elämään. Jumalan laki ei ollut vain etäistä temppelipalvelusta, vaan koko ihmisen elämää varten. Tämän ulottuvuuden varmistamiseksi heillä oli käytössään myös laaja kokoelma suullista perimätietoa, lain selitystä ja neuvoja sen soveltamiseksi elämän monenlaisiin tilanteisiin. Tästä rikkaasta ja monipuolisesta traditiosta syntyi sittemmin Talmudina tunnettu kirjallisuus. Farisealainen perinne oli kuitenkin ristiriidassa saddukeusten ajatusmaailman kanssa. Nämä pitivät autoritatiivisena lähteenä yksinomaan kirjoitettua Mooseksen lakia.



Fariseukset olivat eteviä lainopettajia ja tunsivat kirjoituksensa läpikotaisin. Juutalainen historioitsija Josefus - itsekin fariseus - kertoo heistä: "Näkemystensä johdosta heillä on itse asiassa suuri vaikutus kaupunkilaisten joukossa; ja kaikki rukoukset ja pyhän jumalanpalveluksen pyhitetyt toimitukset suoritetaan heidän näkemystensä mukaisesti." Suurten farisealaisten opettajien perinpohjaiset pohdiskelut esimerkiksi lain kirjaimen noudattamisesta eri tilanteissa saattavat tuntua pilkunviilauksesta, mutta taustalla oli vilpitön kunnioitus Jumalan sanan pyhyyttä kohtaan ja halu pysyä sille uskollisena kaikissa elämän erikoisissakin tilanteissa.

Näine opetuksineen he olivat suosittuja ja kunnioitettuja tavallisen oppimattoman kansan parissa, kaupungeissa ja maaseudulla. Fariseukset itse olivat useimmiten keskiluokkaista väkeä, harvemmin yhteiskunnan kermaa. Josefus arvioi heidän lukumääräkseen kuutisentuhatta miestä, mutta heillä oli silti suuri vaikutus aikakauden hengelliseen elämään. Fariseukset olivat suuri Jeesuksen ajan juutalaisuuden herätysliike, jota ajoi eteenpäin kutsumus pysyä uskollisena isien laeille ja perinnäissäädöksille nopeasti hellenisoituvassa (ja heidän silmissään maallistuvassa) maailmassa Rooman vallan alla. Tavallinen rahvas sen sijaan ei yleensä kuulunut mihinkään koulukuntaan, vaikka nojasikin uskonkäsityksissään pitkälti fariseusten opetuksiin.

Fariseuksetkaan eivät olleet kaikessa yksimielisiä, vaan heidän joukossaan oli useita arvostettuja opettajia, joiden ympärille syntyi keskenään väitteleviä koulukuntia. Nimekkäimmät näistä opettajista olivat rabbi Hillel (k. 10 jKr.) ja rabbi Shammai (k. 30 jKr.). Eroistaan huolimatta he jakoivat monia yhteisiä käsityksiä. Yksi niistä oli Jumalan kaikkivaltias kaitselmus jokaisen ihmisen elämässä. Ihmisellä oli kyllä vapaa tahto hylätä Jumalan laki ja sen siunaus, mikä oli syypäänä myös pahan ongelmaan maailmassa. Toinen merkittävä farisealainen opinkappale oli vakaa usko ylösnousemukseen ja viimeiseen tuomioon. Viimeisenä päivänä Jumala punnitsisi ihmisten teot ja jakaisi oikeutta. Fariseukset jakoivat nimenomaan uskon ruumiin ylösnousemukseen.



Oppineille ja lakikäärönsä lopusta alkuun tunteville fariseuksille Nasaretin Jeesus oli karvas pala pureskeltavaksi. Näyttihän hän sivuuttavan koko vuosisataisen farisealaisen perinteen ja pitävän heitä pilkkanaan opettaessaan usein aivan eri tavoin. Tavallisen rahvaan silmissä Jeesuksen tekemät jyrkätkin fariseusten tuomiot varmasti herättivät hämmennystä: jos edes moitteetta lakia noudattavat fariseukset eivät voi teoillaan pelastua, kuka sitten voi? Jeesukselle pelastus oli jotain muuta kuin fariseusten opettamaa säädösten mukaan elämistä.

Toisaalta fariseuksetkaan eivät pitäneet pelkkää lain ulkoaoppimista mitenkään automaattisesti autuaaksitekevänä asiana. Rabbiinisessa kirjallisuudessa paheksutaan "huhmarnuijan kaltaisia" ja vain velvollisuudentunnosta lakia noudattavia kirjanoppineita. Apostolien tekojen mukaan rabbi Hillelin pojanpoika, itsekin maineikas opettaja Gamaliel, suhtautui myötämielisesti Jeesuksen opetuslapsiin (Ap. t. 5:34-39). Jeesuksen opetuslasta Natanaelia (Bartolomeusta) on epäilty fariseukseksi, sillä juutalainen sanonta "viikunapuun alla istumisesta" merkitsee pyhien kirjoitusten tutkiskelua (Joh. 1:48).

Juutalaissodan (66 - 73 jKr.) ja Jerusalemin temppelin hävityksen jälkeen juutalainen uskonnonharjoittaminen keskittyi entistä voimakkaammin synagogiin ja Tooran pyhien kirjoitusten sekä niiden tulkinnan ympärille. Hengellinen elämä toisin sanoen päätyi kokonaisuudessaan farisealaisten käsiin, kun temppelin saddukeukset ja muut puolueet lakkasivat olemasta. Heidän Talmud-kokoelmansa ja laintulkintansa olivat kahden vuosisadan aikana luoneet vankan perustan, joka kantoi valitun kansan yli sodan katastrofaalisten seuraustenkin. Juutalaisuus - sellaisena kuin tunnemme sen nykyään - on rakennettu fariseusten runsaan perinnön varaan.