Kun juutalaisten ylimystön sallittiin palata takaisin isiensä kotimaahan Babylonin pakkosiirtolaisuudesta ja uusi temppeli rakennettiin Jerusalemiin, elettiin valitun kansan keskuudessa uudenlaisen hengellisyyden aikaa. Tooran laintekstien ja temppelipalveluksen suurta merkitystä korostava deuteronomistinen ("toisen lain") herätys yhtenäisti ja jäsensi juutalaista uskonelämää Salomon temppelin hävityksen jälkeisissä sekavissa, apeissa tunnelmissa. Kun uusi, uljas temppeli sitten vihittiin Jerusalemiin vuonna 515 eKr., haluttiin koko kansan jumalanpalveluselämä keskittää sen ympärille. Esran kirjassa kuvataan, kuinka torjuvasti Jerusalemin temppelin rakentajat suhtautuivat samarialaisiin, jotka palvelivat Jumalaa omassa temppelissään (Esra 4:1-5).

Kuka sitten oli kelvollinen suorittamaan temppelipalvelusta? Mooseksen lain mukaan se tehtävä oli varattu Aaronin jälkeläisille. Ylhäiset suvut, jotka kykenivät osoittamaan verilinjan noihin muinaisiin aikoihin, saivat hallintaansa temppelin korkeat virat. He toimivat uhripappeina ja temppelin suuressa neuvostossa. Mutta jumalanpalveluksen lisäksi heidän käsiinsä lankesi myös maallisia hallintotehtäviä. Vaikka Persian kuningas Dareios I (550 - 487 eKr.) oli sallinut juutalaisten palata takaisin Israeliin, maa kuului silti persialaiseen imperiumiin. Juutalaisilla ei ollut enää omaa kuningasta, vaan he olivat Persian alamaisia. Niinpä se itsehallinto, joka maahan jäi jäljelle, oli pitkälti temppelin viranhaltijoiden hallussa. Vuosien varrella tämä korosti uskonnollisen ja maallisen mahdin kasautumista samoille henkilöille.

Tästä vauraasta, korkeasti koulutetusta uskonnollisesta ylimystöstä nousi vähitellen saddukealainen puolue. Heidän nimensä pohjautuu Sadokiin, joka Vanhan testamentin mukaan (1. Aikak. 24:3) oli ensimmäinen ylipappi Salomon temppelissä. Maailman myllerrysten, sotien ja vieraiden kuninkaiden keskellä saddukeukset tahtoivat vastakin nähdä temppelipalveluksen juutalaisuuden keskiössä. He korostivatkin kaikessa temppelin uhrikultin tärkeyttä ja Mooseksen lain nuhteetonta noudattamista temppelin jumalanpalveluselämässä.



Saddukeuksille Tooraan eli Mooseksen kirjoihin kirjoitettu laki oli uskonelämän ydin. He suhtautuivat varauksella myöhempään profeettakirjallisuuteen, jota he pitivät hurmahenkisenä. Samoin he torjuivat kokonaan laintulkinnan ympärille kehittyneen runsaan suullisen perimätiedon, josta fariseukset ammensivat kirjoituksia opettaessaan. Saddukeuksille kelpasi ainoastaan kirjoitettu laki. Heidän suhteensa siihen oli suoraviivainen: he pyrkivät kaikessa noudattamaan lakia kirjaimellisesti ja yksiselitteisesti sen sijaan, että olisivat etsineet piilotettuja, vertauskuvallisia merkityksiä tai antautuneet monimutkaiseen, interpretatiiviseen pohdiskeluun kuten farisealaiset. Kirjoitettu laki oli heille Jumalan tahto.

Kun kreikkalainen sivistys levisi yhä laajemmalle Aleksanteri Suuren valloitusten myötä ja pönkitti entisestään asemaansa Rooman valloitettua Juudean, monet juutalaiset pelkäsivät valitun kansan nyt sulautuvan muihin kansoihin ja kadottavan uskollisuutensa Israelin Jumalalle. Farisealaiset reagoivat tähän korostamalla lain noudattamisen tärkeyttä ei vain temppelipalveluksessa, vaan ihmisten jokapäiväisessä elämässä ja siten erottautua vieraista vaikutteista. Temppelipappeina jatkavat saddukeukset suhtautuivat asiaan omalla tavallaan pragmaattisesti. He eivät karsastaneet hellenismiä tai suhtautuneet erityisen torjuvasti kreikkalaisen kulttuurin mukanaan tuomiin uudistuksiin, kuten teatteriin, urheiluun ja kilpailuihin. Uudet villitykset olivat suvaittavissa - kunhan temppelipalvelus toimitettiin yhä kuten ennenkin. Saddukealaisen ajattelun mukaan juutalaisuus oli siis turvattu, kunhan uhrit edelleen toimitettaisiin temppelissä ajallaan ja oikeaoppisesti. He olivat siis sangen liberaaleja käytännön kysymyksissä, vaikka heidän kirjoitusten tulkintansa oli mitä konservatiivisinta.

Tästä syystä monet fariseukset arvostelivat heitä ankarasti, jotkut pitivät heitä suorastaan uskonluopioina. Mutta suhtautuminen ulkopuolisiin kulttuurivaikutteisiin ei suinkaan ollut ainoa "kansan syvien rivien" fariseuksia ja ylimystön saddukeuksia erottava opillinen painotus. Hyväksyessään opinnuoraksi ainoastaan Tooran saddukeukset samalla kielsivät profeetallisista kirjoituksista nousevan uskon ylösnousemukseen. Heidän mukaansa ihmisellä oli vain yksi elämä, eikä mitään kohtaloa ollut. Jokainen oli vapaa valitsemaan hyvän tai pahan ja kärsimään seurauksista jo tässä elämässä. Historioitsija Josefuksen mukaan saddukealaiset eivät uskoneet Jumalan varsinaisesti piittaavan, miten ihmiset päättivät elää elämäänsä - se oli seurauksineen heidän omissa käsissään. Saddukeusten pelastusoppi nivoutuikin tämänpuoleiseen historiaan: juutalaisen kansan tulevaisuus oli kaikessa sidoksissa temppeliin. Kun lain mukainen uhrikultti oikein toimitettiin, kaikki etenisi hyvin.



Temppelipalveluksen varjelu motivoi saddukeuksia myös tekemään myönnytyksiä vierasmaalaisille yliherroilleen. Kun roomalaiset valloittivat Juudean, he vähitellen veivät juutalaisilta hallintovaltaa. Kuningas Herodes Suuren (73 - 4 eKr.) jälkeen kansalla ei ollut enää kuningasta. Itsenäisyyden rippeet annettiin temppelin Suuren neuvoston, Sanhedrinin, haltuun. Heille jäi edelleen todellista valtaa uskonnollisissa kysymyksissä, jotka juutalaisessa yhteiskunnassa olivat tietysti merkittäviä. Sanhedrinissa istui saddukeuksia, mutta myös fariseuksia, ja he ratkoivat yhdessä maansa sisäisiä kiistakysymyksiä. Saddukeukset myös edustivat juutalaisia kansainvälisessä politiikassa.

Saddukeusten voi siis sanoa olleen valmiita suuriinkin myönnytyksiin, kunhan uskon peruskysymyksistä ei tingitty. He sopeutuivat ajan muutoksiin ja vaalivat samalla omaa asemaansa. Toisaalta tämä teki heidät alttiiksi erityisesti fariseusten ja muiden ryhmittymien kipakoille moitteille. Saddukeuksilta ei juuri jäänyt jäljelle heidän omia uskonnollisia tekstejään, joten kaikki, mitä jälkipolvet heistä tietävät, on peräisin heidän vastustajiltaan - esimerkiksi fariseuksilta ja Jeesuksen opetuslapsilta. Näin heistä välittynyt kuva on ymmärrettävästi ollut melko kielteinen.

Jeesus edusti saddukeusten silmissä mitä pahimmanlaatuista rienaajaa. Hänen koettiin pilkkaavan temppeliä ja sen pyhyyttä (Luuk. 21:5-6), kyseenalaistavan saddukeusten opetukset (Mark. 12:18-27), lietsovan mellakoita temppelillä (Matt. 21:12-16) ja olevan uhkana koko sille hataralle yhteiselolle, joka roomalaisten miehittäjien ja saddukealaisen ylimystön välillä vallitsi (Joh. 11:45-57). Saddukealaisen ylipappi Kaifaan sanoin: "Ettekö te käsitä, että jos yksi mies kuolee kansan puolesta, se on teille parempi kuin että koko kansa joutuu tuhoon?"

Saddukeusten pyrkimykset varjella temppeliä sopeutumalla roomalaisten tahtoon eivät lopulta riittäneet pelastamaan kansaa. Heidän työnsä teki tyhjäksi vuonna 66 puhjennut juutalaissota, jonka melskeissä roomalaiset tuhosivat Jerusalemin temppelin. Se oli myös saddukealaisen puolueen loppu. Ilman temppelipalvelusta he menettivät olemassaolonsa tarkoituksen. He katosivat historiaan, ja vain farisealaiset jäivät jatkamaan juutalaisuuden vuosisataista perintöä tuleville sukupolville.