Kun kolme paimenta törmäsi silkan sattuman kautta vuonna 1947 Kuolleenmeren rannalla luolaan, jonne oli heidän hämmästyksekseen säilötty ruukkukaupalla vanhoja, hapertuvia pergamentteja, eivät he voineet mitenkään aavistaa, miten mullistavasta löydöstä oli kyse. Kun alueella ryhdyttiin tekemään tarkempia arkeologisia tutkimuksia, ikivanhoja käärökätköjä paljastui lisää. Tähän päivään mennessä näitä Qumranin kääröjä eli Kuolleenmeren kääröjä on löydetty jo lähes tuhat kappaletta, ja ne ovat tulleet varsinaisena kadonneena aarteena Raamattua tutkiville eksegeeteille sekä ajanlaskun alun kulttuureja tutkiville historioitsijoille. Kuolleenmeren kääröt nimittäin sisältävät paitsi hyvin vanhoja kopioita meidän Raamattumme kanonisista Vanhan testamentin teksteistä, myös kaanonin ulkopuolelle jätettyjä apokryfisia kirjoituksia sekä monenlaisia ajanlaskun taitteen molemmin puolin kirjoitettuja juutalaisia tekstejä. Käsikirjoitusten tutkimus on ollut kiehtovaa ja antoisaa työtä, joka on avartanut moninkertaisesti ymmärrystä Jeesuksen ajan Juudeasta, siellä eläneistä ihmisistä, heidän uskomuksistaan ja tavoistaan. Tutkimus on jatkunut näihin päiviin asti.

Kääröjen kirjoittajat jäivät pohdituttamaan tutkijoita. Keitä olivat nämä muinaiset qumranilaiset, jotka katosivat, mutta jättivät jälkeensä tällaisen laajan kirjaston, todellisen uskonnollisten tekstien aarrekammion?

Qumranissa, Kuolleenmeren luoteisrannalla, sijaitsi noin vuosina 150 eKr. - 68 jKr. uskonnollinen, luostarimainen yhteisö. Sen historiaa tunnetaan verrattain hyvin, sillä Kuolleenmeren kääröihin on kirjattu paljon heidän käsityksiään maailmasta, Jumalasta sekä yhteisön tavoista ja säännöistä. Qumranilaisia on arveltu essealaisiksi (ks. Luku III), mutta vaikka heillä olikin paljon yhtäläisyyksiä tuon askeettisen liikkeen kanssa, on edelleen epävarmaa, edustivatko he samaa kuppikuntaa. Qumranilainen yhteisö vaikuttaisi olleen riittävän omaleimainen, jotta se käsitellään tässä kirjoituksessa omana juutalaisena faktionaan.

Qumranin yhteisön alkuperä löytyy Jerusalemin temppelistä. Tarkkoja tietoja liikkeen synnystä ei ole säilynyt, mutta vaikuttaisi siltä, että jonkin teologisen (tai valta-) kriisin seurauksena papiston joukossa puhkesi skisma noin vuoden 150 eKr. paikkeilla, siis pian makkabealaissotien jälkeen, kun Israelin kuningaskunta oli hetkeksi uudelleen itsenäistynyt. Osa papeista lähti ilmeisesti vapaaehtoiseen maanpakoon. Tätä ryhmittymää johti yksi temppelipappi, jota qumranilaisissa teksteissä kutsutaan "Vanhurskauden opettajaksi". Hänen ohjauksessaan papit perustivat tälle "Israelin jäännökselle" uuden asuinsijan ja turvapaikan syrjäiseen erämaahan lähelle Kuolluttamerta. Heidän lukumäärästään ei ole varmuutta. Useimmat tutkijat arvioivat qumranilaisia olleen yhtäaikaisesti yhteisössään noin parisataa.



Yhteisön papilliset juuret näkyvät suurena rituaalisen puhtauden vaalimisena jokapäiväisessä elämässä. Tässä he muistuttivat paljon essealaisia ja näiden tiukan askeettisia elämäntapoja. Qumranissa elettiin valkoisiin vaatteisiin pukeutuneina, kieltäydyttiin maallisista mukavuuksista ja pyrittiin kaikessa noudattamaan Mooseksen lakia. Kolmen papin ja kahdentoista miehen muodostama neuvosto piti valtaa käsissään. Neuvostolla uskottiin olevan sovituksen armovälineet hallussaan.

Qumranissa elettiin pyhityksen ja sovituksen yhteisössä. Koska papit olivat hylänneet temppelin turmeltuneena pimeyden tyyssijana, he joutuivat tarkastelemaan myös senajan temppelikeskeistä juutalaista teologiaansa uudesta näkökulmasta. Yhteisössä elämisestä ja Mooseksen lain tarkasta noudattamisesta tuli heille uusi pelastuksen väylä. Siitä oli tullut vertauskuvallisesti uusi temppeli, jossa Jumalan pyhyys toteutui. Verisiä uhreja ei enää suoritettu. Nuhteeton eläminen sen sijaan toi sovituksen koko yhteisölle. Qumranilaisten ajatus itsensä pyhittämisestä "eläväksi uhriksi" Jumalalle on kristityillekin hyvin tuttu. Kaikki oli viime kädessä Jumalan armon varassa.

"Mitä minuun tulee, minun vanhurskauteni on Jumalassa. Hänen kädessään on tieni täydellisyys ja sydämeni suoruus. Hän pyyhkii pois rikkomukseni omalla vanhurskaudellaan", kirjoitetaan eräässä qumranilaisessa tekstissä.

Syrjässä maailman pauhusta elävät qumranilaiset keskittyivät työteliäästi myös kirjoitusten kopiointiin. Kääröihin koottiin Vanhan testamentin kirjoituksia, apokryfista juutalaista viisauskirjallisuutta ja yhteisön omia opetuksia. Niiden kautta tutkijat ovat myös päässeet sisälle Qumranin maailmankuvaan. Qumranilaiset käsittivät itsensä ikään kuin "Herran sotaleiriksi", joka valmistautui lopulliseen eskatologiseen taisteluun valon ja pimeyden välillä. Kun Jumala tuhoaisi pahuuden, tästä yhteisöstä versoisi uusi Israel, jonka osaksi koituisivat kaikki Jumalan lupaukset. Apokalyptisen militanteista teologisista teemoista huolimatta yhteisön jäsenet vaikuttavat olleen rauhanomaisia; he ajattelivat Jumalan sotivan heidän puolestaan, eivätkä tarttuneet itse miekkoihin, toisin kuin kiivailevat selootit (ks. Luku IV).

Tuo maailmanlopun sota tempaisi kuitenkin myös Qumranin melskeisiinsä. Kun juutalaiset nousivat vuonna 66 kapinaan roomalaisia vastaan, tuleva keisari Vespasianus marssitti legioonansa Juudeaan. Myös Qumranin yhteisö jäi sotilassandaalien ja kotkastandaarien alle ja tuhottiin maan tasalle. Erämaan pappismunkit olivat kuitenkin kaukaa viisaita ja ehtivät piilottaa suuren kirjastonsa saviruukuissa turvaan maanalaisiin luoliin, ennen kuin legioonalaiset saapuivat. Siten tieto heistä ja heidän maailmankuvastaan on välittynyt myös kahdentuhannen vuoden päähän, vaikka juutalaissota hävittikin yhteisön tyystin.