Jokainen evankeliumeihin tutustunut on väistämättä törmännyt näihin kahteen joukkoon, fariseuksiin ja saddukeuksiin, joiden kanssa Jeesus kerta toisensa jälkeen ajautuu väittelyihin. Uuden testamentin lukijan silmien eteen maalataan melko ynseä kuva ajan laskun alun juutalaisista oppineista. Fariseukset näyttävät kiistelevän lain noudattamisesta armottomasti, intohimoisesti pilkkua viilaten, kun taas saddukeuksiin kuuluva ylipappi punoo juonia Jeesuksen pään menoksi ja lopulta saakin tämän vangituksi ja tuomituksi kuolemaan. Sanapari "fariseukset ja lainopettajat" on kuvastanut kaikkea sitä, mikä vuosisatojen varrella monien teologien mielestä on toisen temppelin ajan juutalaisuudessa ollut "pielessä".

Tämä kuva ei kuitenkaan tee oikeutta sille ikivanhalle perinteelle, jonka keskelle Jeesus Nasaretilainen syntyi ja jonka jatkajana ja kehittäjänä hänkin julkisen julistus- ja opetustyönsä aikana toimi. Vaikka Johanneksen evankeliumissa Jeesuksen vastustajat niputetaan usein ylimalkaisesti yhteen "juutalaisiksi", kysymys on paljon monisyisempi. Mitä oikeastaan oli Jeesuksen ajan juutalaisuus, ja - mikä kiintoisinta - miten rabbimme itse sijoittui suhteessa siihen?

Ajanlaskun alun juutalaisuus oli lähes yhtä monimuotoista kuin nykypäivän kristinuskokin. Teologia oli pitkälle kehittynyttä ja hienostunutta, ja useat vaikutusvaltaiset koulukunnat väittelivät keskenään niin jumaluusopista kuin laista ja moraalifilosofiasta. Kansan parissa vaikutti herätysliikkeitä, jotka arvostelivat institutionalisoitunutta temppelin hierarkiaa ja uskonnollista eliittiä. Kokonaan oman lukunsa jo muutenkin sekavaan soppaan lisäsivät militantit, pyhään sotaan valmistautuvat ääriryhmät.

Juutalaisuus - sellaisena kuin me olemme sen tulleet tuntemaan - sai muotonsa Babylonin pakkosiirtolaisuutta (587 - 538 eKr.) seuranneina vuosina. Pakkosiirtolaisuutta edeltänyttä, ensimmäisen Salomon temppelin aikaa leimasi vielä opin hajanaisuus. Heprealaisten kuningaskuntien (Juuda ja Israel) aikakaudella palvottiin yhä monia kanaanilaiseen kulttuuriim kuuluvia jumalia. Babylonin pakkosiirtolaisuuden myötä käynnistyi todellinen reformaatio, niin kutsuttu deuteronomistinen liike, joka selitti temppelin tuhon ja kansan eksiilin johtuvan vieraiden jumalien palvonnasta: kansa ei ollut pysynyt uskollisena Herralle, ja niin Hän oli kääntänyt kansalle selkänsä. Deuteronomistisen uskonpuhdistuksen myötä juutalaisuus hahmottui meillekin tutuksi monoteistiseksi uskonnoksi. Israelilaisten ei tullut ainoastaan palvoa Herraa oman kansansa jumalana - muita jumalia ei kertakaikkiaan ollut olemassa!

Pakkosiirtolaisuuden jälkeen juutalainen uskonnonharjoitus keskittyi uuden Jerusalemin temppelin ympärille. Papisto pyrki vaalimaan paitsi kultillista, myös kansallista puhtautta. Ulkopuolisiin vaikutteiden suhteen oltiin varuillaan. Seka-avioliittojen pelättiin tuovan vieraat kultit takaisin ja johtamaan kansan uuteen tuhoon. Suurimmaksi aatteelliseksi uhkatekijäksi nousikin kreikkalainen eli helleeninen kulttuuri, joka Aleksanteri Suuren (356 - 323 eKr.) valloitusten myötä levisi kaikkialle Lähi-itään. Hellenisaation ollessa huipussaan myös Juudeaa hallitseva seleukidien valtakunnan kuningas Antiokhos IV Epifanes siirrätti Zeuksen patsaan Jerusalemin temppeliin vuonna 167 eKr., jolloin raivostuneet juutalaiset nousivat kapinaan. Näiksi makkabealaissodiksi kutsuttujen taisteluiden jälkeen Israelin valtakunta saavutti jälleen hetkeksi itsenäisyyden, ja siitä tuli pappisjohtoinen kuningaskunta.

Myös uskonnollinen elämä etsi uomiaan. Jerusalemin temppelin uhrikulttia valvoi rikas pappisjohto; tätä suuntausta ryhdyttiin kutsumaan saddukealaiseksi. Rahvaan parissa synagogissa taas lakia opettivat farisealaiset rabbit. Kuningashuoneesta löytyi kummankin kuppikunnan kannattajia. Israelin ajauduttua sisällissotaan farisealaisten ja saddukealaisten puolueiden kruununtavoittelijoiden kesken Syyriaa hallinneet roomalaiset kutsuttiin apuun, minkä seurauksena he miehittivät alueen ja tekivät siitä Juudean provinssin vuonna 63 eKr. Itsenäinen Israel lakkasi olemasta.

Jeesuksen syntymän aikaan Juudea oli siis ollut jo parin-kolmen sukupolven ajan roomalaisvallan alla. Jerusalemin temppeli oli edelleen uskonnollisen elämän keskus, mutta se oli keskus myös poliittisesti: se vähäinen itsehallinto, jonka roomalaiset yhä juutalaisille soivat, oli myönnetty temppeliä hallinnoivalle pappisneuvostolle, Sanhedrinille. Herodes Suuren kuoltua vuonna 4 eKr. juutalaisilla ei ollut ollut enää omaa kuningasta. Merkittävin ei-roomalainen valta lepäsikin Sanhedrinin ylipapin käsissä. Ylipapit ja temppelin korkea-arvoinen papisto yleisestikin edustivat saddukeusten puoluetta, joka myötäili roomalaisia vallanpitäjiä.

Kansan parissa taas farisealaisella puolueella oli enemmän vaikutusvaltaa. Pitäytymällä tarkassa Mooseksen lain noudattamisessa he pyrkivät ylläpitämään juutalaista uskonelämää ja identiteettiä ulkopuolisten voimien puristuksessa. Aleksanterin valloituksia seurannut hellenisoitumisen aikakausi ja etenkin Pax Romana, roomalainen rauha Välimeren alueella, oli synnyttänyt elinvoimaisia ja vauraita juutalaisten kauppiaiden yhteisöjä lukuisiin kaupunkeihin Espanjassa, Kreikassa, Italiassa, Pohjois-Afrikassa ja Vähässä-Aasiassa. Monet nimekkäät juutalaiset opettajat, kuten Filon (25 eKr. - 50 jKr.), olivat omaksuneet kreikkalaisen sivistyksen ja pyrkivät yhdistämään juutalaisen teologian kreikkalaiseen filosofiaan. Lisäksi hellenisoituneet juutalaiset noudattivat Mooseksen lakia melko vapaamielisesti; kaikki eivät Jeesuksen aikaan enää ympärileikkauttaneetkaan itseään.

Samaan aikaan kansan syvissä riveissä kyti kapinamielen kipinä. Haikailtiin vanhoja itsenäisyyden aikoja makkabealaissotien jälkeen, jolloin Israel oli vahva ja laajensi alueitaan, kuningas hallitsi ja temppelipapiston valta oli suuri. Osa juutalaisista piti silloista temppelikulttia jo saastuneena ja turmeltuneena. Essealaisina tunnetut askeetikot vetäytyivät erämaahan ja valmistautuivat tulevaan Herran päivään, jolloin Jumala itse kävisi lopullisen välienselvittelyn pimeyden voimien kanssa. Samaan aikaan "tikarimiehiksi" kutsutut taistelijat, selootit, päättivät lakata odottamasta ja aloittivat itse lopunajallisen taistelunsa roomalaismiehittäjiä vastaan.

Eriävistä opillisista näkemyksistä huolimatta monet uskoivat vakaasti Messiaan ajan olevan käsillä. Herran päivän odotettiin palauttavan ammoinen Daavidin kuninkuus ja Israelin suuruus. Näiden keskenään riitaisten ryhmittymien keskelle myös Jeesus Nasaretilainen keräsi oman oppilasjoukkonsa noin vuonna 30 jKr. Itse asiassa näyttäisi siltä, että hänen kahdentoista opetuslapsensakin joukossa oli väkeä monesta eri uskonsuunnasta. Jeesuksen opetukset Jumalan valtakunnasta vetosivat yli "perinteisten" jakolinjojen.

Tämän blogin seuraavissa luvuissa perehdytään tarkemmin fariseuksiin, saddukeuksiin ja muihin Uuden testamentin ajan ryhmittymiin. Samalla selvitellään, mitä tekemistä heillä oli Jeesuksen kanssa. Entä missä määrin hänen lähipiiriinsä lukeutui näiden liikkeiden kannattajia? Löytyykö niuhottavasta fariseuksesta toinenkin puoli?