Kristillisestä pasifismista
Olav Valen-Sendstad oli norjalainen pappi, joka kääntyi vakaumuksellisesta pasifistista oikeutetun sodan teologian puolestapuhujaksi, kun saksalaiset miehittivät hänen kotimaansa. Viinikan seurakunnassa sivarina palvellut Matti Etelänsaari läpikäy Sendstadin pohdintoja tämän kirjasta "Voiko kristitty olla sotilas?"
Artikkelit on aikaisemmin julkaistu Masan mutinat -blogissa.
1.10.2013 10.11
Luku I: Sivaripelkuri!
Kristitty pasifisti Arndt Pekurinen kärsi marttyyrikuoleman jatkosodassa.
Kuten tunnettua, miehet ja naiset rauhanaatteen tai pikemminkin
rauhanaatteiden takana perustavat näkemyksensä kovin erilaisiin
perusteluihin ja lähtökohtiin. Niinpä henkilön, joka katsoo edustavansa
nimenomaan kristillistä pasifismia, on sangen aiheellista esittää sama
kysymys, jonka Norjan luterilaisen kirkon pappi Olav Valen-Sendstad
(1904-1963) pakotti itsensä kohtaamaan: onko pasifismi todella perusteltavissa Raamatulla?
Valen-Sendstad nauttii melko tunnetun ja arvostetun teologin ja filosofin mainetta erityisesti Pohjoismaissa. Jo vuosia sitten poisnukkunut kirkonmies joutui elämään halki maanosamme historian synkimpien päivien: hän nimittäin toimi papinvirassa Norjassa vuonna 1940, jolloin saksalaiset ylittivät rajan ja miehittivät hänen kotimaansa. Valen-Sendstad, joka siihen saakka oli pitänyt itseään rauhanaatteen miehenä, joutui kiperään tilanteeseen, johon kenenkään ei toivoisi päätyvän. Pastori joutui tekemään vaikeita päätöksiä, jotka lopulta johtivat hänen luopumiseensa pasifismista sellaisena kuin hän oli siihen elämänsä aikana uskonut. Näistä pysäyttävistä henkilökohtaisista kokemuksistaan hän kertoo osuvasti nimetyssä kirjassaan Voiko kristitty olla sotilas? kuin kirkkoisä Augustinus aikoinaan Tunnustuksissaan.
Sain tuon kirjasen lahjaksi kirkkoherralta, joka oli löytänyt sen sattumalta ja tuuminut sen olevan mielenkiintoinen lukukokemus minulle, joka olen valinnut siviilipalveluksen asepalveluksen sijasta. Oikein hän vainusi. Valen-Sendstadin teos on vähintäänkin omiaan herättelemään ja haastamaan ajattelemaan. Miehen kunniaksi on todettava, että hän kirjoittaa kaunistelematta, helppotajuisesti, mutta silti hyvin perustellen.
Jos kuitenkin argumenttien peruslähtökohdat ovat erheelliset - kuten ne tässä tapauksessa omasta näkökulmastani ovat - myöskään lopputulema ei loogisesta ja hyvin jäsennellystä kokonaisuudestaan huolimatta voi olla validi.
Miten Valen-Sendstad siis vastaa esittämäänsä kysymykseen? Voiko kristitty olla sotilas?
Aloitetaanpa palaamalla huhtikuun 9. päivään vuonna 1940. Tuona aamuna pienen pitäjän sielunpaimenen elämä muljahtaa nurinniskoin. Aivan yllättäen radiosta kuuluu selkäpiitä karmiva ilmoitus: Saksan joukot ovat vyöryneet Norjaan, yleinen liikekannallepano on suoritettu - Norja on sodassa. Kuinka siis toimii Valen-Sendstad, Norjan kansalainen ja vakaumuksellinen rauhanmies? "Tässä koetuksessa kuoli minussa ollut pasifisti ja aseistakieltäytyjä", hän kirjoittaa kiertelemättä.
Valen-Sendstadin päätöstä selittäviin ja puolustaviin argumentteihin syvennymme myöhemmin - nyt keskitymme niistä yhteen, nimittäin kysymykseen urhoollisuudesta ja pelkuruudesta. Hän suhtautuu varauksella jalojen aatteidensa ja korkealentoisten ihanteidensa taa piiloutuviin, sodanajan velvollisuuksia vältteleviin yksilöihin. "Pelkuruus on aina samanlaista: vastuusta pakenemista, haluttomuutta uhrautua, kärsimisen kavahtamista, itsesääliä, velvollisuudesta vetäytymistä", hän sivaltaa.
Ovatko pasifistit siis pohjimmiltaan pelkureita?
Vastaan tähän kysymykseen esittelemällä miehen, jonka ansiota Suomen koko siviilipalvelusjärjestelmän olemassaolo on. On veistelty, että hän on ainoa suomalainen, jonka tähden on riipustettu kokonainen laki.
Miehen nimi on Arndt Pekurinen.
Pekurinen syntyi vuonna 1905 köyhään torppariperheeseen. Kerrotaan, että veljessodan aikaan hänen kotipitäjässään olisi ammuttu punaisia, ja että hän olisi joutunut sitä omin silmin todistamaan ja saanut näistä traagisista tapahtumista kimmokkeen myöhemmälle rauhanaatteelleen. Pekurinen luki innokkaasti Tolstoita, mutta hän oli myös syvästi uskovainen mies, ja kristilliselle vakaumukselle hänen väkivallattomuuden ihanteensakin rakentuivat. Vuonna 1924 hän tämän vakaumuksensa tähden jätti menemättä kutsuntoihin, mistä seurasi myöhemmin useita peräkkäisiä vankilatuomioita.
Pekuriselle tehtiin hänen tapauksensa käsittelyn yhteydessä selväksi, että vetoamalla kristilliseen vakaumukseensa hänen olisi mahdollista saada vapautus asepalveluksesta. Hän ei kuitenkaan tarttunut tähän täkyyn, sillä hän katsoi, että myös muiden kuin kristillisen vakaumuksen omaavien aseistakieltäytyjien olisi voitava valita vaihtoehtoinen palvelusmuoto. Pekurinen tähdensi, että suostuisi mielellään mihin tahansa työpalvelukseen, asepalvelusta pidempäänkin, kunhan sitä ei suoritettaisi puolustusvoimien alaisuudessa. Tällaiseen vaihtoehtoon ei kuitenkaan suostuttu. Kolmen vankilatuomion ohella hänet passitettiin muun muassa psykiatrin puheille, ja Lapuanliikkeen roikaleet pahoinpitelivät hänet raa'asti vuonna 1930. Pekurinen alistettiin myös toistuviin nöyryytyksiin: hänet riisuttiin ja yritettiin väkisin pukea sotilasunivormuun, jota hän kuitenkin järjestelmällisesti kieltäytyi kantamasta.
Tapaus herätti niin paljon paheksuntaa ulkomailla, että eduskunta hyväksyi lopulta 1931 niin sanotun "Lex Pekurisen", lain aseettomasta siviilipalveluksesta. Tämä laki oli kuitenkin voimassa vain rauhan aikana.
Talvisodan puhjettua 1939 Pekurinen määrättiin jälleen asepalvelukseen. Hän kieltäytyi, kuten aiemminkin, ja hänet tuomittiin kahden vuoden vankeuteen, josta hän turhaan anoi armahdusta. Tyrmässä viruttuaan hän vapautui 1941, jolloin hänet määrättiin etulinjaan jatkosodassa. Vakaumuksensa mukaisesti Pekurinen kieltäytyi edelleen pukemasta ylleen univormua ja ottamasta asetta kannettavakseen. Tästä hirmustuneena kapteeni Pentti Valkonen (jolle myöhemmin myönnettiin Mannerheim-risti) määräsi Pekurisen teloitettavaksi ilman oikeudenkäyntiä. Hänet ammuttiin Karjalassa 5. marraskuuta 1941. Murhaa yritettiin sittemmin peitellä ja väittää Pekurisen kaatuneen taistelussa, mutta totuus tuli kuitenkin ilmi, pitkälti hänen leskensä määrätietoisen toiminnan ansiosta.
Pekurisen täytyi tietää, millainen kohtalo häntä odotti. Häntä uhattiin selväsanaisesti tappamisella, mikäli hän edelleen kieltäytyisi astumasta sotaväen palvelukseen. Vuosikausien vankeutta, nöyryytyksiä, pahoinpitelyjä ja yhteiskunnan halveksuntaa hän oli silti valmis kestämään, ja lopulta astui omaan kuolemaansa pitäen kiinni kristillisestä vakaumuksestaan ja uskostaan väkivallattomuuteen.
Minun mielestäni tämä ei kuulosta pelkurimaiselta toiminnalta. Päinvastoin - Luoja yksin tietää, löytyisikö minusta puoltakaan siitä rohkeudesta, jota Pekurisen sydän oli täynnä.
Valen-Sendstad nauttii melko tunnetun ja arvostetun teologin ja filosofin mainetta erityisesti Pohjoismaissa. Jo vuosia sitten poisnukkunut kirkonmies joutui elämään halki maanosamme historian synkimpien päivien: hän nimittäin toimi papinvirassa Norjassa vuonna 1940, jolloin saksalaiset ylittivät rajan ja miehittivät hänen kotimaansa. Valen-Sendstad, joka siihen saakka oli pitänyt itseään rauhanaatteen miehenä, joutui kiperään tilanteeseen, johon kenenkään ei toivoisi päätyvän. Pastori joutui tekemään vaikeita päätöksiä, jotka lopulta johtivat hänen luopumiseensa pasifismista sellaisena kuin hän oli siihen elämänsä aikana uskonut. Näistä pysäyttävistä henkilökohtaisista kokemuksistaan hän kertoo osuvasti nimetyssä kirjassaan Voiko kristitty olla sotilas? kuin kirkkoisä Augustinus aikoinaan Tunnustuksissaan.
Sain tuon kirjasen lahjaksi kirkkoherralta, joka oli löytänyt sen sattumalta ja tuuminut sen olevan mielenkiintoinen lukukokemus minulle, joka olen valinnut siviilipalveluksen asepalveluksen sijasta. Oikein hän vainusi. Valen-Sendstadin teos on vähintäänkin omiaan herättelemään ja haastamaan ajattelemaan. Miehen kunniaksi on todettava, että hän kirjoittaa kaunistelematta, helppotajuisesti, mutta silti hyvin perustellen.
Jos kuitenkin argumenttien peruslähtökohdat ovat erheelliset - kuten ne tässä tapauksessa omasta näkökulmastani ovat - myöskään lopputulema ei loogisesta ja hyvin jäsennellystä kokonaisuudestaan huolimatta voi olla validi.
Miten Valen-Sendstad siis vastaa esittämäänsä kysymykseen? Voiko kristitty olla sotilas?
Aloitetaanpa palaamalla huhtikuun 9. päivään vuonna 1940. Tuona aamuna pienen pitäjän sielunpaimenen elämä muljahtaa nurinniskoin. Aivan yllättäen radiosta kuuluu selkäpiitä karmiva ilmoitus: Saksan joukot ovat vyöryneet Norjaan, yleinen liikekannallepano on suoritettu - Norja on sodassa. Kuinka siis toimii Valen-Sendstad, Norjan kansalainen ja vakaumuksellinen rauhanmies? "Tässä koetuksessa kuoli minussa ollut pasifisti ja aseistakieltäytyjä", hän kirjoittaa kiertelemättä.
Valen-Sendstadin päätöstä selittäviin ja puolustaviin argumentteihin syvennymme myöhemmin - nyt keskitymme niistä yhteen, nimittäin kysymykseen urhoollisuudesta ja pelkuruudesta. Hän suhtautuu varauksella jalojen aatteidensa ja korkealentoisten ihanteidensa taa piiloutuviin, sodanajan velvollisuuksia vältteleviin yksilöihin. "Pelkuruus on aina samanlaista: vastuusta pakenemista, haluttomuutta uhrautua, kärsimisen kavahtamista, itsesääliä, velvollisuudesta vetäytymistä", hän sivaltaa.
Ovatko pasifistit siis pohjimmiltaan pelkureita?
Vastaan tähän kysymykseen esittelemällä miehen, jonka ansiota Suomen koko siviilipalvelusjärjestelmän olemassaolo on. On veistelty, että hän on ainoa suomalainen, jonka tähden on riipustettu kokonainen laki.
Miehen nimi on Arndt Pekurinen.
Pekurinen syntyi vuonna 1905 köyhään torppariperheeseen. Kerrotaan, että veljessodan aikaan hänen kotipitäjässään olisi ammuttu punaisia, ja että hän olisi joutunut sitä omin silmin todistamaan ja saanut näistä traagisista tapahtumista kimmokkeen myöhemmälle rauhanaatteelleen. Pekurinen luki innokkaasti Tolstoita, mutta hän oli myös syvästi uskovainen mies, ja kristilliselle vakaumukselle hänen väkivallattomuuden ihanteensakin rakentuivat. Vuonna 1924 hän tämän vakaumuksensa tähden jätti menemättä kutsuntoihin, mistä seurasi myöhemmin useita peräkkäisiä vankilatuomioita.
Pekuriselle tehtiin hänen tapauksensa käsittelyn yhteydessä selväksi, että vetoamalla kristilliseen vakaumukseensa hänen olisi mahdollista saada vapautus asepalveluksesta. Hän ei kuitenkaan tarttunut tähän täkyyn, sillä hän katsoi, että myös muiden kuin kristillisen vakaumuksen omaavien aseistakieltäytyjien olisi voitava valita vaihtoehtoinen palvelusmuoto. Pekurinen tähdensi, että suostuisi mielellään mihin tahansa työpalvelukseen, asepalvelusta pidempäänkin, kunhan sitä ei suoritettaisi puolustusvoimien alaisuudessa. Tällaiseen vaihtoehtoon ei kuitenkaan suostuttu. Kolmen vankilatuomion ohella hänet passitettiin muun muassa psykiatrin puheille, ja Lapuanliikkeen roikaleet pahoinpitelivät hänet raa'asti vuonna 1930. Pekurinen alistettiin myös toistuviin nöyryytyksiin: hänet riisuttiin ja yritettiin väkisin pukea sotilasunivormuun, jota hän kuitenkin järjestelmällisesti kieltäytyi kantamasta.
Tapaus herätti niin paljon paheksuntaa ulkomailla, että eduskunta hyväksyi lopulta 1931 niin sanotun "Lex Pekurisen", lain aseettomasta siviilipalveluksesta. Tämä laki oli kuitenkin voimassa vain rauhan aikana.
Talvisodan puhjettua 1939 Pekurinen määrättiin jälleen asepalvelukseen. Hän kieltäytyi, kuten aiemminkin, ja hänet tuomittiin kahden vuoden vankeuteen, josta hän turhaan anoi armahdusta. Tyrmässä viruttuaan hän vapautui 1941, jolloin hänet määrättiin etulinjaan jatkosodassa. Vakaumuksensa mukaisesti Pekurinen kieltäytyi edelleen pukemasta ylleen univormua ja ottamasta asetta kannettavakseen. Tästä hirmustuneena kapteeni Pentti Valkonen (jolle myöhemmin myönnettiin Mannerheim-risti) määräsi Pekurisen teloitettavaksi ilman oikeudenkäyntiä. Hänet ammuttiin Karjalassa 5. marraskuuta 1941. Murhaa yritettiin sittemmin peitellä ja väittää Pekurisen kaatuneen taistelussa, mutta totuus tuli kuitenkin ilmi, pitkälti hänen leskensä määrätietoisen toiminnan ansiosta.
Pekurisen täytyi tietää, millainen kohtalo häntä odotti. Häntä uhattiin selväsanaisesti tappamisella, mikäli hän edelleen kieltäytyisi astumasta sotaväen palvelukseen. Vuosikausien vankeutta, nöyryytyksiä, pahoinpitelyjä ja yhteiskunnan halveksuntaa hän oli silti valmis kestämään, ja lopulta astui omaan kuolemaansa pitäen kiinni kristillisestä vakaumuksestaan ja uskostaan väkivallattomuuteen.
Minun mielestäni tämä ei kuulosta pelkurimaiselta toiminnalta. Päinvastoin - Luoja yksin tietää, löytyisikö minusta puoltakaan siitä rohkeudesta, jota Pekurisen sydän oli täynnä.