Kristillisestä pasifismista

Olav Valen-Sendstad oli norjalainen pappi, joka kääntyi vakaumuksellisesta pasifistista oikeutetun sodan teologian puolestapuhujaksi, kun saksalaiset miehittivät hänen kotimaansa. Viinikan seurakunnassa sivarina palvellut Matti Etelänsaari läpikäy Sendstadin pohdintoja tämän kirjasta "Voiko kristitty olla sotilas?" Artikkelit on aikaisemmin julkaistu Masan mutinat -blogissa.
1.10.2013 10.10

Luku II: Sivaripetturi!

Onko ehdoton kuuliaisuus esivallalle kristillinen hyve?

Edellisessä blogissani esittelin norjalaisen teologi-filosofi Olav Valen-Sendstadin ja hänen teoksensa Voiko kristitty olla sotilas? Tässä kirjasessa hän pohdiskelee ikivanhaa kysymystä kristinuskosta ja asepalveluksesta ja erityisesti pasifismin raamatullisista perusteluista – tai niiden puutteesta. Samasta aihepiiristä jatkamme tälläkin kerralla, kun alkuun päästiin!


Valen-Sendstad oli alun perin vakaumuksellinen pasifisti itsekin, mutta natsi-Saksan hyökättyä Norjaan hän luopui aatteistaan vakuuttuneena siitä, etteivät hänen uskomuksensa nojanneet Raamattuun vaan olivat jopa sen vastaisia. Tuona huhtikuisena aamuna vuonna 1940, kuullessaan kohtalokkaat uutiset radioaalloilta, Valen-Sendstad kertoo joutuneensa kysymään itseltään, aikooko hän noudattaa isänmaansa laillisen hallituksen esittämää kutsua tarttua aseisiin, vai ryhtyykö hän petturiksi. Tästä uskollisuudesta ja petturuudesta laillista esivaltaa kohtaan hän kirjoittaa opuksessaan paljon, ja pitää tätä yhtenä merkittävimmistä kysymyksistä pohdittaessa aseistakieltäytymisen ja väkivallattomuuden ihanteita.


Voiko kristitty kieltäytyä noudattamasta esivallan komentoa? Ei, Valen-Sendstad toteaa, mikäli esivalta on laillinen ja sen antamat määräykset myös lainvoimaisia. Laittomuus ja petturuus eivät nimittäin ole kristillisiä hyveitä; päinvastoin, kapinoitsijat ja valapatot tuomitaan esimerkiksi Vanhan testamentin sivuilla laajalti ja suorasanaisesti. Myös apostoli Paavali kehottaa kunnioittamaan ja tottelemaan esivaltaa, joka ”ei kanna miekkaa turhaan”. Kuten Paavali, myös Valen-Sendstad allekirjoittaa perusolettamuksen, jonka mukaan esivalta hallitsee Jumalan asettamana ja Jumalan suostumuksella; sen tähden on jokaisen jumalaapelkäävän kristityn velvollisuutena noudattaa esivallan käskyjä ja elää lainkuuliaista elämää.


Pysähdytäänpä hetkeksi tähän. Onko todella niin, että kaikki esivalta on viime kädessä Jumalan asettama?


Esivaltaa on nähdäkseni kahdenlaista. On olemassa sellaista esivaltaa, joka nousee asemaansa demokratian ja vapauden kautta – tällöinhän valta on siis peräisin kansalta. Tai esivalta voi vaatia käskyvaltansa syntyperän, asemahdin tai äveriäisyyden turvin – ja tällöin kyse on ”styrangista.” Esivalta saa oikeutuksensa siis joko kansalta tai ottaa sen väkisin; kummassakin tapauksessa Jumala sallii sen tapahtua, sillä Hän on antanut meille vapaan tahdon valita hyvän tai pahan... vaikkakin tuo tahto on melko pahasti turmeltunut ja korkkiruuvimaisesti käyristynyt vajavaisuuksiemme tähden.


Mitä Jeesus opetti suhteestamme esivaltaan? Myös muut juutalaiset lainoppineet ja hengenmiehet tivasivat häneltä asiasta; elettiinhän Juudeassa räjähdysalttiissa ja epäoikeudenmukaisessa tilanteessa, jossa valtaa pitivät väkivaltaiset miehittäjät. Enää ei oltu avoimessa sodassa, mutta olisi silti väärin puhua rauhasta, sillä todellinen rauha on muutakin kuin pelkkä välittömän väkivallan poissaolo. Monet hautoivat kapinaa ja haaveilivat messiaasta, joka potkisi gaiusjuliukset takaisin Välimereen. Jeesukselle esitetty kysymys koski veronmaksua: oliko oikein maksaa veroa roomalaisen miehittäjän edustamalle esivallalle.


Jeesus, kuten tunnettua, vastasi: ”Antakaa keisarille, mikä keisarille kuuluu, ja Jumalalle, mikä Jumalalle kuuluu.” Veronkanto-oikeuden voidaan yleisesti ottaen katsoa kuuluvan hallintovallalle (vaikkakin libertaarit voivat tässä yhteydessä kiljua eriävän mielipiteensä). Mutta vaikka valtio voikin omata vallan yli ihmisen maallisen omaisuuden, ei se voi mitenkään vaatia samanlaista valtaa hänen sieluunsa, sydämeensä ja omaantuntoonsa. Tällaisissa asioissa ihminen on vastuussa teoistaa vain itselleen ja lähimmäisilleen, joita hänen tekonsa koskettavat – ja tietenkin ja erityisesti Jumalalle. Esivalta voi vaatia yksilöä olemaan tekemättä asioita, jotka vahingoittavat muita ihmisiä – mutta ei toisaalta vaatia häntä suorittamaan sellaisia vahingoittavia tekoja.


Kristittynä velvollisuutenamme pitäisi olla noudattaa, parhaan joskin vajavaisen kykymme mukaisesti, Kristuksen esimerkkiä ja opetuksia. Entä jos esivalta sitten vaatii meitä rikkomaan näitä neuvoja vastaan? Kummalle meidän tulee silloin olla lojaalimpia: esivallalle vai Kristukselle?


Vedän tässä vaiheessa esiin natsikortin sillä perusteella, että Valen-Sendstadin omakohtaiset kokemukset tarjoavat siihen mainion aasinsillan, ja hän teki sen sitä paitsi ensin.


Natsivalta Saksassa edusti legitiimiä esivaltaa. Hitler oli noussut valtaan lainmukaisissa vaaleissa, ja valtiopäivä sääti (kyseenalaisia ja karmeita) lakejaan lain kirjainta noudattaen, ja myös komentoketjussa annetut käskyt olivat virallisia komentoja viralliselta esivallalta. Muodollisesti kaikki oli siis oikein ja hyvin. Valen-Sendstadin näkemyksiä mukaillen tällaisessa tilanteessa kunnon kristityn pitäisi siis pysyä uskollisena esivallalle, noudattaa nuhteettomasti sen säätämiä lakeja ja tehdä, kuten käsketään.


Ja sitten kaikuu ”Minä noudatin vain määräyksiä” -määintä Nürnbergin oikeudenkäynneissä, kun kaasut on laskettu ja sodat sodittu. Oikeassahan he muuten olivat. Niin noudattivat, ja useimmiten vieläpä perisaksalaisen kirjaimellisesti ja pilkuntarkasti. Ne vain olivat aika hiton huonoja määräyksiä alun alkujaankin.


Mutta eihän voida mitenkään lähteä liikkeelle sellaisesta oletuksesta, että sotavoimien hierarkiassa käskyjen noudattaminen on jotenkin vapaavalintaista! Ajatushan on jo itsessään absurdi. Järjestelmä perustuu komentoihin ja komentojen toteuttamiseen. Muuten homma ei yksinkertaisesti toimi. (Kiinalaiset itse asiassa kokeilivat kommunistivallankumouksen jälkeen muutamassa sotilasosastossa demokraattista komentotyyliä. Se loppui aika lyhyeen. Jännä juttu.)


Jotta yhteiskunta toimisi edes joten kuten, ja ihmiset kykenisivät tulemaan jokapäiväisesti toimeen toistensa kanssa, on järkevää, että esivallan säätämiä lakeja ja määräyksiä lähtökohdallisesti noudatetaan. Paavalin neuvo elää lainkuuliaista elämää on täysin maalaisjärjellä perusteltavissa. Kristityn pitäisi kuitenkin tiedostaa, että on hänen moraalinen velvollisuutensa pyrkiä seuraamaan Kristuksen asettamaa esimerkkiä omien kykyjensä mukaan. Jos esivalta vaatii häntä tekemään jotakin, minkä Kristus ehdottomasti kieltää, voiko hän tällaisessa tapauksessa hyvällä omallatunnolla noudattaa kyseistä käskyä? Vai pitäisikö hänen päinvastoin kieltäytyä ja omalla esimerkillään julistaa evankeliumia, teoin pelkkien tyhjien sanojen sijasta?


Esivalta voi määrätä meitä maksamaan veroja, ja sen käskyvalta voi ulottua kaikkeen maalliseen elämässämme (toivottavasti ei kuitenkaan aivan kaikkeen, tai ainakin minuun iskee ahdistus). Mutta jos ihmiselämä jollekulle kuuluu, niin Jumalalle, ei valtiolle otettavaksi tai jätettäväksi.


Annettakoon keisarille se, mikä on keisarin, mutta Jumalan käsiin se, joka Hänen on.


Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi