Kristillistä populaarikulttuuria!
Harva tulee edes ajatelleeksi, miten moni kuuluisa populaarikulttuurin kirja, elokuva tai tv-sarja on tieten tahtoen tai huomaamattaan ammentanut inspiraatiota ja vaikutteita kristillisestä kulttuuriperimästä. Näissä artikkeleissa esitellään muutama esimerkki. Jutut on aikaisemmin julkaistu Masan mutinat -blogissa.
3.10.2013 11.03
God hates fangs
Vampyyrit, nuo kansantarujen yöhiipparit, kiehtovat vieläkin - ja omaavat mitä kristillisimmät juuret.
Kuluneen vuoden aikana ehdin pyörähtää useammassakin Viinikan
seurakunnan kerhossa, ja vaikka jokainen oli ainutlaatuinen ja
omanlaisensa, yhtäläisyyksiäkin nousi esiin. Oli jännä huomata, että
mukuloiden maantieteellisestä ja ikäjakaumasta riippumatta muodissa
olivat klassisen kauhukuvaston jänskät vakiosuosikit, vampyyrit. "Masa,
Masa, piirrä vampyyri, siinä pitää olla mukana X ja Y ja Z" - kuultu on.
On tietysti liikuttavaa, että omalla vääjäämättä kalkkiutuvalla sukupolvellani ja tällä tuoreemmalla on vielä joitakin yhteisiä ja pysyviä arvoja. Mutta mikä ihme noissa synkänpuoleisissa taruolennoissa oikein mieltä kiehtoo? Kuinka voi olla, että tällainen setämies huomaa olevansa niistä vielä yhtä täpinöissään kuin keskenkasvuinen koululainen (jolle nyt käy mikä tahansa, jolla on terävät hampaat)? Muista kauhujuttujen olioista esimerkiksi ihmissudet ovat minulle aika laimeita, mutta ehkä se johtuu vain siitä, etten ole koiraihmisiä.
Kerääntykää siis ympärille, lapset, setä turisee.
Olipa kerran...
On mielenkiintoista huomata, että ympäri maailman tunnetaan erilaisia kansantaruja ja myyttejä yön varjoissa viihtyvistä olennoista, jotka juovat ihmisten verta. Niin kiinalaisilla kuin Amerikan alkuperäisasukkaillakin on omat vampyyrimuunnelmansa. Meille länsimaisille vampyyrin ikonisimmat piirteet antoi tietysti Bram Stoker klassikkoromaanillaan Dracula (1897), josta on sittemmin tehty filmisovitus jos toinenkin. Stoker itse ammensi aineistoa itäeurooppalaisesta perinteestä.
Sittemmin Draculasta siinnyt vampyyribuumi on tuottanut jos jonkinlaisia versioita niin kirja-, valkokangas- kuin pelimuodossakin. Mutta Stokerin magnum opuksesta löytyvät jo useimmat vakioainekset. Vähän niin kuin Tolkien on säilynyt enemmän tai vähemmän perusfantasian fundamenttina.
Stokerin kreivi Dracula oli ihmiselämässään romanialainen, velhouksiin sekaantunut prinssi, joka kaatui taistelussa turkkilaisia vastaan, mutta nousi kuolleista janoamaan elävien verta. Myöhemmistä vampyyrikertomuksista poiketen Dracula kykenee liikkumaan myös päiväsaikaan, vaikka onkin tällöin heikompi. Yöllä hänen synkeä mahtinsa pääsee oikeuksiinsa: hänellä on kahdenkymmenen miehen voimat, hän kykenee hypnotisoimaan heikkotahtoisia, käskemään susia ja muita yön olentoja, hän inhoaa valkosipulia ja - tietenkin - ravitsee itseään elävien verellä. Hän voi myös muuttaa kuiviin juomiaan ihmisiä kaltaisikseen.
"Yksikään teistä ei saa syödä verta..."
Eri tarinoissa vampyyrien kyvyt vaihtelevat, mutta yksi asia pysyy: heidän kyltymätön himonsa ihmisvereen. Oikeastaan tästä päästään koko vampyyrimytologian ytimeen, johon myös kristinusko on eurooppalaisissa kertomuksissa päässyt vahvasti vaikuttamaan.
Käsitys verestä sielun tai elämänvoiman kantajana on laajalti levinnyt uskomus. Sen tunsivat myös muinaiset juutalaiset, ja sillä perusteltiin muun muassa heidän ruokasäädöstensä verensyöntikieltoa (3. Moos. 17:10-14). Juuri veren sisältämästä elämänvoimasta löydettiin perustelut eläinuhrikultille; juutalaisen papiston mukaan tällä tavoin Jumalalle annettu elämänvoima sovitti uhrin antajan rikkomukset.
Vampyyritarinoiden yhteydet erityisesti katoliseen ehtoollisoppiin ovat häiritsevän selkeät ja tuskin sattuman seurausta. Katolilaisethan käsittävät ehtoollisen uhrina, jonka ainekset - leipä ja viini - muuttuvat olemuksellisesti ja kirjaimellisesti Kristuksen lihaksi ja vereksi. Opillisesti tarkasteltuna ehtoollispikarista juovat katolilaiset siis juovat ihka-aitoa verta, jossa piilee ikuisen elämän salaisuus.
Tästä näkökulmasta etenkin eurooppalainen vampyyrimytologia on kehittynyt eräänlaiseksi sysimustaksi pyhän ehtoollisen irvikuvaksi. Vampyyri olisi siis äärimmäistä jumalanpilkkaa. Sen tähden rohkeat vampyyrinmetsästäjät á la Draculan Abraham van Helsing saavat ristiä heiluttamalla verenimijän kavahtamaan ja löytävät pyhitetyltä kirkkomaalta turvapaikan.
Ylösnousemuksen piraattikopio
Vampyyrit ovat lähtökohtaisesti jo kuolleita olentoja. Silti he ovat nousseet haudastaan. Heitä kuvataan usein kylmiksi ja kalpeiksi, eikä heidän välttämättä tarvitse hengittää lainkaan. Ainoa elämä, joka heissä on, on "ryöstösaalista" verestä, jota he juovat. Toisin sanoen he pidentävät keinotekoisesti elämäänsä.
Sielujen elämä tuonpuoleisessa löytyy käsitteenä useimmista kulttuureista. Kristinuskon oppi myös ruumiin, ei pelkästään hengen ylösnousemuksesta on harvinaisempi. Vampyyrikertomuksissa koko ylösnousemuksen kaunis ja toivonrikas lupaus käännetään nurinniskoin. Ihmiselämän rajallisuus on mahdollista ylittää vain sanoinkuvaamattomilla hirmuteoilla. Sitä seuraava kuolemattomuus esitetäänkin yleensä ankeana ja lohduttomana. Tätä kuvaa myös auringottomuus. Kreivi Dracula ei vielä päivänpaisteessa lehahtanut liekkeihin, mutta tämä tuttu elementti esiteltiin mykkäfilmi Nosferatussa (1922). Vampyyri on menettänyt (myös kuvainnollisesti) valon ja tuomittu ikuiseen pimeään, ikuiseen häpeään.
Epäkuolleena olentona vampyyri on tavallaan juuttunut elämän ja kuoleman, ajallisuuden ja iankaikkisuuden väliin. Hänen piinansa jatkuu kuin kiirastulessa tai maanpäällisessä helvetissä. Monissa kertomuksissa tosi kuolema onkin lopulta helpotus. Stokerin romaanissa kreivi Draculan kasvoilla häivähtää rauha kuoleman koittaessa. Usein kysymys on myös sielun pelastamisesta: vasta kuolema vapahtaa loppumattomasta vaelluksesta.
Vampyyrit ja 12 askeleen ohjelma
Palataan vielä takaisin vereen, tai pikemminkin sen himoon, joka kai voidaan laskea yhdeksi vampyyrin perusmääritelmiksi. Sen jos ottaa pois, jäljelle ei jää ainakaan vampyyria. Etenkin modernimmat vampyyrijutut toimivatkin monesti vertauskuvallisina kertomuksina riippuvuudesta. Vampyyri on kuin pohjalle vajonnut narkkari, joka sortuu hetkellisen helpotuksen toivossa pöyristyttäviin tekoihin.
Vertauskuvista puheen ollen, Stokerin viktoriaanisella ajalla eli 1800-luvun Englannissa esittelemä vampyyrimytologia voidaan ymmärtää myös viettelyksen ja kielletyn himon allegoriaksi. On tavallista, että vampyyrit esitetään poikkeuksellisen tenhovoimaisina olentoina. Usein heikkotahtoisten kuolevaisten viekoitteluun ei tarvita edes lumoavaa taikakatsetta. Tämä liittää torahampaiset ystävämme entistä läheisemmin kristilliseen pahuuden käsitykseen. Jo varhain keskiajalla katolisen kirkon (miespuolisten) oppineiden keskuudessa vallitsi sangen laaja-alainen yksimielisyys paratiisin Eevan viettelyksen luonteesta: hän käytti aseenaan Aadamia vastaan nimenomaan naisellista seksuaalisuuttaan, vaikkei Raamattu sellaista väitäkään. Syntiinlankeemuksen ytimessä oli siis himo, ja näillä aseilla myös pahuuden palveluksessa olevat vampyyrit kiusaavat kuolevaisia uhrejaan.
Mutta ovatko he pahuuden ruumiillistumia? Mistä koko epäelämän kirous on saanut alkunsa? Stokerin Dracula oppi mustaa magiaa itsensä vanhan vihtahousun rehtoroimassa "akatemiassa". Toisaalta jotkut kertomukset sysäävät syyn Jumalan niskaan: vampyrismi olisikin itsensä Isä Kaikkivaltiaan kauheista synneistä langettama kirous. Esimerkiksi World of Darkness -kauhufantasiassa taas ensimmäinen vampyyreista on veljesmurhaaja Kain, jonka kantama "Kainin merkki" tarkoittaa nimenomaan vampyrismia. True Blood -draamasarjassa ensimmäinen vampyyri taas on juutalais-kristillisen mytologian Lilith, Aadamin ensimmäinen vaimo.
Asiat ovat harvoin mustavalkoisia, ja kuten monissa klassisissa hirviötarinoissa, vampyyritkin nähdään usein paitsi konnina, myös uhreina tai ainakin traagisina hahmoina. He syyllistyvät julmuuksiin, mutta ovat toisaalta itsekin ikuisen rangaistuksen alaisia. He edustavat siis tavallaan vertauskuvallista ajatusta helvetistä, joka ymmärretään nimenomaan erona Jumalasta ja Hänen rakkaudestaan. Niinpä juuri rakkaus kuolevaiseen kuvataankin voimana, joka voi tavoittaa inhimillisyyden ja hyvyyden rippeet epäkuolleessa sydämessä, jonka hallinnasta ihminen ja peto kamppailevat.
Sensaatiomainen ja analyyttinen lopputulema!
Pohjimmiltaan vampyyritarinoiden viehätys perustuukin ehkä niiden ikiaikaisiin aineksiin. Ne kristillinen kulttuuri on tehnyt kovin tutuiksi meille supisuomalaisille perämetsän asukeillekin. Kansakuntana emme muutenkaan koskaan nyrpistä nenäämme traagisille kohtaloille (muuten iltapäivälehtiä ei myytäisi). Sisäinen kamppailu hyvän ja pahan, valon ja pimeyden, ihmisen ja pedon välillä kaikessa yksinäisyydessä kuulostaa myös aika suomalaiselta.
Vampyyritarina on aina samalla kertomus vapahduksen tai sovituksen etsinnästä. Voiko kirottu pimeyden olentokin toivoa löytävänsä armon, anteeksiannon ja Jumalan?
Ja torahampaat ovat tietysti aika siistit.
On tietysti liikuttavaa, että omalla vääjäämättä kalkkiutuvalla sukupolvellani ja tällä tuoreemmalla on vielä joitakin yhteisiä ja pysyviä arvoja. Mutta mikä ihme noissa synkänpuoleisissa taruolennoissa oikein mieltä kiehtoo? Kuinka voi olla, että tällainen setämies huomaa olevansa niistä vielä yhtä täpinöissään kuin keskenkasvuinen koululainen (jolle nyt käy mikä tahansa, jolla on terävät hampaat)? Muista kauhujuttujen olioista esimerkiksi ihmissudet ovat minulle aika laimeita, mutta ehkä se johtuu vain siitä, etten ole koiraihmisiä.
Kerääntykää siis ympärille, lapset, setä turisee.
Karmivan charmikas Bela Lugosi teki historiaa klassisella Dracula-tulkinnallaan vuonna 1931.
Olipa kerran...
On mielenkiintoista huomata, että ympäri maailman tunnetaan erilaisia kansantaruja ja myyttejä yön varjoissa viihtyvistä olennoista, jotka juovat ihmisten verta. Niin kiinalaisilla kuin Amerikan alkuperäisasukkaillakin on omat vampyyrimuunnelmansa. Meille länsimaisille vampyyrin ikonisimmat piirteet antoi tietysti Bram Stoker klassikkoromaanillaan Dracula (1897), josta on sittemmin tehty filmisovitus jos toinenkin. Stoker itse ammensi aineistoa itäeurooppalaisesta perinteestä.
Sittemmin Draculasta siinnyt vampyyribuumi on tuottanut jos jonkinlaisia versioita niin kirja-, valkokangas- kuin pelimuodossakin. Mutta Stokerin magnum opuksesta löytyvät jo useimmat vakioainekset. Vähän niin kuin Tolkien on säilynyt enemmän tai vähemmän perusfantasian fundamenttina.
Stokerin kreivi Dracula oli ihmiselämässään romanialainen, velhouksiin sekaantunut prinssi, joka kaatui taistelussa turkkilaisia vastaan, mutta nousi kuolleista janoamaan elävien verta. Myöhemmistä vampyyrikertomuksista poiketen Dracula kykenee liikkumaan myös päiväsaikaan, vaikka onkin tällöin heikompi. Yöllä hänen synkeä mahtinsa pääsee oikeuksiinsa: hänellä on kahdenkymmenen miehen voimat, hän kykenee hypnotisoimaan heikkotahtoisia, käskemään susia ja muita yön olentoja, hän inhoaa valkosipulia ja - tietenkin - ravitsee itseään elävien verellä. Hän voi myös muuttaa kuiviin juomiaan ihmisiä kaltaisikseen.
Juutalais-kristillisessä perinteessä elämänvoiman on katsottu asustavan veressä.
"Yksikään teistä ei saa syödä verta..."
Eri tarinoissa vampyyrien kyvyt vaihtelevat, mutta yksi asia pysyy: heidän kyltymätön himonsa ihmisvereen. Oikeastaan tästä päästään koko vampyyrimytologian ytimeen, johon myös kristinusko on eurooppalaisissa kertomuksissa päässyt vahvasti vaikuttamaan.
Käsitys verestä sielun tai elämänvoiman kantajana on laajalti levinnyt uskomus. Sen tunsivat myös muinaiset juutalaiset, ja sillä perusteltiin muun muassa heidän ruokasäädöstensä verensyöntikieltoa (3. Moos. 17:10-14). Juuri veren sisältämästä elämänvoimasta löydettiin perustelut eläinuhrikultille; juutalaisen papiston mukaan tällä tavoin Jumalalle annettu elämänvoima sovitti uhrin antajan rikkomukset.
Vampyyritarinoiden yhteydet erityisesti katoliseen ehtoollisoppiin ovat häiritsevän selkeät ja tuskin sattuman seurausta. Katolilaisethan käsittävät ehtoollisen uhrina, jonka ainekset - leipä ja viini - muuttuvat olemuksellisesti ja kirjaimellisesti Kristuksen lihaksi ja vereksi. Opillisesti tarkasteltuna ehtoollispikarista juovat katolilaiset siis juovat ihka-aitoa verta, jossa piilee ikuisen elämän salaisuus.
Tästä näkökulmasta etenkin eurooppalainen vampyyrimytologia on kehittynyt eräänlaiseksi sysimustaksi pyhän ehtoollisen irvikuvaksi. Vampyyri olisi siis äärimmäistä jumalanpilkkaa. Sen tähden rohkeat vampyyrinmetsästäjät á la Draculan Abraham van Helsing saavat ristiä heiluttamalla verenimijän kavahtamaan ja löytävät pyhitetyltä kirkkomaalta turvapaikan.
Vampyyri
on teknisesti ottaen kuollut, joten arkku on ihan looginen valinta
vuoteeksi. (Ebaysta voi goottimielinen tilata sellaisen itselleenkin.)
Ylösnousemuksen piraattikopio
Vampyyrit ovat lähtökohtaisesti jo kuolleita olentoja. Silti he ovat nousseet haudastaan. Heitä kuvataan usein kylmiksi ja kalpeiksi, eikä heidän välttämättä tarvitse hengittää lainkaan. Ainoa elämä, joka heissä on, on "ryöstösaalista" verestä, jota he juovat. Toisin sanoen he pidentävät keinotekoisesti elämäänsä.
Sielujen elämä tuonpuoleisessa löytyy käsitteenä useimmista kulttuureista. Kristinuskon oppi myös ruumiin, ei pelkästään hengen ylösnousemuksesta on harvinaisempi. Vampyyrikertomuksissa koko ylösnousemuksen kaunis ja toivonrikas lupaus käännetään nurinniskoin. Ihmiselämän rajallisuus on mahdollista ylittää vain sanoinkuvaamattomilla hirmuteoilla. Sitä seuraava kuolemattomuus esitetäänkin yleensä ankeana ja lohduttomana. Tätä kuvaa myös auringottomuus. Kreivi Dracula ei vielä päivänpaisteessa lehahtanut liekkeihin, mutta tämä tuttu elementti esiteltiin mykkäfilmi Nosferatussa (1922). Vampyyri on menettänyt (myös kuvainnollisesti) valon ja tuomittu ikuiseen pimeään, ikuiseen häpeään.
Epäkuolleena olentona vampyyri on tavallaan juuttunut elämän ja kuoleman, ajallisuuden ja iankaikkisuuden väliin. Hänen piinansa jatkuu kuin kiirastulessa tai maanpäällisessä helvetissä. Monissa kertomuksissa tosi kuolema onkin lopulta helpotus. Stokerin romaanissa kreivi Draculan kasvoilla häivähtää rauha kuoleman koittaessa. Usein kysymys on myös sielun pelastamisesta: vasta kuolema vapahtaa loppumattomasta vaelluksesta.
Oliko veljesmurhaaja-Kainin salaperäinen merkki vampyrismin kirous?
Vampyyrit ja 12 askeleen ohjelma
Palataan vielä takaisin vereen, tai pikemminkin sen himoon, joka kai voidaan laskea yhdeksi vampyyrin perusmääritelmiksi. Sen jos ottaa pois, jäljelle ei jää ainakaan vampyyria. Etenkin modernimmat vampyyrijutut toimivatkin monesti vertauskuvallisina kertomuksina riippuvuudesta. Vampyyri on kuin pohjalle vajonnut narkkari, joka sortuu hetkellisen helpotuksen toivossa pöyristyttäviin tekoihin.
Vertauskuvista puheen ollen, Stokerin viktoriaanisella ajalla eli 1800-luvun Englannissa esittelemä vampyyrimytologia voidaan ymmärtää myös viettelyksen ja kielletyn himon allegoriaksi. On tavallista, että vampyyrit esitetään poikkeuksellisen tenhovoimaisina olentoina. Usein heikkotahtoisten kuolevaisten viekoitteluun ei tarvita edes lumoavaa taikakatsetta. Tämä liittää torahampaiset ystävämme entistä läheisemmin kristilliseen pahuuden käsitykseen. Jo varhain keskiajalla katolisen kirkon (miespuolisten) oppineiden keskuudessa vallitsi sangen laaja-alainen yksimielisyys paratiisin Eevan viettelyksen luonteesta: hän käytti aseenaan Aadamia vastaan nimenomaan naisellista seksuaalisuuttaan, vaikkei Raamattu sellaista väitäkään. Syntiinlankeemuksen ytimessä oli siis himo, ja näillä aseilla myös pahuuden palveluksessa olevat vampyyrit kiusaavat kuolevaisia uhrejaan.
Mutta ovatko he pahuuden ruumiillistumia? Mistä koko epäelämän kirous on saanut alkunsa? Stokerin Dracula oppi mustaa magiaa itsensä vanhan vihtahousun rehtoroimassa "akatemiassa". Toisaalta jotkut kertomukset sysäävät syyn Jumalan niskaan: vampyrismi olisikin itsensä Isä Kaikkivaltiaan kauheista synneistä langettama kirous. Esimerkiksi World of Darkness -kauhufantasiassa taas ensimmäinen vampyyreista on veljesmurhaaja Kain, jonka kantama "Kainin merkki" tarkoittaa nimenomaan vampyrismia. True Blood -draamasarjassa ensimmäinen vampyyri taas on juutalais-kristillisen mytologian Lilith, Aadamin ensimmäinen vaimo.
Asiat ovat harvoin mustavalkoisia, ja kuten monissa klassisissa hirviötarinoissa, vampyyritkin nähdään usein paitsi konnina, myös uhreina tai ainakin traagisina hahmoina. He syyllistyvät julmuuksiin, mutta ovat toisaalta itsekin ikuisen rangaistuksen alaisia. He edustavat siis tavallaan vertauskuvallista ajatusta helvetistä, joka ymmärretään nimenomaan erona Jumalasta ja Hänen rakkaudestaan. Niinpä juuri rakkaus kuolevaiseen kuvataankin voimana, joka voi tavoittaa inhimillisyyden ja hyvyyden rippeet epäkuolleessa sydämessä, jonka hallinnasta ihminen ja peto kamppailevat.
Sensaatiomainen ja analyyttinen lopputulema!
Pohjimmiltaan vampyyritarinoiden viehätys perustuukin ehkä niiden ikiaikaisiin aineksiin. Ne kristillinen kulttuuri on tehnyt kovin tutuiksi meille supisuomalaisille perämetsän asukeillekin. Kansakuntana emme muutenkaan koskaan nyrpistä nenäämme traagisille kohtaloille (muuten iltapäivälehtiä ei myytäisi). Sisäinen kamppailu hyvän ja pahan, valon ja pimeyden, ihmisen ja pedon välillä kaikessa yksinäisyydessä kuulostaa myös aika suomalaiselta.
Vampyyritarina on aina samalla kertomus vapahduksen tai sovituksen etsinnästä. Voiko kirottu pimeyden olentokin toivoa löytävänsä armon, anteeksiannon ja Jumalan?
Ja torahampaat ovat tietysti aika siistit.