Uskonto ja tietokonepelit
Videopelaamisen maailma on tällä hetkellä nopeimmin kasvava - ja tuottoisin! - visuaalisen taiteen laji. Ei siis mikään ihme, että pelimaailmoissa ja niiden tapahtumissa käsitellään myös uskonnollisia ja hengellisiä elementtejä. Mutta millainen kuva uskonnosta välittyy tietokonepelien kautta? Jutut on aikaisemmin julkaistu Masan mutinat -blogissa.
3.10.2013 11.13
Osa I: Kuinka uusi maailma luotiin
Kristinuskon nyanssit piilottelevat lähes kaikissa länsimaisissa kulttuurituotoksissa - tietokonepeleissäkin.
Tietokonepelit. Pelkkää aivot mädättävää väkivaltaa tai vähintäänkin
lapsellisia hömpötyksiä, joita ei hyvällä tahdollakaan voi lukea
taiteeksi?
Salli minun valaista polkuasi, maallikkoystäväni. Viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana videopelit ovat nousseet vakavasti otettavaksi taidemuodoksi elokuvien, kirjallisuuden ja musiikin rinnalle. Niiden vuorovaikutteisuus tekee niistä ainutlaatuisen omaleimaisia ja tarjoaa niille mahdollisuuksia moniulotteiseen vaikuttamiseen ja elämyksellisyyteen. Parhaimmillaan niiden antamat kokemukset ovat aivan vertailukelpoisia mukaansatempaavan kirjallisuuden tai sykähdyttävän teatteriesityksen kanssa!
Tuhansien ja taas tuhansien pelien maailmaan mahtuu teemoja laidasta laitaan. Uskonto ei suinkaan loista poissaolollaan - päinvastoin.
Tässä artikkelissa keskityn esittelemään ja analysoimaan yhden viimeaikojen suosikkipelini käsittelemiä uskonnollisia aiheita ja viittauksia.
The Elder Scrolls V: Skyrim on vuonna 2011 julkaistu, keskiaikaishenkiseen fantasiamaailmaan sijoittuva tietokoneroolipeli, joka ammentaa visuaalista ja temaattista aineistoaan voimakkaasti viikinkikulttuurista. Skyrim pyrkii tarjoamaan pelaajalleen "hiekkalaatikkomaailman", millä tarkoitan mahdollisimman avointa ja vapaata virtuaalitodellisuutta, jota pelaaja voi tutkia ja jossa hän voi seikkailla omien mieltymystensä mukaisesti.
Skyrimin jylhät maisemat tummine kuusimetsineen ja hyisen jäisine lakeuksineen tuntuvat mukavan tutuilta näin suomalaisesta perspektiivistä. Pohjolan jäyhä ja ylpeä kansa muistuttaa korostetun vahvasti kansallisromanttista näkemystä varhaiskeskiajan viikingeistä. Heidän uskontonsa on kahden kulttuuriperimän yhteensulauma: muinaisen pohjolan omat tarustot ovat sekoittuneet yhteen etelästä saapuneen ja pohjoisen miehittäneen Cyrodiilin keisarikunnan valtionkirkon kanssa. Voidaan siis puhua uskonnollisesta sykretismistä. Keisarillisten suhtautuminen kohtaamiinsa uskontoihin on ollut roomalaisen suvaitsevainen ja käytännöllinen: vieraat jumaluudet tulkitaan omasta pantheonista käsin. Kuolemanjumala on Kuolemanjumala, oli hänen nimensä sitten Arkay tai Orkey.
Keisarillisen valtionkirkon usko on Skyrimissä polyteistinen. Sen historialliset juuret ovat konstantinolaisessa politiikassa: keisarikunnan ensimmäinen hallitsija, pyhä Alessia, loi uuden valtionuskonnon sulauttamalla toisiinsa vallalla olevien, suosituimpien uskontojen aineksia ja jumaluuksia. Näistä muodostui kahdeksan jumalan pantheon, johon myöhemmin liitettiin vielä yhdeksäs jumala. Jumaluudet edustavat kaikkia elämänaloja: rakkautta ja hedelmällisyyttä, työtä ja kauppaa, tiedettä ja taikuutta. Pantheonin kokoonpanossa on nähtävissä vahvoja yhtymäkohtia kreikkalais-roomalaiseen olympolaiseen pantheoniin, johon Skyrimissä on vielä liitetty mukaan vahvasti skandinaavisia piirteitä.
Selvä laina viikinkimytologiasta on taru luojajumala Lorkhanista, jonka Skyrimin pohjoiset asukkaat tuntevat nimellä Shor. Tarusta on kaksi radikaalisti toisistaan poikkeavaa versiota. Toinen esittää Lorkhanin kavalana petkuttajana skandinaavisen Lokin tapaan, joka huiputtaa muut jumalat luomaan aineellisen maailman. Vasta liian myöhään jumalat oivaltavat tulleensa sidotuksi luomukseensa ja näin menettäneen ainakin teoreettisella tasolla kuolemattomuutensa. Rangaistukseksi petoksestaan Lorkhan surmataan, ja hänen ruumiistaan valmistetaan maan perustukset. Toinen tulkinta sen sijaan ylistää Lorkhania näkyvän maailman ja erityisesti sen kuolevaisten ihmisasukkien luojana.
Käsitys aineellisesta todellisuudesta "alemman" luojajumalan aikaansaannoksena ja eräänlaisena vankilana jumalisesta todellisuudesta peräisin oleville sieluille on vaikuttanut vahvasti kristinuskon syntymän aikoihin kreikkalais-roomalaisessa kulttuuripiirissä. Gnostilaisen opettajan Markionin mukaan Vanhan testamentin Jahve on täysin eri jumaluus kuin Jeesuksen julistama Taivaallinen Isä. Gnostilaisessa (sekä platonilaisessa) ajattelussa ymmärtämätön ja alempi luojajumala, demiurgi, valmistaa materian maailman, johon korkeammasta, hengellisestä todellisuudesta peräisin olevat ihmissielut joutuvat vangituksi lihallisten ruumiidensa sisään. Samasta lähtökohdasta ponnistivat myös manikealaiset, joiden opetuksia vastaan kirkkoisä Augustinus aikoinaan kiivaasti taisteli. Tällainen liha vastaan henki -ajattelu on pesiytynyt myös "oikeaoppiseen" kristinuskoon, ja se on historian kuluessa pulpahtanut säännöllisesti takaisin pinnalle, esimerkiksi sydänkeskiajalla kataari-uskonliikkeen myötä. Myös Johanneksen evankeliumin Logos-teologiassa on selvästi havaittava gnostilaishenkinen pohjavire.
Skyrimin fantasiamaailmaa kansoittavat ihmisten ohella myös haltiat, joiden jumaluusoppineet katsovat väkensä polveutuvan suoraan vähäisemmistä jumaluuksista, jotka jäivät elämään aineelliseen maailmaan. Heidän teologiassaan luojajumala Lorkhan/Shor onkin katkerasti vihattu huiputtaja, joka riisti haltioilta heidän jumaluutensa. Haltiain uskonnollisessa traditiossa sielujen vapautuminen materian kahleista ja paluu takaisin jumalten luo on merkittävässä asemassa - perin gnostilaisessa hengessä siis, vaikkakaan heidän suhtautumisensa aineelliseen maailmaan yleisesti ottaen ei ole yhtä vihamielinen.
Jumalalliseksi tuleminen eli apoteoosi saa näytellä tärkeää kiistakapulan roolia Skyrimin pääjuonessa. Keisarillinen valtionkirkko julisti aikoinaan valloittajakeisari Tiber Septimin roomalaiseen henkeen sopivasti Talos-jumalaksi; tämä oli niin oikeamielinen ja mahtava hallitsija, että jumalat ottivat hänet joukkoonsa yhdeksänneksi. Haltioille, jotka pitävät itseään jumalista polveutuvina mutta ihmisiä "pelkkinä" luotuina, suhtautuvat ajatukseen jumalaksi nousseesta ihmisestä pahimman luokan rienauksena ja jumalanpilkkana. Niinpä Cyrodiilin keisarikunnan hävittyä suursotansa haltioita vastaan nämä pakottavat tappion kärsineen osapuolen allekirjoittamaan konkordaatin, joka reformoi kirkon ja kieltää Taloksen palvonnan kokonaan. Lisäksi perustetaan inkvisitorinen elin valvomaan kiellon toteutumista. Taloksen uskolliset eivät tietysti voi suvaita tällaista uskonnollista sortoa. Verenvuodatustahan siitä seuraa.
Kysymys Tiber Septimin apoteoosista ja suhtautumisesta siihen heijastaa jännittävällä tavalla ikivanhaa skismaa kristinuskon ja islamin välillä. Vaikka nämä kaksi samankaltaisista lähtökohdista ponnistavaa maailmanuskontoa ovat hyvin lähellä toisiaan, merkittävin ero liittyy suhtautumiseen inkarnaatio-oppiin. Kun kristityille Jumalan Pojan ihmiseksi tuleminen on äärimmäinen osoitus Jumalan rakkaudesta ja armosta ihmiskuntaa kohtaan, islamille ajatus Kaikkivaltiaan itsensä alentamisesta ja häpäisemisestä on täysin mahdoton hyväksyä.
Skyrimin tarina kietoutuu vahvasti myyttisten lohikäärmeiden paluun ympärille. Kristillisessä traditiossa lohikäärmeillä on perinteisesti symboloitu pahuutta, kun taas esimerkiksi Kiinassa ne kuvataan hyväntahtoisina olentoina. Skyrimin lohikäärmeet - dov - ovat ylijumala Akatoshin ensimmäisiä luomuksia, enemmän "enkeleitä" kuin petoja, kuolemattomia ja maagisia olentoja. Lohikäärmeistä mahtavin, esikoinen Alduin, oli Akatoshille kaikkein rakkain. Mutta kun Akatosh ja muut jumalat loivat ihmiset, heikot kuolevaiset, Alduin kävi kateelliseksi ja mustasukkaiseksi ja nousi kapinaan taivaallista isäänsä vastaan. Hän alisti ihmiskunnan lohikäärmeiden vallan alle, mutta tuli kukistetuksi. Pelin tarinan edetessä Alduin palaa takaisin, ja pelaajan kontolle jää tehdä tyhjiksi Maailmansyöjän kavalat aikeet.
Alduin on Skyrimin ilmiselvä Lucifer-vastine, langennut enkeli, joka on noussut kapinaan Jumalaa vastaan. Ilmestyskirjassa Saatana kuvataan lohikäärmeeksi, jonka arkkienkeli Mikael syöksee sotajoukkoineen alas taivaasta.
Myös visuaaliselta ilmeeltään Skyrimin uskonnolliset instituutiot ja symbolit kantavat väkeviä kristillisiä vivahteita. Puhuisin melkein kollektiivisesta alitajunnasta: yhdistämme luontevasti tietynlaiset merkit, paikat, kuva-aiheet ja rituaalit pyhyyteen ja mystiikkaan, vaikka pitäisimme itseämme perinjuurin maallistuneina.
Kaikki nämä viittaukset ovat varmasti tarkkaan harkittuja. Auttavathan ne omalta osaltaan luomaan tunnelman uskottavasta, elävästä ja syvällisestä maailmasta, johon vähemmän analyyttisenkin pelaajan on helppoa ja luontevaa uppoutua seikkailemaan tuntikausiksi!
Ja joka kaiken tämän jälkeenkin sivuuttaa tietokonepelit pelkkinä lapsellisina vouhotuksina - you have learned nothing, you fool!
Salli minun valaista polkuasi, maallikkoystäväni. Viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana videopelit ovat nousseet vakavasti otettavaksi taidemuodoksi elokuvien, kirjallisuuden ja musiikin rinnalle. Niiden vuorovaikutteisuus tekee niistä ainutlaatuisen omaleimaisia ja tarjoaa niille mahdollisuuksia moniulotteiseen vaikuttamiseen ja elämyksellisyyteen. Parhaimmillaan niiden antamat kokemukset ovat aivan vertailukelpoisia mukaansatempaavan kirjallisuuden tai sykähdyttävän teatteriesityksen kanssa!
Tuhansien ja taas tuhansien pelien maailmaan mahtuu teemoja laidasta laitaan. Uskonto ei suinkaan loista poissaolollaan - päinvastoin.
Tässä artikkelissa keskityn esittelemään ja analysoimaan yhden viimeaikojen suosikkipelini käsittelemiä uskonnollisia aiheita ja viittauksia.
The Elder Scrolls V: Skyrim on vuonna 2011 julkaistu, keskiaikaishenkiseen fantasiamaailmaan sijoittuva tietokoneroolipeli, joka ammentaa visuaalista ja temaattista aineistoaan voimakkaasti viikinkikulttuurista. Skyrim pyrkii tarjoamaan pelaajalleen "hiekkalaatikkomaailman", millä tarkoitan mahdollisimman avointa ja vapaata virtuaalitodellisuutta, jota pelaaja voi tutkia ja jossa hän voi seikkailla omien mieltymystensä mukaisesti.
Skyrimin jylhät maisemat tummine kuusimetsineen ja hyisen jäisine lakeuksineen tuntuvat mukavan tutuilta näin suomalaisesta perspektiivistä. Pohjolan jäyhä ja ylpeä kansa muistuttaa korostetun vahvasti kansallisromanttista näkemystä varhaiskeskiajan viikingeistä. Heidän uskontonsa on kahden kulttuuriperimän yhteensulauma: muinaisen pohjolan omat tarustot ovat sekoittuneet yhteen etelästä saapuneen ja pohjoisen miehittäneen Cyrodiilin keisarikunnan valtionkirkon kanssa. Voidaan siis puhua uskonnollisesta sykretismistä. Keisarillisten suhtautuminen kohtaamiinsa uskontoihin on ollut roomalaisen suvaitsevainen ja käytännöllinen: vieraat jumaluudet tulkitaan omasta pantheonista käsin. Kuolemanjumala on Kuolemanjumala, oli hänen nimensä sitten Arkay tai Orkey.
Äitijumalatar Maran patsas. Huomaa "tahaton" yhtäläisyys Neitsyt Marian pietá-patsaisiin.
Keisarillisen valtionkirkon usko on Skyrimissä polyteistinen. Sen historialliset juuret ovat konstantinolaisessa politiikassa: keisarikunnan ensimmäinen hallitsija, pyhä Alessia, loi uuden valtionuskonnon sulauttamalla toisiinsa vallalla olevien, suosituimpien uskontojen aineksia ja jumaluuksia. Näistä muodostui kahdeksan jumalan pantheon, johon myöhemmin liitettiin vielä yhdeksäs jumala. Jumaluudet edustavat kaikkia elämänaloja: rakkautta ja hedelmällisyyttä, työtä ja kauppaa, tiedettä ja taikuutta. Pantheonin kokoonpanossa on nähtävissä vahvoja yhtymäkohtia kreikkalais-roomalaiseen olympolaiseen pantheoniin, johon Skyrimissä on vielä liitetty mukaan vahvasti skandinaavisia piirteitä.
Selvä laina viikinkimytologiasta on taru luojajumala Lorkhanista, jonka Skyrimin pohjoiset asukkaat tuntevat nimellä Shor. Tarusta on kaksi radikaalisti toisistaan poikkeavaa versiota. Toinen esittää Lorkhanin kavalana petkuttajana skandinaavisen Lokin tapaan, joka huiputtaa muut jumalat luomaan aineellisen maailman. Vasta liian myöhään jumalat oivaltavat tulleensa sidotuksi luomukseensa ja näin menettäneen ainakin teoreettisella tasolla kuolemattomuutensa. Rangaistukseksi petoksestaan Lorkhan surmataan, ja hänen ruumiistaan valmistetaan maan perustukset. Toinen tulkinta sen sijaan ylistää Lorkhania näkyvän maailman ja erityisesti sen kuolevaisten ihmisasukkien luojana.
Käsitys aineellisesta todellisuudesta "alemman" luojajumalan aikaansaannoksena ja eräänlaisena vankilana jumalisesta todellisuudesta peräisin oleville sieluille on vaikuttanut vahvasti kristinuskon syntymän aikoihin kreikkalais-roomalaisessa kulttuuripiirissä. Gnostilaisen opettajan Markionin mukaan Vanhan testamentin Jahve on täysin eri jumaluus kuin Jeesuksen julistama Taivaallinen Isä. Gnostilaisessa (sekä platonilaisessa) ajattelussa ymmärtämätön ja alempi luojajumala, demiurgi, valmistaa materian maailman, johon korkeammasta, hengellisestä todellisuudesta peräisin olevat ihmissielut joutuvat vangituksi lihallisten ruumiidensa sisään. Samasta lähtökohdasta ponnistivat myös manikealaiset, joiden opetuksia vastaan kirkkoisä Augustinus aikoinaan kiivaasti taisteli. Tällainen liha vastaan henki -ajattelu on pesiytynyt myös "oikeaoppiseen" kristinuskoon, ja se on historian kuluessa pulpahtanut säännöllisesti takaisin pinnalle, esimerkiksi sydänkeskiajalla kataari-uskonliikkeen myötä. Myös Johanneksen evankeliumin Logos-teologiassa on selvästi havaittava gnostilaishenkinen pohjavire.
Soturijumala Talos, polkemassa lohikäärmettä - kuten skandinaavinen Thor.
Skyrimin fantasiamaailmaa kansoittavat ihmisten ohella myös haltiat, joiden jumaluusoppineet katsovat väkensä polveutuvan suoraan vähäisemmistä jumaluuksista, jotka jäivät elämään aineelliseen maailmaan. Heidän teologiassaan luojajumala Lorkhan/Shor onkin katkerasti vihattu huiputtaja, joka riisti haltioilta heidän jumaluutensa. Haltiain uskonnollisessa traditiossa sielujen vapautuminen materian kahleista ja paluu takaisin jumalten luo on merkittävässä asemassa - perin gnostilaisessa hengessä siis, vaikkakaan heidän suhtautumisensa aineelliseen maailmaan yleisesti ottaen ei ole yhtä vihamielinen.
Jumalalliseksi tuleminen eli apoteoosi saa näytellä tärkeää kiistakapulan roolia Skyrimin pääjuonessa. Keisarillinen valtionkirkko julisti aikoinaan valloittajakeisari Tiber Septimin roomalaiseen henkeen sopivasti Talos-jumalaksi; tämä oli niin oikeamielinen ja mahtava hallitsija, että jumalat ottivat hänet joukkoonsa yhdeksänneksi. Haltioille, jotka pitävät itseään jumalista polveutuvina mutta ihmisiä "pelkkinä" luotuina, suhtautuvat ajatukseen jumalaksi nousseesta ihmisestä pahimman luokan rienauksena ja jumalanpilkkana. Niinpä Cyrodiilin keisarikunnan hävittyä suursotansa haltioita vastaan nämä pakottavat tappion kärsineen osapuolen allekirjoittamaan konkordaatin, joka reformoi kirkon ja kieltää Taloksen palvonnan kokonaan. Lisäksi perustetaan inkvisitorinen elin valvomaan kiellon toteutumista. Taloksen uskolliset eivät tietysti voi suvaita tällaista uskonnollista sortoa. Verenvuodatustahan siitä seuraa.
Kysymys Tiber Septimin apoteoosista ja suhtautumisesta siihen heijastaa jännittävällä tavalla ikivanhaa skismaa kristinuskon ja islamin välillä. Vaikka nämä kaksi samankaltaisista lähtökohdista ponnistavaa maailmanuskontoa ovat hyvin lähellä toisiaan, merkittävin ero liittyy suhtautumiseen inkarnaatio-oppiin. Kun kristityille Jumalan Pojan ihmiseksi tuleminen on äärimmäinen osoitus Jumalan rakkaudesta ja armosta ihmiskuntaa kohtaan, islamille ajatus Kaikkivaltiaan itsensä alentamisesta ja häpäisemisestä on täysin mahdoton hyväksyä.
Skyrimin tarina kietoutuu vahvasti myyttisten lohikäärmeiden paluun ympärille. Kristillisessä traditiossa lohikäärmeillä on perinteisesti symboloitu pahuutta, kun taas esimerkiksi Kiinassa ne kuvataan hyväntahtoisina olentoina. Skyrimin lohikäärmeet - dov - ovat ylijumala Akatoshin ensimmäisiä luomuksia, enemmän "enkeleitä" kuin petoja, kuolemattomia ja maagisia olentoja. Lohikäärmeistä mahtavin, esikoinen Alduin, oli Akatoshille kaikkein rakkain. Mutta kun Akatosh ja muut jumalat loivat ihmiset, heikot kuolevaiset, Alduin kävi kateelliseksi ja mustasukkaiseksi ja nousi kapinaan taivaallista isäänsä vastaan. Hän alisti ihmiskunnan lohikäärmeiden vallan alle, mutta tuli kukistetuksi. Pelin tarinan edetessä Alduin palaa takaisin, ja pelaajan kontolle jää tehdä tyhjiksi Maailmansyöjän kavalat aikeet.
Alduin on Skyrimin ilmiselvä Lucifer-vastine, langennut enkeli, joka on noussut kapinaan Jumalaa vastaan. Ilmestyskirjassa Saatana kuvataan lohikäärmeeksi, jonka arkkienkeli Mikael syöksee sotajoukkoineen alas taivaasta.
Myös visuaaliselta ilmeeltään Skyrimin uskonnolliset instituutiot ja symbolit kantavat väkeviä kristillisiä vivahteita. Puhuisin melkein kollektiivisesta alitajunnasta: yhdistämme luontevasti tietynlaiset merkit, paikat, kuva-aiheet ja rituaalit pyhyyteen ja mystiikkaan, vaikka pitäisimme itseämme perinjuurin maallistuneina.
Taivas Sovngardessa, Skyrimin versiossa Valhallasta...
...ja Gustave Dorén kuvitusta Dante Alighierin "Jumalallisen näytelmän" osasta "Paratiisi". Sattumaako vain?
Kaikki nämä viittaukset ovat varmasti tarkkaan harkittuja. Auttavathan ne omalta osaltaan luomaan tunnelman uskottavasta, elävästä ja syvällisestä maailmasta, johon vähemmän analyyttisenkin pelaajan on helppoa ja luontevaa uppoutua seikkailemaan tuntikausiksi!
Ja joka kaiken tämän jälkeenkin sivuuttaa tietokonepelit pelkkinä lapsellisina vouhotuksina - you have learned nothing, you fool!