Uskonto ja tietokonepelit
Videopelaamisen maailma on tällä hetkellä nopeimmin kasvava - ja tuottoisin! - visuaalisen taiteen laji. Ei siis mikään ihme, että pelimaailmoissa ja niiden tapahtumissa käsitellään myös uskonnollisia ja hengellisiä elementtejä. Mutta millainen kuva uskonnosta välittyy tietokonepelien kautta? Jutut on aikaisemmin julkaistu Masan mutinat -blogissa.
3.10.2013 11.11
Osa II: Tahdomme vain aitoja tuotemerkkejä!
Miten käy, kun interaktiivinen viihde käsittelee tosimaailman uskontoja?
Tietokone- ja konsolipelit ovat muiden taidemuotojen tavoin sivunneet
vuosikymmenien mittaisen historiansa kuluessa jotakuinkin jokaista
mahdollista teemaa, ja käsiteltäviksi ovat joutuneet myös uskonnolliset
aihepiirit. Aiemmassa Uskonto ja tietokonepelit -blogissani
esittelin yhtä peliä esimerkkitapauksena käyttäen, kuinka tutut
uskonnolliset teemat loivat puhuttelevan ja uskottavan tunnelman ja
kokonaisuuden seikkailuun fiktiivisessä fantasiamaailmassa. Mutta kuinka
käy, kun peli ottaakin käsiteltäväkseen jonkin tosimaailman
uskonnollisista traditioista, kuten vaikkapa kotoisen kristinuskomme?
Lähestymistapoja on tietysti yhtä monta kuin pelejäkin! Osa saattaa sivuuttaa aiheen pelkkänä reunahuomautuksena - pelaaja saattaa esimerkiksi ohimennen vierailla moskeijassa (jonne sukeutuu ankara jenkit vastaan irakilaiset -tulitaistelu sotaräiskinnässä). Tai kenties hän päätyy vaikka selvittelemään Graalin maljan mysteeriä rauhallisemmassa seikkailupelissä.
Valitsin tähän syynäykseen kaksi erilaista strategiapeliä, joissa tarvitaan enemmän aivoja ja vähemmän reaktionopeutta. Uskonto näyttelee kummassakin merkittävää roolia - mutta samalla pelit käsittelevät aihepiiriä täysin päinvastaisella lähestymistavalla.
Ja lisäksi molemmat lukeutuvat omiin suosikkeihini! Kumpaankin on tullut upotettua varmasti satoja tunteja vuosien varrella. "Vielä yksi vuoro" on erinomaisen pelin merkki!
Annettakoon siis areena tälle kaksikolle ja katsotaan, millainen kulttuurielämys niillä on meille tarjottavanaan.
Civilization IV - salonkikelpoinen ja poliittisesti korrekti
Civilization-pelisarja on edennyt jo viidenteen inkarnaatioonsa, ja on rankattu erilaisissa "historian paras peli" -äänestyksissä järjestään kärkisijan tuntumaan, ellei suorastaan ykköspallille. Kyseessä on vuoropohjainen, todella eeppisen mittakaavan strategiapeli, jossa seurataan ihmiskunnan kehitystä kivikaudelta avaruusaikaan saakka. Pelaaja valitsee kaitsettavakseen jonkin historian oppikirjoista tutun kansakunnan, kuten egyptiläiset, roomalaiset, mongolit tai asteekit, ja ryhtyy tutkimaan tiedettä ja teknologiaa, perustamaan kaupunkeja, hyödyntämään luonnonvaroja - ja tietysti kohtaamaan muita sivilisaatioita. Ojentaako oliivipuun oksa vai tarttuako miekkaan, kas siinä pulma. Maailmanhistoria kirjoitetaan joka pelikerralla uusiksi; se voi päättyä niin sienipilveen kuin ensimmäiseen Alfa Kentauriin lähetettävään siirtokunta-alukseenkin.
Uskonnot ovat olleet pienessä sivuroolissa aikaisemmissakin versioissa, mutta vasta Civilization IV marssittaa suuret maailmanuskonnot varsinaisiin parrasvaloihin. Sivilisaatioiden kehittyessä syntyvät myös uudet uskonnot siinä sivussa. Esimerkki: joka ensimmäisenä keksii monoteismin salat, perustaa juutalaisuuden. Valitun kansan ohella katalogiin ovat päätyneet kristinusko, islam, buddhalaisuus, hindulaisuus, taolaisuus ja kungfutselaisuus.
Kunhan uusi uskonto on perustettu, tai se on levinnyt omaan valtakuntaan naapurikansojen parista, siihen on mahdollista kääntyä ja omaksua se valtionuskonnoksi. Samanuskoisten naapureiden kanssa on tietysti helpompi olla hyvää pataa. Kaupunkeihin voi rakentaa temppeleitä pitämään rukoilevainen kansa tyytyväisenä ja luostareita vauhdittamaan tutkimustyötä.
Lisäksi kulttuurin kehittyminen aukaisee uusia hallintomuoto-optioita ja -ideologioita, kuten vaikka monarkia, sananvapaus ja kommunismi. (Niitä yhdistelemällä voi luoda vaikka vihreän poliisivaltion.) Uskontopolitiikkansakin voi valita viidestä vaihtoehdosta. Peruspakanuudessa ei ole hyötyjä tai haittoja, mutta organisoitu valtionuskonto lisää kaupunkien tuottavuutta (ehkä luterilaisen työmoraalin myötä?), ja teokraattinen pappisvaltio saa puskettua tappavampaa rautaa rajalle vääräuskoisia murjomaan. Pasifistisessa kaunosieluonnelassa syntyy tiuhempaan tahtiin suuria merkkihenkilöitä, ja uskonnonvapaus jakaa onnea ja iloa sitä enemmän, mitä useamman suunnan pyhättö nököttää kylän keskellä.
Civilization IV huomioi oivallisesti uskontojen suuren merkityksen ihmiskunnan historiassa. Se tekee tämän myös sellaiset silkkihansikkaat kädessä, että kukkahattutätikin nyökyttelee hyväksyvästi.
Ensinnäkin kaikki seitsemän maailmanuskontoa ovat täysin identtiset ja samasta puusta veistetyt. Ei ole minkään maailman eroa, onko kaupunki umpi-islamilainen vai läpeensä hindulainen. Sitä äkkiä kuvittelisi, että vaikka buddhalaisille luostari olisi paljon isompi juttu kuin juutalaisille (joilla ei edes koko luostarijärjestelmää ole). Tai missä ovat esimerkiksi kristittyjen ristiritarit, nuo keskiajan panssarivaunut, tai juutalaisten pelätyt makkabealaiset vuoristoveijarit? Buddhalaiset soturimunkit? Tai televankelistat, jotka ryöväävät naapurisivilisaation kaupungista kaikki rahat?
Samaten suuret maailmanihmeet, jotka antavat rakentajalleen huomattavia bonuksia, ovat uskontoneutraaleja. Eli Notre Dame nousee, vaikka kukaan taolaisesta kansasta ei olisi koskaan Ristin Kiesuksesta kuullutkaan.
Diplomatiassa sentään saa pienen bonuksen, kun hieroo sopimuksia uskonveljien ja -sisarten kanssa, ja eriuskoisten kanssa on rahtusen enemmän kitkaa. Mutta vieraat uskonnot teokraattisesti johdetussa valtakunnassa eivät synnytä sen suurempia nurinoita kansassa. Uskonnonvapaus-valtiomuodon enemmän on onnellisempaa -lähestymistapa on suorastaan sokerisen utopinen, vaikkakin tietysti kovin kaunis.
Lisälevy Beyond the Sword lisää menoon mukaan vielä Apostolisen palatsin, jonka rakentamalla voi yrittää voittaa pelin huudattamalla itsensä korkeimmaksi ylipääsuurpaaviksi myötämielisten kanssauskovaisten tuella. Pyhän sodan julistaminenkin onnistuu lisärin myötä, mikä lisää hiukan ylimääräistä särmää näihin vaihtoehtoisen maailmanhistorian kiemuroihin.
Lähtökohdallisesti Civ IV kohtelee kaikkia uskontoja tasapuolisesti ja taatusti poliittisesti korrektisti. Homma toimii hyvin näinkin, mutta sisäinen kyynikkoni jäi silti kaipaamaan enemmän "pimeiden puolien" mukanaoloa. Onneksi peli on erittäin helposti ja vapaasti muokattavissa, ja kaikki edellä nurisemani ongelmat (jos ne sellaisina haluaa nähdä) ovat korjattavissa erilaisilla modeilla. Jopa kaltaiseni koodaritaidoton rähmäkäpylä on pystynyt suht' pienellä vaivalla tuottamaan Civiin paljon uutta lisäsisältöä. Ja juuri sellaista kuin tykkään!
Medieval II: Total War - ristiretkiä, polttorovioita ja pahoja paaveja
Civiin verrattuna Medieval II: Total War painiskelee kokonaan omassa sarjassaan. Teokset voidaan kummatkin laskea strategiapelien laajaan genreen, mutta siinä, missä Civilization kunnianhimoisesti kattaa tuhansien vuosien ajanjakson ihmiskunnan aamusta atomiaikaan, Total Warit keskittyvät aina tiukasti rajattuun historialliseen aikakauteen. Kuten nimikin jo paljastaa, Medieval II:n tapauksessa se tarkoittaa keskiaikaa. Kampanja alkaa sydänkeskiajalta vuodesta 1080 ja päättyy reformaation ja uuden ajan sarastukseen vuonna 1525. Tähän väliin mahtuu jännittäviä mullistuksia, jotka voivat keikauttaa - jälleen kerran! - maailmanhistorian kokonaan uusille, erikoisille urille.
Medissä yhdistyy kaksi erilaista pelimuotoa. Vuoropohjaisella, strategisella, koko Euroopan ja Lähi-idän kattavalla kartalla pelaaja hallinnoi valtakuntaansa (esimerkiksi Englannin kuningaskuntaa tai Bysantin keisarikuntaa), vääntää diplomaattista kättä muiden kruunupäiden kanssa, solmii kuninkaallisia avioliittoja, kehittää kaupunkejaan ja varustelee armeijoitaan. Ja kun miehistä otetaan mittaa ja sotajoukot kohtaavat, siirrytään tosiaikaiseen, taktiseen taisteluosuuteen, jossa parhaimmillaan komennetaan tuhansista sotilaista koostuvia armeijoita Sun Tzun oppikirjasta tuttuja sääntöjä noudattaen.
Keskiajalla kun ollaan, uskonnolla on luonnollisesti suuri rooli. Katolisuuden ja ortodoksisuuden ohella edustettuna on islam (ilman sektaarisia rajanvetoja) sekä pakanuus eli esikristilliset uskonnot, joita vielä 1000-luvulla harjoitettiin viljalti niin koto-Suomessamme kuin Baltiassakin. Sitten ovat vielä harhaopit, jotka ovat siitä ikäviä - ja todentuntuisia! - etteivät ne aiheuta muuta kuin napinaa kansassa ja pahimmassa tapauksessa kapinan, ellei niitä pane kuriin. Onneksi heresiarkin voi polttaa, vaikka riskinä onkin, että uskossaan heikko pappiskuulustelija kääntyy itse erheellisen opin kannattajaksi.
Strategisella Eurooppa-kartalla pelaajalla on armeijoidensa ohella käytössään myös muita asiamies-yksiköitä, kuten vaikka vakoojia, kauppiaita, diplomaatteja, prinsessoja (hyvää kauppatavaraa neuvotteluihin) - ja hengenmiehiä. Kukin näistä on oma yksilönsä nimineen ja potretteineen, mutta myös ominaisuuksineen ja piirteineen. Pappi saattaa esimerkiksi omata aika poikkeavia opillisia näkemyksiä, mikä lisää kerettiläiseksi hurahtamisen vaaraa. Ja onnistuinpa kerran hivuttamaan pyhälle istuimelle paavin, joka oli salaa nainen!
Niin, pyhä isä ja Rooman valtapelit ovat myös mukana kuvioissa. Katoliset valtakunnat saattavat saada ansioituneita pappismiehiään nimitetyiksi kardinaaleiksi, ja mitä enemmän kardinaaleja, sen paremmat mahdollisuudet on äänestää oma mies Pietarin viransijaiseksi. Suopea paavi saattaa palkita hurskaita ruhtinaita erilaisilla suosionosoituksilla ja on avoimempi näiden ristiretkitoiveille. Mikäs sen parempaa kuin masinoita pyhä sota turhan vahvaksi käynyttä rajanaapuria vastaan! (Paitsi jos paavi sattuu olemaan vakaumuksellinen pasifisti. Sellaistakin näkee.)
Ristiretki on oikein käytettynä pelottavan tehokas ase, kuten tosihistoriassakin. Ristiretkeläisarmeija saa helposti ja halvalla pestattua muonavahvuuteensa ritareita ja ties mitä fanaattisia hurmahenkiä, ja kaiken lisäksi ekskommunikaatio kolahtaa Roomasta sillä siunaamalla, jos erehtyy hätyyttelemään pyhällä tehtävällä olevaa naapurin sotajoukkoa. Kaiken lisäksi myös omaan hallitsijahuoneeseen kuuluvat sotapäälliköt ovat hekin yksilöitä omine taitoineen ja ominaisuuksineen, ja ristiretkelle lähteneestä vetelämmästäkin lordista tulee pian ihailtu sankari.
Oman sukukunnan kaitsenta on kokonaan oma pikantti lisänsä Medievalin jo muutenkin hengästyttävän laajaan repertuaariin. Toisinaan sukuunsa saa aika hulvattomia tapauksia, toisinaan sitä harkitsee vakavasti tapattavansa idioottivävyn "vahingossa" taistelukentällä. Kruununprinssi voi olla vaikkapa rohkea sotaurho ja pidetty seuramies, mutta viinalle perso ja onneton tunari talousasioissa. Yksi ominaisuuksista on hurskaus, ja silläkin on vaikutuksensa. Avoimesti rienaava uskonluopio kaupungin nokkamiehenä aiheuttaa tyytymättömyyttä kansassa. Toisaalta hurskaus voi lipsua yli fanatismin puolelle, mikä ei välttämättä kohota sotajoukkojen moraalia.
Jos suvussa sattuu olemaan käveleviä jumalanpilkkatapauksia, kannattaa pitää silmänsä auki. Inkvisitio nimittäin on mukana menossa. Mikäs sen mieltäylentävämpää kuin menettää oma "liberaalisti uskonasioihin suhtautuva" hallitsijansa polttoroviolle kesken tärkeän sotaretken!
Islamilaisessa maailmassa ei tarvitse mielistellä paavia. Kuka tahansa (ison hurskausarvon omaava) imaami voi kutsua koolle jihadin, joka toimii samalla periaatteella kuin ristiretkikin. Kohteeksi voi valita kaupungin, jossa on suuri muslimiväestö, mutta vääräuskoinen hallitsija. Papit ja imaamit toimivat myös lähetyssaarnaajina ja kasvattavat oman uskontokunnan suosiota maakunnassa, jonne heidät lähetetään.
Sekä Medievalin että Civilizationin suurin viehätys piilee vapaudessa, joka pelaajalla on muokata tuttua historiaa ennennäkemättömiin suuntiin. Kerran esimerkiksi Egyptin mamelukkeja kaitsiessani aloitin tarmokkaan lähetyssaarnaajakampanjan Roomassa. Kun pari vuosikymmentä myöhemmin pyhän kaupungin asukkaista yli 80% tunnusti yhden Jumalan ja Hänen profeettansa Muhammadin, puhkesi kapina, ja paavi joutui pakenemaan metsään asumaan. Välittömästi kutsuin koolle jihadin, laivasin armeijan Välimeren yli Italiaan ja nappasin Rooman vaivattomasti kuin puusta pudonneen omenan. Pyhän isänkin lahjoin kullalla ylimmäksi ystäväkseni. Hekottelin aika pitkään historian saamaa odottamatonta käännettä... ja jatkoin suunnitelmiani Euroopan valloittamiseksi.
Medievalin suhtautuminen keskiaikaiseen uskonnollisuuteen on paljon tylympi kuin Civilizationin. Ristiretki on tehokas ase poliittisia kilpailijoita vastaan, ja omalle miehelle hankitaan paavin tiaara vaikka sitten poistamalla edeltäjä kuvioista salamurhalla. Toisaalta uskonnon myönteisiäkään puolia ei ole unohdettu: historian lehdille voi jäädä upeita katedraaleja rakentavana kuninkaana, jonka hurskas lempeys ja hyväntekeväisyys kansaansa kohtaan on antanut hänelle elävän pyhimyksen tittelin. Usko ja uskonto niin valoisine kuin pimeine kasvoineenkin ovat mukana. Juuri tästä syystä pidän henkilökohtaisesti enemmän Medievalin elämänmakuisesta, rosoisesta ja toisinaan häpeämättömästä asenteesta. Siinä on yksinkertaisesti enemmän makua kuin Civilizationin hiilikopiouskonnoissa.
Kaiken kaikkiaan tietokonepelit ovat mitä otollisin taidemuoto käsitellä syvällisiä kysymyksiä - myös hengellisiä. Ne erottaa ainutlaatuisella tavalla esimerkiksi kirjallisuudesta tai elokuvista niiden vuorovaikutuksellisuus: pelaaja ei ole ainoastaan sivustakatsoja, vaan ottaa aktiivisesti osaa tapahtumien kulkuun. Olen itse huomannut nauttivani kaikkein eniten sellaisista peleistä, jotka suovat pelaajalle laajan vapauden toteuttaa omia visioitaan. Tämä pitää paikkansa sekä Civilization- että Total War -sarjojen kohdalla. Jotkut pelit loistavat käsikirjoituksellaan, mutta tämäntapaiset teokset antavat pelaajan itsensä kirjoittaa tarinan omilla valinnoillaan. Potentiaalia siis olisi vielä paljon syvällisemmällekin hengellisten teemojen käsittelylle.
Suosimamme pelityyli saattaa paljastaa jotakin meistä itsestämmekin. Jostakin syystä valtakuntani Civissä tapaa päätyä pasifistiseksi kulttuurionnelaksi, joka on kaikkien kaveri. Toisaalta pieni sisäinen sadistini ei voi olla nauraa hykertelemättä, kun manipuloin ristiretken pahaa-aavistamatonta naapuriruhtinasta vastaan Medissä ja aukaisen vielä vakoojillani pääkaupungin portit miekkasedilleni.
Onneksi se kaikki on kuitenkin pelkkää virtuaalista leikkiä!
Lähestymistapoja on tietysti yhtä monta kuin pelejäkin! Osa saattaa sivuuttaa aiheen pelkkänä reunahuomautuksena - pelaaja saattaa esimerkiksi ohimennen vierailla moskeijassa (jonne sukeutuu ankara jenkit vastaan irakilaiset -tulitaistelu sotaräiskinnässä). Tai kenties hän päätyy vaikka selvittelemään Graalin maljan mysteeriä rauhallisemmassa seikkailupelissä.
Valitsin tähän syynäykseen kaksi erilaista strategiapeliä, joissa tarvitaan enemmän aivoja ja vähemmän reaktionopeutta. Uskonto näyttelee kummassakin merkittävää roolia - mutta samalla pelit käsittelevät aihepiiriä täysin päinvastaisella lähestymistavalla.
Ja lisäksi molemmat lukeutuvat omiin suosikkeihini! Kumpaankin on tullut upotettua varmasti satoja tunteja vuosien varrella. "Vielä yksi vuoro" on erinomaisen pelin merkki!
Annettakoon siis areena tälle kaksikolle ja katsotaan, millainen kulttuurielämys niillä on meille tarjottavanaan.
Civilization IV - salonkikelpoinen ja poliittisesti korrekti
Civilization-pelisarja on edennyt jo viidenteen inkarnaatioonsa, ja on rankattu erilaisissa "historian paras peli" -äänestyksissä järjestään kärkisijan tuntumaan, ellei suorastaan ykköspallille. Kyseessä on vuoropohjainen, todella eeppisen mittakaavan strategiapeli, jossa seurataan ihmiskunnan kehitystä kivikaudelta avaruusaikaan saakka. Pelaaja valitsee kaitsettavakseen jonkin historian oppikirjoista tutun kansakunnan, kuten egyptiläiset, roomalaiset, mongolit tai asteekit, ja ryhtyy tutkimaan tiedettä ja teknologiaa, perustamaan kaupunkeja, hyödyntämään luonnonvaroja - ja tietysti kohtaamaan muita sivilisaatioita. Ojentaako oliivipuun oksa vai tarttuako miekkaan, kas siinä pulma. Maailmanhistoria kirjoitetaan joka pelikerralla uusiksi; se voi päättyä niin sienipilveen kuin ensimmäiseen Alfa Kentauriin lähetettävään siirtokunta-alukseenkin.
Uskonnot ovat olleet pienessä sivuroolissa aikaisemmissakin versioissa, mutta vasta Civilization IV marssittaa suuret maailmanuskonnot varsinaisiin parrasvaloihin. Sivilisaatioiden kehittyessä syntyvät myös uudet uskonnot siinä sivussa. Esimerkki: joka ensimmäisenä keksii monoteismin salat, perustaa juutalaisuuden. Valitun kansan ohella katalogiin ovat päätyneet kristinusko, islam, buddhalaisuus, hindulaisuus, taolaisuus ja kungfutselaisuus.
No sattuipa sopivasti.
Kunhan uusi uskonto on perustettu, tai se on levinnyt omaan valtakuntaan naapurikansojen parista, siihen on mahdollista kääntyä ja omaksua se valtionuskonnoksi. Samanuskoisten naapureiden kanssa on tietysti helpompi olla hyvää pataa. Kaupunkeihin voi rakentaa temppeleitä pitämään rukoilevainen kansa tyytyväisenä ja luostareita vauhdittamaan tutkimustyötä.
Lisäksi kulttuurin kehittyminen aukaisee uusia hallintomuoto-optioita ja -ideologioita, kuten vaikka monarkia, sananvapaus ja kommunismi. (Niitä yhdistelemällä voi luoda vaikka vihreän poliisivaltion.) Uskontopolitiikkansakin voi valita viidestä vaihtoehdosta. Peruspakanuudessa ei ole hyötyjä tai haittoja, mutta organisoitu valtionuskonto lisää kaupunkien tuottavuutta (ehkä luterilaisen työmoraalin myötä?), ja teokraattinen pappisvaltio saa puskettua tappavampaa rautaa rajalle vääräuskoisia murjomaan. Pasifistisessa kaunosieluonnelassa syntyy tiuhempaan tahtiin suuria merkkihenkilöitä, ja uskonnonvapaus jakaa onnea ja iloa sitä enemmän, mitä useamman suunnan pyhättö nököttää kylän keskellä.
Civilization IV huomioi oivallisesti uskontojen suuren merkityksen ihmiskunnan historiassa. Se tekee tämän myös sellaiset silkkihansikkaat kädessä, että kukkahattutätikin nyökyttelee hyväksyvästi.
Ensinnäkin kaikki seitsemän maailmanuskontoa ovat täysin identtiset ja samasta puusta veistetyt. Ei ole minkään maailman eroa, onko kaupunki umpi-islamilainen vai läpeensä hindulainen. Sitä äkkiä kuvittelisi, että vaikka buddhalaisille luostari olisi paljon isompi juttu kuin juutalaisille (joilla ei edes koko luostarijärjestelmää ole). Tai missä ovat esimerkiksi kristittyjen ristiritarit, nuo keskiajan panssarivaunut, tai juutalaisten pelätyt makkabealaiset vuoristoveijarit? Buddhalaiset soturimunkit? Tai televankelistat, jotka ryöväävät naapurisivilisaation kaupungista kaikki rahat?
Samaten suuret maailmanihmeet, jotka antavat rakentajalleen huomattavia bonuksia, ovat uskontoneutraaleja. Eli Notre Dame nousee, vaikka kukaan taolaisesta kansasta ei olisi koskaan Ristin Kiesuksesta kuullutkaan.
Diplomatiassa sentään saa pienen bonuksen, kun hieroo sopimuksia uskonveljien ja -sisarten kanssa, ja eriuskoisten kanssa on rahtusen enemmän kitkaa. Mutta vieraat uskonnot teokraattisesti johdetussa valtakunnassa eivät synnytä sen suurempia nurinoita kansassa. Uskonnonvapaus-valtiomuodon enemmän on onnellisempaa -lähestymistapa on suorastaan sokerisen utopinen, vaikkakin tietysti kovin kaunis.
Lisälevy Beyond the Sword lisää menoon mukaan vielä Apostolisen palatsin, jonka rakentamalla voi yrittää voittaa pelin huudattamalla itsensä korkeimmaksi ylipääsuurpaaviksi myötämielisten kanssauskovaisten tuella. Pyhän sodan julistaminenkin onnistuu lisärin myötä, mikä lisää hiukan ylimääräistä särmää näihin vaihtoehtoisen maailmanhistorian kiemuroihin.
Lähtökohdallisesti Civ IV kohtelee kaikkia uskontoja tasapuolisesti ja taatusti poliittisesti korrektisti. Homma toimii hyvin näinkin, mutta sisäinen kyynikkoni jäi silti kaipaamaan enemmän "pimeiden puolien" mukanaoloa. Onneksi peli on erittäin helposti ja vapaasti muokattavissa, ja kaikki edellä nurisemani ongelmat (jos ne sellaisina haluaa nähdä) ovat korjattavissa erilaisilla modeilla. Jopa kaltaiseni koodaritaidoton rähmäkäpylä on pystynyt suht' pienellä vaivalla tuottamaan Civiin paljon uutta lisäsisältöä. Ja juuri sellaista kuin tykkään!
Medieval II: Total War - ristiretkiä, polttorovioita ja pahoja paaveja
Civiin verrattuna Medieval II: Total War painiskelee kokonaan omassa sarjassaan. Teokset voidaan kummatkin laskea strategiapelien laajaan genreen, mutta siinä, missä Civilization kunnianhimoisesti kattaa tuhansien vuosien ajanjakson ihmiskunnan aamusta atomiaikaan, Total Warit keskittyvät aina tiukasti rajattuun historialliseen aikakauteen. Kuten nimikin jo paljastaa, Medieval II:n tapauksessa se tarkoittaa keskiaikaa. Kampanja alkaa sydänkeskiajalta vuodesta 1080 ja päättyy reformaation ja uuden ajan sarastukseen vuonna 1525. Tähän väliin mahtuu jännittäviä mullistuksia, jotka voivat keikauttaa - jälleen kerran! - maailmanhistorian kokonaan uusille, erikoisille urille.
Medissä yhdistyy kaksi erilaista pelimuotoa. Vuoropohjaisella, strategisella, koko Euroopan ja Lähi-idän kattavalla kartalla pelaaja hallinnoi valtakuntaansa (esimerkiksi Englannin kuningaskuntaa tai Bysantin keisarikuntaa), vääntää diplomaattista kättä muiden kruunupäiden kanssa, solmii kuninkaallisia avioliittoja, kehittää kaupunkejaan ja varustelee armeijoitaan. Ja kun miehistä otetaan mittaa ja sotajoukot kohtaavat, siirrytään tosiaikaiseen, taktiseen taisteluosuuteen, jossa parhaimmillaan komennetaan tuhansista sotilaista koostuvia armeijoita Sun Tzun oppikirjasta tuttuja sääntöjä noudattaen.
Keskiajalla kun ollaan, uskonnolla on luonnollisesti suuri rooli. Katolisuuden ja ortodoksisuuden ohella edustettuna on islam (ilman sektaarisia rajanvetoja) sekä pakanuus eli esikristilliset uskonnot, joita vielä 1000-luvulla harjoitettiin viljalti niin koto-Suomessamme kuin Baltiassakin. Sitten ovat vielä harhaopit, jotka ovat siitä ikäviä - ja todentuntuisia! - etteivät ne aiheuta muuta kuin napinaa kansassa ja pahimmassa tapauksessa kapinan, ellei niitä pane kuriin. Onneksi heresiarkin voi polttaa, vaikka riskinä onkin, että uskossaan heikko pappiskuulustelija kääntyy itse erheellisen opin kannattajaksi.
Strategisella Eurooppa-kartalla pelaajalla on armeijoidensa ohella käytössään myös muita asiamies-yksiköitä, kuten vaikka vakoojia, kauppiaita, diplomaatteja, prinsessoja (hyvää kauppatavaraa neuvotteluihin) - ja hengenmiehiä. Kukin näistä on oma yksilönsä nimineen ja potretteineen, mutta myös ominaisuuksineen ja piirteineen. Pappi saattaa esimerkiksi omata aika poikkeavia opillisia näkemyksiä, mikä lisää kerettiläiseksi hurahtamisen vaaraa. Ja onnistuinpa kerran hivuttamaan pyhälle istuimelle paavin, joka oli salaa nainen!
Niin, pyhä isä ja Rooman valtapelit ovat myös mukana kuvioissa. Katoliset valtakunnat saattavat saada ansioituneita pappismiehiään nimitetyiksi kardinaaleiksi, ja mitä enemmän kardinaaleja, sen paremmat mahdollisuudet on äänestää oma mies Pietarin viransijaiseksi. Suopea paavi saattaa palkita hurskaita ruhtinaita erilaisilla suosionosoituksilla ja on avoimempi näiden ristiretkitoiveille. Mikäs sen parempaa kuin masinoita pyhä sota turhan vahvaksi käynyttä rajanaapuria vastaan! (Paitsi jos paavi sattuu olemaan vakaumuksellinen pasifisti. Sellaistakin näkee.)
Ristiretkeläisarmeijani lähestyy määränpäätään. Deus lo vult!
Ristiretki on oikein käytettynä pelottavan tehokas ase, kuten tosihistoriassakin. Ristiretkeläisarmeija saa helposti ja halvalla pestattua muonavahvuuteensa ritareita ja ties mitä fanaattisia hurmahenkiä, ja kaiken lisäksi ekskommunikaatio kolahtaa Roomasta sillä siunaamalla, jos erehtyy hätyyttelemään pyhällä tehtävällä olevaa naapurin sotajoukkoa. Kaiken lisäksi myös omaan hallitsijahuoneeseen kuuluvat sotapäälliköt ovat hekin yksilöitä omine taitoineen ja ominaisuuksineen, ja ristiretkelle lähteneestä vetelämmästäkin lordista tulee pian ihailtu sankari.
Oman sukukunnan kaitsenta on kokonaan oma pikantti lisänsä Medievalin jo muutenkin hengästyttävän laajaan repertuaariin. Toisinaan sukuunsa saa aika hulvattomia tapauksia, toisinaan sitä harkitsee vakavasti tapattavansa idioottivävyn "vahingossa" taistelukentällä. Kruununprinssi voi olla vaikkapa rohkea sotaurho ja pidetty seuramies, mutta viinalle perso ja onneton tunari talousasioissa. Yksi ominaisuuksista on hurskaus, ja silläkin on vaikutuksensa. Avoimesti rienaava uskonluopio kaupungin nokkamiehenä aiheuttaa tyytymättömyyttä kansassa. Toisaalta hurskaus voi lipsua yli fanatismin puolelle, mikä ei välttämättä kohota sotajoukkojen moraalia.
Jos suvussa sattuu olemaan käveleviä jumalanpilkkatapauksia, kannattaa pitää silmänsä auki. Inkvisitio nimittäin on mukana menossa. Mikäs sen mieltäylentävämpää kuin menettää oma "liberaalisti uskonasioihin suhtautuva" hallitsijansa polttoroviolle kesken tärkeän sotaretken!
Tätä paavia ei taida löytyä historian lehdiltä...
Islamilaisessa maailmassa ei tarvitse mielistellä paavia. Kuka tahansa (ison hurskausarvon omaava) imaami voi kutsua koolle jihadin, joka toimii samalla periaatteella kuin ristiretkikin. Kohteeksi voi valita kaupungin, jossa on suuri muslimiväestö, mutta vääräuskoinen hallitsija. Papit ja imaamit toimivat myös lähetyssaarnaajina ja kasvattavat oman uskontokunnan suosiota maakunnassa, jonne heidät lähetetään.
Sekä Medievalin että Civilizationin suurin viehätys piilee vapaudessa, joka pelaajalla on muokata tuttua historiaa ennennäkemättömiin suuntiin. Kerran esimerkiksi Egyptin mamelukkeja kaitsiessani aloitin tarmokkaan lähetyssaarnaajakampanjan Roomassa. Kun pari vuosikymmentä myöhemmin pyhän kaupungin asukkaista yli 80% tunnusti yhden Jumalan ja Hänen profeettansa Muhammadin, puhkesi kapina, ja paavi joutui pakenemaan metsään asumaan. Välittömästi kutsuin koolle jihadin, laivasin armeijan Välimeren yli Italiaan ja nappasin Rooman vaivattomasti kuin puusta pudonneen omenan. Pyhän isänkin lahjoin kullalla ylimmäksi ystäväkseni. Hekottelin aika pitkään historian saamaa odottamatonta käännettä... ja jatkoin suunnitelmiani Euroopan valloittamiseksi.
Medievalin suhtautuminen keskiaikaiseen uskonnollisuuteen on paljon tylympi kuin Civilizationin. Ristiretki on tehokas ase poliittisia kilpailijoita vastaan, ja omalle miehelle hankitaan paavin tiaara vaikka sitten poistamalla edeltäjä kuvioista salamurhalla. Toisaalta uskonnon myönteisiäkään puolia ei ole unohdettu: historian lehdille voi jäädä upeita katedraaleja rakentavana kuninkaana, jonka hurskas lempeys ja hyväntekeväisyys kansaansa kohtaan on antanut hänelle elävän pyhimyksen tittelin. Usko ja uskonto niin valoisine kuin pimeine kasvoineenkin ovat mukana. Juuri tästä syystä pidän henkilökohtaisesti enemmän Medievalin elämänmakuisesta, rosoisesta ja toisinaan häpeämättömästä asenteesta. Siinä on yksinkertaisesti enemmän makua kuin Civilizationin hiilikopiouskonnoissa.
Kaiken kaikkiaan tietokonepelit ovat mitä otollisin taidemuoto käsitellä syvällisiä kysymyksiä - myös hengellisiä. Ne erottaa ainutlaatuisella tavalla esimerkiksi kirjallisuudesta tai elokuvista niiden vuorovaikutuksellisuus: pelaaja ei ole ainoastaan sivustakatsoja, vaan ottaa aktiivisesti osaa tapahtumien kulkuun. Olen itse huomannut nauttivani kaikkein eniten sellaisista peleistä, jotka suovat pelaajalle laajan vapauden toteuttaa omia visioitaan. Tämä pitää paikkansa sekä Civilization- että Total War -sarjojen kohdalla. Jotkut pelit loistavat käsikirjoituksellaan, mutta tämäntapaiset teokset antavat pelaajan itsensä kirjoittaa tarinan omilla valinnoillaan. Potentiaalia siis olisi vielä paljon syvällisemmällekin hengellisten teemojen käsittelylle.
Suosimamme pelityyli saattaa paljastaa jotakin meistä itsestämmekin. Jostakin syystä valtakuntani Civissä tapaa päätyä pasifistiseksi kulttuurionnelaksi, joka on kaikkien kaveri. Toisaalta pieni sisäinen sadistini ei voi olla nauraa hykertelemättä, kun manipuloin ristiretken pahaa-aavistamatonta naapuriruhtinasta vastaan Medissä ja aukaisen vielä vakoojillani pääkaupungin portit miekkasedilleni.
Onneksi se kaikki on kuitenkin pelkkää virtuaalista leikkiä!