Olen viime päivinä huomannut palaavani mietteissäni uudelleen ja uudelleen seuraavan uskonlausuman pariin.

”Se, että meissä kaikissa on yksipuolisuuksia, jopa puutteita, vääristymiä ja vammojakin, kuuluu Jumalan salattuun täyteyden suunnitelmaan.

Täyteys Kristuksen kirkossa syntyy siitä, että me täydennämme toisiamme.

Mietelmä nousee Anna-Maija Raittilan virrestä 428. Hän kuvaa runossaan tätä uskon näköalaa seuraavin sanoin.

”Yksin emme työtä tee, toinen toista tarvitsee, tuomme vaihtopöydälle lahjamme ja puutteemme. Tässä valtakunnassa ovat heikot vahvoja, sairas terveen parantaa, saaja auttaa antajaa.”

Uskonelämän lainalaisuuksiin kuuluu, että jokainen meistä tarvitsee toista rinnalleen. Uskon lahja on toisaalta kokonainen ja henkilökohtainen, mutta samalla kertaa yhteinen ja toisten uskonkokemuksen täydentämisen tarpeessa.

Paavali pohtii saamaa asiaa seurakuntakirjeessään:

”Kun tulette yhteen, on jokaisella jotakin annettavaa: millä on virsi, millä opetus, millä ilmestys, mikä puhuu kielillä, mikä selittää; kaikki tapahtukoon rakennukseksi.”                                                                                                       1.Kor.14:26

Seurakuntayhteys ilmenee syvimmin siinä, että me tunnistamme itsessämme tämän tarvitsevuuden ja annamme sille tilaa elämässämme. Kaikkein vaikeinta on kuulla niitä ääniä, jotka loukkaavat ja arvostelevat. Että niilläkin olisi jotain hyödyllistä annettavaa …

Seurakuntayhteydessä on kyse jakamisesta. Uskonkokemuksemme jakaminen on osallisuutta, kohtalonyhteyttä, rikastumista toinen toisistamme. Jakaessamme uskon kautta osallisuuttamme Kristuksesta; tämä tuottaa Paavalin mukaan ”synergiaetua”.  Uskonelämän pääoma ei vähene, eikä jakaja köyhdy tai nouse saajan yläpuolelle, vaan

tapahtuu ihme:  – ”sairas terveen parantaa ja saaja auttaa antajaa”!

Kohtaaminen ja kuunteleminen on välttämätöntä. Antautuminen vuoropuheluun on haastavaa, mutta antoisaa!