Yhtenä iltana kirkko oli vain täynnä ihmisiä. Nuoria ja heidän vanhempiaan. En varmasti koskaan ollut nähnyt näin paljon itseni ikäistä porukkaa kirkon aulassa samaan aikaan vapaa-ajalla. Ehkä joillakin on ollut isosisaruksia rippikoulussa ja siksi on jonkinlainen käsitys siitä, mitä tapahtuu, mutta jokainen näytti silti hieman eksyneeltä. Mitä nyt?

Meidät istutettiin rippikoulusaliin ja porukka pysyi hyvin hiljaa. Niin kai, kun kenelläkään ei ollut mitään sanottavaa toisille. Ei minullakaan ollut. Onhan se hurjaa mennä täysin uuteen porukkaan vain muutama tuttu ympärillä, mutta kaikki on siinä samassa tilanteessa. Uskon, että kaikki nämä 14- tai 15-vuotiaat ovat kasvaneet samassa tynnyrissä oman ikäluokkansa kanssa. Ei ne muut voi olla niin erilaisia. Ja tämä ryhmä on hyvä ja sen täytyy olla hyvä. Sen pitää kelvata koko kevät ja kesän leiri.

Rippikoulu on iso asia, mutta omalla kohdallani se ainakin tuli nopeammin, kuin ehtii ottaa vastaan. Usein asiat kasaantuvat, onhan kouluissakin koeviikot ja tuntuu, että asiaa on enemmän kuin päähän ikinä tulee mahtumaan. En ole hidas ihminen, mutta kyllä tässä hetken kestää tajuta, että hei, minähän olen rippikoulussa! Ja jollain tavalla tuntuu, etten voi olla ainoa itseään herättelevä. Ehkä kesällä kirjoitan, etten tajua, kuinka leiri on jo ohi tai konfirmaatiokin. Nyt ne asiat sitten tapahtuu, kun laitettiin kerran tapahtumaan!

Mikä tämän koko homman tarkoitus oikein on?

Kirkon aulassa en nähnyt yhtäkään julistetta siitä, mikä ripari on. No, ripari on juttu, johon mennään keväällä pari kertaa muutamaksi tunniksi ja kesällä leirille. Sitten saadaan risti kaulaan ja ehtoollinen. EI!

Kaikki tietävät riparista suunnilleen tämän verran ja ehkä enemmänkin, mutta ainakin samankaltaista turhaa tietoa. Onhan se hyvä, että tietää missä pitää olla ja milloin ja mitä siitä saa, kun käy riparin, mutta minä uskallan väittää, että kirkon mielestä riparin tarkoitusperä ei kuitenkaan ole rippilahjat ja –risti.

Nuoret käyvät kirkossa aika vähän. Vielä vähemmän nuoret puhuvat kirkosta tai antavat sille tilaa elämässään. Kirkko on lähinnäkin velvollisuus tai arkeen sekoittunut yhteisö, joka on vanhemmille tärkeä. Joitakin on pienestä pitäen opetettu tähän ja luettu Lasten Raamattua ja laulettu Jumalan kämmenellä. Toisia ei. Nyt meillä on päässämme sekalainen läjä tietoa, joka ei yhdisty oikein minnekään. Tietoa, joka kertoo, mihin voisi uskoa ja miten voisi toimia. Olisi aika lajitella. Rippikoulu kai auttaa meitä lajittelemaan tämän tiedon ja ihan siihen järjestykseen, mihin me halutaan. Parasta tässä on se, että nuoret eivät ole ainoita, joiden päässä on läjä sotkuista tietoa uskonnosta. Muutkin voisivat lajitella vähän.

Jokainen tänäkin keväänä riparille ilmoittautunut on ainakin jollain tavalla jo jäljillä siitä, mitä joskus tulee olemaan. Ei vain ammatillisesti vaan myös omana itsenään. Ei enää pidetä äitiä kädestä kun kävellään kaupassa, eikä roikuta isän takinliepeissä vapputorilla. Joskus on tosi hankalaa yrittää mennä yksin jonnekin, minne ei löydä. Paikasta A paikkaan X, koska se paikka on muuttuja ja täysin tuntematon. Ripari heittää meille köyden ja huutaa: Tarttukaa tähän! Hetken saadaan kulkea jotain pitkin. Sitten voidaan ajatella, kuljetaanko näin ihan loppuun asti.

Ripari pysäyttää hetkeksi. Ottakaa tai jättäkää, mutta miettikää edes.

Rippikoululta toivon, että se antaa nuorille tilaa hengittää. Päätöksiä ei koskaan synny, kun käsketään ja kukaan ei usko, kun joku vain kertoo, mihin uskoa. Olisi mahtavaa, että ripari asettaisi opiskelijoilleen mahdollisuuksia erilaisiin toimintatapoihin sekä eväitä ja vihjeitä siihen tulokseen, joka halutaan saavuttaa. Siten me kykenisimme itse kokoamaan omat uskomuksemme ja tapamme toimia, jolloin niistä varmasti kehittyisi kantavia. Silloin rippikoulusta ei myöskään jäisi pinnalliseksi se kuva, että jokainen kävelee tyhjänä sisään ja täytenä ulos.