Nyt sulkakynääni kostuttaessani jokunen viikko on jo ehtinyt vierähtää juhannuksen jymy-yllätyksestä eli Ison-Britannian päätöksestä erota Euroopan unionista. Kaikkein pahimmasta järkytyksestä toipuneet eurooppamieliset ovat jo jotenkuten saaneet keräiltyä leukansa lattialta ja ottaneet ensimmäiset hoipertelevat askeleensa enimmäkseen omin avuin. Kun savu katastrofialueella alkaa vähitellen hälventyä, koittaa aika tarkastella vahinkoja ja ryhtyä pohdiskelemaan, mitä jokunen viikko sitten niin kovin epätodennäköiseltä näyttänyt päätös lopulta merkitsee briteille, eurooppalaiselle kansojen perheelle sekä meille suomalaisillekin.

Tällä kertaa en kaiva esiin purkillista Arrakiksen rohtoa nähdäkseni tulevaisuuteen, vaan pysähdyn katsomaan taaksepäin. Brexit on oikeastaan "so last season", koska imperiumi, jossa aurinko ei koskaan laske, ei todellakaan ole keksinyt mitään uutta auringon alla. Ei nimittäin ole ensimmäinen kerta, kun englantilaiset asettuvat vastahankaan yhteiseurooppalaisen suurprojektin kanssa ja päättävät lähteä touhuamaan omin päin.

Aikaisemmalla kerralla kyse oli samanlaisesta häikäilemättömästä uhkapelistä kuin nytkin. Silloin lopputulos kiikkui pitkään veitsenterällä, ja oikeastaan vain muutaman päivän kehnosta säästä johtuen koko homma ei lävähtänyt vasten monarkin valkoisiksi puuteroituja kasvoja.

Tarkoitan tietenkin Englannin eroa katolisesta kirkosta, tuota ihkaensimmäistä, originellia Brexitiä.

Tarinahan on varmasti pääpiirteissään useimmille tuttu. Englannin kuninkaista Henrik VIII onnettomine avioelämineen ja naisseikkailuineen lukeutuu saarivaltakunnan kuuluisiimpiin hallitsijoihin. Omapäinen Henrik uhmasi monen aikalaisensa silmissä paitsi tervettä järkevä, myös yleistä säädyllisyyttä ja ennen kaikkea Jumalaa julistaessaan armon vuonna 1534 Englannin kirkon eronneeksi katolisesta kirkosta ja paavin vallasta. Itsensä Henrik-kunkku nimitti vastaperustetun anglikaanisen kirkon pääksi.

Tuona myrskyisänä vuotena Euroopassa kuohui. Maanosan vuosisatainen uskonnollinen (ainakin näennäinen) yhteinäisyys oli järkkynyt reilua vuosikymmentä aiemmin, kun muuan harmillinen augustinolaismunkki Martin Luther oli asettunut poikkiteloin paavin auktoriteetin kanssa ja käynnistänyt lumivyöryn tavoin etenevän tapahtumaketjun, joka tultiin tuntemaan reformaationa. Lutherin tavoitteena oli ollut uudistaa kirkollisia käytänteitä ja puhdistaa räikeäksi bisnekseksi rapautunut opetus aneista. Kiista äityi lopulta avoimeksi välirikoksi Rooman kanssa tunnetuin seurauksin. Luther sai paljon vihamiehiä, mutta myös tukijoita saksalaisten ruhtinaiden parista. Moni ylimys nimittäin näki reformaattorin julistuksessa oivan mahdollisuuden kahmia itselleen suuremman itsemääräysoikeuden sekä maallisissa että hengellisissä asioissa. Osa ruhtinaista asettui tukemaan palavasieluista uskonuudistajaa hengellisen herätyksen kokeneena, mutta moni käytti häikäilemättä hyväkseen tilaisuutta "kansallistaa" kirkkojen, luostareiden ja sääntökuntien rikkaudet itselleen.

Reformaation alkuvuosina laineet tuntuivat Englannissa vielä lievinä. Kaksitoista vuotta aikaisemmin valtaistuimelle noussut Henrik VIII Tudor oli onnellisesti naimisissa espanjalaisen Aragonian Katariinan kanssa ja tuomitsi julkisesti Lutherin kirjoitukset. Ele sai silloisen paavi Leon myöntämään hänelle arvonimen Defensor Fidei eli Uskon puolustaja.

Henrikin ailahtelevainen mieli muuttui kuitenkin vuosikymmenen loppuun mennessä. Yrityksistä huolimatta Katariina ei tuntunut kykenevän synnyttämään elinkelpoista miespuolista jälkeläistä, jonka varaan Henrik olisi voinut uskoa Tudor-dynastiansa (hänellä oli äpäräpoika, mutta tämä menehtyi teini-ikäisenä). Koska kuninkaan asema oli hutera ilman kruununperillistä, Henrik alkoi elätellä ajatusta uuden vaimon ottamisesta. Asiassa oli kuitenkin pari muttaa.

Katolinen kirkko ei ensinnäkään hyväksynyt avioeroa, mutta tässä tapauksessa kyse oli oikeastaan muotoseikasta. Etenkin aatelisto sai yleensä sangen helposti paavilta "avioliiton mitätöinnin", jos suvun tai valtakunnan etu sitä edellytti, kunhan asian osasi perustella kaunopuheisesti ja muisti pyhää isää jonkinlaisella huomionosoituksella. Tällä nullifikaatiolla voitiin käytännöllisesti kiertää kirkon jyrkkä opetus avioliitosta ja -erosta.

Suurempi ongelma oli kuitenkin Katariinan oma perhepiiri. Katariina nimittäin sattui olemaan Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijan Kaarle V:n armas tätikulta. Kaarle taasen oli sisäsiittoisuudestaan surullisenkuuluisan Habsburgien ylimyssuvun vääräleukainen vesa ja mahdollisesti senaikaisen maailman mahtavin mies, joka hallitsi suunnatonta valtakuntaa. Siihen kuuluivat Saksa, Espanja, Alankomaat, suuria osia Italiasta sekä Atlantin takaiset uudet amerikkalaiset siirtomaat Meksikossa ja Perussa. Kaiken lisäksi Kaarle oli riitautunut paavin kanssa, marssittanut palkkamiekka-armeijansa Roomaan ja ryöstänyt roikaleineen ikuisen kaupungin kuin pahinkin vandaali. Kirkon pään hän oli ottanut vangikseen. Kaarle oli tottunut olemaan kukkona tunkiolla eikä todellakaan suhtautunut myötämielisesti setäpuolensa aikeisiin nöyryyttää ja häväistä julkisesti Katariinaa. Niin kauan kuin paavi pysyisi hänen rautasaappaansa alla, minkään maailman avioliiton mitätöinti ei tulisi kysymykseenkään.

Jonkinlaisen ratkaisun tilanteeseen lopulta toi Henrikin hullaantuminen nuoreen ja viehättävään Anne Boleyn -nimiseen hovinaiseen. Kun vuosikausien mittaisiksi venyneet neuvottelut paavinistuimen kanssa eivät johtaneet tuloksiin, Henrik ylitti oman Rubiconinsa, nimitti itsensä Englannin kirkon pääksi, sai uudelta Canterburyn arkkipiispalta (omalta hännystelijältään) oikeuden avioeroon ja uuteen vaimokkeeseen sekä vaati kaikilta Englannin kirkonmiehiltä uskollisuudenvalan itselleen kuolemanrangaistuksen uhalla. Samalla hän asettui kannattamaan monia Lutherin argumentteja, erityisesti sellaisia, jotka antoivat hänelle tekosyyn käydä käsiksi Englannin kirkon huomattavaan varallisuuteen. Luostarit - merkittävät taloudelliset toimijat ja maanomistajat - olivat ensimmäisinä tulilinjalla. Vuoteen 1539 mennessä Henrik oli uskonnollisesti kiivasmielisen protestanttisen sisäpiirinsä kanssa ryövännyt valtaosan katoliselle kirkolle aiemmin kuuluneesta mammonasta.

Englannin monarkin siirto oli järkytys monelle aikalaiselle, ja saarivaltakunnan tapahtumia seurattiin pöyristyneenä mannermaalla. Euroopassa elettiin muutoinkin levottomia aikoja. Turkkilaiset olivat tunkeutuneet Wienin porteille saakka ja uhkasivat jo kristikunnan sydänmaita, suurvaltojen johtajat uhittelivat keskenään ja köyhä, sorrettu rahvas nousi väkivaltaisesti vastustamaan ylimysvaltaa verisissä talonpoikaiskapinoissa. Yliopistojen astrologit näkivät tähtitaivaalla apokalyptisia enteitä, ja Luther itse uskoi vakaasti tuomiopäivän olevan aivan nurkan takana. Englannin kaltaisen "ikiaikaisen" kuningaskunnan luopuminen katolisesta yhteydestä oli vielä suurempi shokki kuin paikallisten saksalaisruhtinaiden niskurointi (joka saksalaisruhtinaiden tapauksessa oli oikeastaan vain perinteikästä).

Henrik oli ovela poliittinen peluri, joka oli laskeskellut pääsevänsä suuren riskin ottamalla lopulta niskan päälle. Olikin kohtalon ivaa, että hänen suhteensa Anne Boleyniin kylmeni muutamassa vuodessa, ja lopulta kuningas hankkiutui puolisostaan eroon tekaistujen uskottomuus- ja insestisyytösten varjolla. Anne menetti päänsä, ja yhä sairaalloisemmaksi ja huonovointisemmaksi käynyt Henrik vaihtoi nuorempaan. Henkilökohtaisessa elämässään Englannin kruunupää koki vain hetkittäistä onnellisuutta. Hän kuoli kuudennessa avioliitossaan; kaksi vaimoista oli kuollut mestaajan miekansivallukseen.

Omaneduntavoittelu oli tuonut Henrikille ja Englannille hetkellisesti lisää kultaa valtionkassaan, mutta valtakunnan tilanne suistui lopulta kaoottiseksi. Englantilaisten enemmistö oli edelleen katolilaisia, ja heille ero Rooman äitikirkosta oli kauhistus. Vastakkainasettelu kiihtyi: ensin Henrikin hallituskaudella katolilaisia ahdisteltiin; sitten valtaan nousi hänen kiihkokatolinen tyttärensä Maria, joka sai pahamaineisen lisänimensä Verinen lähetettyään vuorostaan satoja protestantteja polttorovioille.

Vielä vuosikymmeniä myöhemmin, kun Englannin ehkä mahtavin kuningatar Elisabet I oli noussut valtaistuimelle, rikkoutuneet suhteet manner-Eurooppaan hiersivät kipeänä kivenä Neitsytkuningattaren hovikengässä. Euroopan katoliset hallitsijat inhosivat syvästi protestanttista monarkkia, ja paavi siunasi Espanjan kuninkaan Filip II:n pyrkimyksen syöstä hereettinen nainen vallasta ja palauttaa Englanti takaisin katoliseen uskoon. Filip rakennutti valloitussotaansa varten suuren laivaston, "Voittamattoman armadan", joka tosin voitettiin täpärästi kehnon sään ansiosta. Sadat espanjalaiset sotilaat hukkuivat Kanaalin aaltoihin, ja Elisabet sai pitää kruununsa, vaikka Englannin tuho ja sitä myötä koko maailmanhistorian tunnettu kulku oli äärimmäisen lähellä.

Englanti pelastui siis espanjalaismiehitykseltä, mutta arvet ulottuivat paljon ihoa syvemmälle. Henrik-kuninkaan uhkarohkeat poliittiset seikkailut sysäsivät sumujen saaren vuosisadaksi epävarmuuden tilaan, jossa kansa jakautui katkerasti kahtia, suhteet muihin eurooppalaisiin suurvaltoihin olivat kalseat, ja lopullinen välienselvittely käytiin sisällissodassa (1642 - 1651). Ilman Uuden maailman rikkauksia Englannin talous tuskin olisi kokenut sellaista loikkaa, joka teki siitä lopulta sen kuuluisan imperiumin, jossa aurinko ei kuunaan laskenut.

Ne olivat jännittäviä aikoja, mutta onko sitten mielekästä puhua Henrikin vaimokkeista samassa yhteydessä tämän nykyisen EU-Brexitin kanssa?

Englannin ero silloisesta eurooppalaisesta yhteisöstä (eli katolisesta kirkosta) oli häikäilemätöntä poliittista peliä, jossa panokset olivat kovat ja joka johti vuosikausia kestäneeseen vihanpitoon, kansan jakautumiseen ja tulehtuneisiin suhteisiin entisten naapureiden kanssa. Ottamatta tässä yhteydessä kantaa tuon originellin Brexitin teologisiin meriitteihin sen toteutus oli malliesimerkki täydellisestä poliittisesta itsekkyydestä ja vallanhimosta. (Samoinhan toimi muuten kotoisa ex-hallitsijamme Kustaa Vaasa.)

Englannin ero nykyisestä eurooppalaisesta yhteisöstä (eli Euroopan unionista) oli häikäilemätöntä poliittista peliä, jossa panokset olivat kovat, joka rakennettiin törkeille valheille ja jonka arkkitehdit ovat jo jättäneet uppoavan laivan. Mutta ovatko seuraukset yhtä kivuliaat kuin tuossa toisessa erossa - niin, se jää nyt nähtäväksi.

Myönnän olevani sen verran huono ihminen, että ensimmäisten ajatusteni joukossa käväisi elitistinen "tyhmyydestä saa sakottaa", kun Brexit-äänestyksen tulokset julkistettiin. Hetkellinen vahingonilo punnan syöksykierteestä peittyi kuitenkin nopeasti yleiseen huoleen, joka on ja jonka pitäisi olla koko Euroopan yhteinen. Britanniassa raportoitiin heti räjähdysmäisestä rasismin kasvusta, kun eropäätös oli varmistunut, ja se voi olla vasta tuulenpuhuri tummien pilvien edellä.

Jos Henrikin päivien Euroopassa elettiin myrskyisiä aikoja, melko korkeina läiskyvät laineet tänäänkin. Tynnyrivatsaisen Tudorin temppuiluista kärsivät ennen kaikkea tavalliset englantilaiset ja laajemmin muut eurooppalaiset. Vaikeina vuosina, jolloin maanosa olisi tarvinnut ennen kaikkea rauhan ja maltin ääntä, pikkumaiset poliitikot ja kapeakatseiset itsevaltiaat antautuivat kaunaisille tukkanuottasille. Ei Eurooppa mikään yhtenäinen onnela ollut aiemminkaan ollut, mutta kun äänenpainot kovenivat eikä periksi haluttu antaa tuumaakaan, päädyttiin lopulta painajaismaiseen kolmikymmenvuotiseen sotaan, ennen kuin tunteet viilenivät.

Kun paratiisissa alkaa olla ongelmia, populismi on käärme, joka tarjoaa niihin helppoja ja yliyksinkertaisia ratkaisuja. Populismi vei nyt Britannian eroon muusta Euroopan perheväestä. Yhdenlaista populismia olisi myös jäädä nillittämään ja kyräilemään ja potkimaan maassa jo valmiiksi makaavaa kaveria.

Ensimmäinen Brexit hoidettiin surkeasti, ja Eurooppa maksoi siitä aikanaan kovan hinnan. Nyt tuli toinen, vähän erilainen, mutta taas ne englantilaiset säätivät itsensä ulos jonkun kovaäänisen miehen yllytyksestä.

Toivottavasti tällä kertaa kuunnellaan, etsitään ratkaisuja, keskustellaan, sovitaan ja annetaan anteeksi. Eurooppa tarvitsee nyt enemmän kuin vuosikausiin yhteistyötä, sopuisaa mieltä ja rauhanrakentamista, ei lapsellista kiukuttelua ja kostoja. Yhteispelistä hyötyisivät niin britit kuin suomalaisetkin.

Kyllä ne sen verran armoa ansaitsevat kaikkien niitten kuninkaallisten kanssa, joita ne ovat saaneet aikojen saatossa kestää!