Aivan äskettäin vapaa-ajattelivat harmistuivat, kun huomasivat, että Suomen evankelis-luterilainen kirkko on saanut hankkia ehtoollisviininsä verovapaasti. Kun sehän asettaa seurakunnat epäreiluun asemaan muihin viininlipittäjiin nähden! Ja lain ja oikeuden ja kohtuuden pitäisi olla sama kaikille riippumatta siitä, uskooko Jeesukseen, lentävään spagettihirviöön tai ei mihinkään.

Kieltämättä teema nousee säännöllisesti esille. Suomessa ei tutun hokeman mukaan ole valtionkirkkoa vaan "kansankirkko". Evankelis-luterilainen ja ortodoksinen kirkko ovat kuitenkin etuoikeutetussa asemassa muihin uskonnollisiin yhteisöihin nähden; veronkanto-oikeus on näistä eduista varmasti se tunnetuin. Syy on tietysti historiallinen, ja demografisesti toki ymmärrettävä. Edelleen kolme neljästä suomalaisesta kuuluu jompaankumpaan näistä kirkkokunnista. Ja - vaikka seurakunnan jäsenenä takuuvarmasti olenkin kaikkea muuta kuin puolueeton puhuja - on tästä järjestelystä ollut selviä hyötyjäkin molemmille osapuolille, niin valtiolle kuin kirkollekin. Monenlainen yhteispeli yhteiskunnan eri osa-alueilla hautausmaiden ja väestörekisterien ylläpidosta kasvatus- ja diakoniapalveluiden tarjoamiseen on eittämättä suuri apu monelle, monelle suomalaiselle.

Kokonaan toinen kysymys on se, onko tällainen valtion ja kirkon, "valtaistuimen ja alttarin", välinen liitto toivottava. Ehtoollisviininyreys on pientä ininää verrattuna bisnespamppujen nyreyteen, kun kirkko asettuu vastustamaan arkipäiville osuvien juhlapyhien siirtoa. (Sivumennen sanoen minun mielestäni bisnespampuilla ei ole teologista kompetenssia sanoa juhlapyhän sijainnista kirkkovuoden kulussa yhtään mitään.) Saati sitten keskustelu avioliittolainsäädännöstä ja kirkon osasta ja arvasta näissä muutoksissa. Tai siitä, hoitaako seurakunta sellaisia tehtäviä, jotka oikeastaan kuuluisivat kunnille ja valtiolle.

Mutta oli järjestely täällä Suomessa sitten mielestäsi kökkö tai mitä mainioin, se voisi olla paljon, paljon pahempikin.

Todella kieroon kasvanutta valtion ja kirkon kuhertelua ei tarvitse ikävä kyllä etsiä naapuria kauempaa.

Venäjällä diktaattori presidentti Putin on onnistunut pelottavan hyvin kietomaan sikäläisen ortodoksisen kirkon pikkusormensa ympärille. Kirkosta on tullut valtion sortopolitiikan uskollinen äänitorvi, ja patriarkka Kirill on esiintynyt melko järjestelmällisesti Suuren johtajan tukena ja turvana.

Aiemmin syksyllä levisivät kansainvälisessä mediassa aika karmivat kuvat siitä, kuinka venäläiset ortodoksipapit kiersivät vihkivesiastioiden kanssa siunaamassa pommeja ja ohjuksia, ennen kuin sotakoneet ampaisivat Syyrian taivaalle. Samoin patriarkka on kutsunut siunatuksi Venäjän Syyriassa käymää sotaa; Venäjähän tappaa siellä aika systemaattisesti kaikkia mahdollisia presidentti al-Assadin vastustajia. Moiset lausunnot herättivät pöyristystä muun muassa Libanonin ortodoksikristittyjen keskuudessa, ja metropoliitta Elias Audi tuomitsikin ehdottomasti minkään sodan pyhittämisen - varsinkaan Lähi-idässä, jossa noita "pyhiä sotia" riittää muutenkin. (Ortodoksinen teologia ei muuten edes tunne "oikeutetun sodan" käsitettä, vaan pitää sotaa aina kategorisesti pahuutena.)

Patriarkka on samoin levitellyt valheellisia väitteitä Ukrainan sodasta ja kehottanut ukrainalaisia nousemaan kapinaan laillista hallitustaan vastaan. Kapinallisten valtaamassa Itä-Ukrainassa ja Krimillä moni katolinen ja protestanttinen seurakunta on joutunut äärikansallismielisten ja ääriortodoksisten asemiesten ahdistelemaksi. Saa olla aika naiivi, jos elättelee toiveita, että nuo vekkulit vihreät miehet toimivat pelkästään omin lupinensa.

Vaan liekö silti oikeudenmukaista ryhtyä nakkelemaan ensimmäisiä kiviä omahyväisessä ylemmyydentunnossa ja suuressa hurskaudessa täältä näppäimistönsä takaa?

En todellakaan kadehdi tilannetta, johon sikäläiset kirkonmiehet, patriarkka mukaanluettuna, on kuluneiden parinkymmenen vuoden aikana ajettu. Vielä Neuvostoliiton päivinä kirkon asema oli tukala. Moni pappi menetti henkensä kommunistihallinnon vainoissa, ja uskontoa, tuota kolmasti kirottua "kansan oopiumia", yritettiin järjestelmällisesti kitkeä pois onnellisesta ja sosialistisesta työväestöstä. Kun punavalta sitten mureni ja Venäjällä koitti hetkellinen vapauden aika, kirkonkin kahleet äkkiä kirposivat. Melkein sata vuotta jatkunut sorron ja piinan kausi oli päättynyt. Ortodoksinen kirkko ryhtyi riemullisesti ja aktiivisesti hakemaan uutta jalansijaa venäläisessä yhteiskunnassa, venäläisten sydämissä, löytämään oman äänensä ja paikkansa uudelleen.

Kirjailija Frank Herbert totesi kerran vapaasti lainattuna, että kun laista tekee synnin, ihmiset ryhtyvät valvomaan itse itseään ja toinen toisiaan, ja heidän hallitsemisestaan tulee lastenleikkiä. Tuon kyynisen lentävän lauseen nimeen on historian saatossa vannonut moni tyranni, ja näin on käynyt itänaapurissammekin. Ortodoksinen uskonto on ollut vuosisatojen ajan osa venäläistä mielenmaisemaa ja identiteettiä, osin kommunistiaikanakin. Putin käytti tätä viekkaasti hyväkseen ryhtyessään pönkittämään omaa valta-asemaansa. Samalla avautuivat kirkon johdolle portit kultaisiin saleihin ja notkuvien pitopöytien ääreen. Vuosikymmeniä jatkuneen ahdistuksen jälkeen sen on täytynyt tulla todellisena taivaanlahjana ja vastauksena vilpittömiin rukouksiin.

Venäjän ortodoksisen kirkon johto suoltaa nykyään Putinia tukevaa propagandaa, joka räikeydessään voisi olla huvittavaa, ellei se kylmäisi niin kovasti. Vaan miten siitä pystyisi enää kiemurtelemaan vapauteenkaan? Oppositiopuolueiden, ihmisoikeusjärjestöjen, kriittisen median ja muiden "ulkomaisten agenttien" järjestelmällinen sorto ja vaientaminen antaisi osviittaa siitä, miten papistolle kävisi, jos se ryhtyisi toimimaan omapäisesti. Ja neuvostodiktatuurin muisto on vielä liian tuore ja kipeä, jotta moni olisi valmis ottamaan sellaisen riskin.

Onhan kuluneiden kahden vuosikymmenen aikana ortodoksisen kirkon asema vankistunut ja vakiintunut Venäjällä ja venäläisessä kulttuurissa. Hienoa, jos se tuo ihmiset lähemmäs Jeesusta. Huonoa, jos hintana on evankeliumin tallautuminen äärikansallismielisen propagandan sotilassaappaisiin. Niin on nimittäin käynyt aiemminkin, enkä nyt tässä yhteydessä viitsi sanoa, mistä germaanisesta kansakunnasta oli kyse.

Vallanpitäjille uskonnosta saa aina oivan lyömäaseen, jos hengenmiehet eivät pysy riittävän valppaina ja vastusta houkutusten hunajapurnukkaa. Lännessä kristityt oppivat läksynsä ainakin pääosin kolmikymmenvuotisessa sodassa, joka oli niin hirvittävä, että kaikin tavoin puistattava Syyrian sotakin kalpenee sen rinnalla. Kun taistelujen osapuolina olivat (muiden muassa) saksaa puhuvat saksalaiset vastaan saksaa puhuvat saksalaiset, tunnustuskunnasta saatiin sopiva vedenjakaja, jotta "meidät" saatettiin yllyttää "heitä" vastaan. Olivathan ne toiset antikristillisen paavin kätyreitä ja toiset hereetikko-Lutherin vääräoppisia. Se ei ollut Euroopan ja kristittyjen välisistä uskonsodista viimeinen - mutta onneksi toista aivan niin kauheaa ei ole nähty. Kalliit tosin olivat oppirahat maksaa.

Kristittyjen veljien ja sisarten nykyhetki rajan takana on nyt totisesti rukousaihe.

Vaan miksi minä edes näitä kirjoitan; eihän se mitenkään vaikuta asiain tilaan tuolla jossakin?

Oikeastaan haluan vain iloita siitä, että on meillä kaikesta nurinasta huolimatta sittenkin hyvä maa, jossa asua. Täällä voi jopa riidellä ja olla eri mieltä, ja silti me mahdumme tänne kaikki. (Nekin, jotka ovat väärässä.) Meidän kansankirkkomme ja valtiovallan avioliitto kaikkine pikku kränöineenkin näyttäytyy sentään naapurin suhteeseen verrattuna juuri sellaiselta prinsessa-ja-prinssi-onnelalta, josta kuusivuotias voisi unelmoida. Ja siitä kuuluu kiitos sekä suomalaisille poliitikoille että kirkonhenkilöille.

Tällaisen bloginkin voi kirjoittaa ilman, että ovelle koputtavat kohta miehet mustissa.