Miten sinä paastoat?

Tai äläpä kerro. Jeesushan kehotti olemaan pitämättä meteliä paastoamisestaan, pitämään tekonsa salassa, jotta kiusaus rehennellä omalla erinomaisuudellaan ja kilvoittelemisensa kirkkaudella muille ei yltyisi sietämättömäksi. Riittää, että ihminen itse yhdessä Taivaan Isän kanssa tietää, miten ja milloin paastoaa.

Samaten jokainen tietää varmasti itse, millainen paasto hänelle sopii, millainen tapa tai käytäntö puhuttelee ja kantaa juuri nyt, tänä keväänä. Ehkä se jotain ihan muuta verrattuna edellisvuoteen. Innoitusta, motivaatiota ja rohkaisua voi etsiä vaikka menneiden aikojen paastoajien ajatelmia ja kirjoituksia lukemalla.

Hyvä paastohan on jotain sellaista, joka tekee hyvää ennen kaikkea muille: luopumalla jostakin omasta voi auttaa toista ja näin noudattaa Jumalan tahdon mukaista paastoamista. Eipä mikään ihme, että erilaiset ekopaastot ovat vuodesta toiseen kasvattaneet suosiotaan. Pyrkimys elämään mahdollisimman ympäristöä säästävällä tavalla tekee viime kädessä hyvää koko maailmalle ja kaikille sen asukkaille; silloin eletään todeksi suurta käskyä viljellä ja varjella luomakuntaa.

Paastoajan arkkityyppi on Johannes Kastaja, tuo tuttu partaveikko, joka oli tuttu kummallisista elintavoistaan, ja jonka puheista kuuleman mukaan ruhtinas Herodeskin oli kiinnostunut. Johannesta muistellaan yleensä tienraivaajana, ihmisten valmistelijana Messiaan tuloon, mutta oikeastaan häntä voisi ajatella perin mainiona esikuvana myös älykännykkäsukupolven ekopaastolle.

Johanneksenhan kerrotaan eläneen luonnon armoilla sopusoinnussa luomakunnan kanssa. Hän antoi piut paut oman aikansa kulutusyhteiskunnalle ja käänsi selkänsä aineellisen hyvinvoinnin tavoittelulle. Johannes oli aikansa luomuhippi, jonka tiedetään aterioineen villimehiläisten hunajalla ja heinäsirkoilla - todellisella lähiruoalla. Se ei välttämättä vetänyt vertoja roomalaisten paistetuille riikinkukonkielille tai elefanttipihveille, mutta Johannes, joka oli valmis luopumaan mässäilystä, teki tietämättään ja tarkoittamattaan myös hienon ekoteon. Jo antiikin aikana osattiin nimittäin ympäristörötöstellä: liikalaiduntaminen autioitti Pyhää maatakin, ja Kreikan vehreät rinteet muuttuivat laivanrakentajien hakkuuinnostuksen seurauksena hedelmättömiksi erämaiksi.

Kastaja ei vaatteillaan koreillut. Ihmiset saivat ihmetellä erämaassa saarnaavaa tuomiopäivänprofeettaa, joka oli sonnustautunut kamelinkarvasta kudottuun nuttuun ja vyöhön. Vaatimattomalla ja yksinkertaisella elämäntavallaan Johannes halusi tehdä kunniaa Jumalan valtakunnalle, mutta samalla hän onnistui jälleen varjelemaan myös tätä tämänpuoleista luomistyötä. Nykysuomalainen tuntee jo aika hyvin ne hikipajat, joissa suuri osa meidän vaatteistamme tehdään nälkäpalkalla ja bambukepillä motivoiden ("Laiskottelu on vastavallankumouksellista!"), ja nuo Jeesuksen ajan teollisuudenhaarat... no, orjia sentään sanottiin orjiksi ihan rehellisesti. Esmes hienot, valkoiset toogat, jotka olivat pramea statussymboli, valkaistiin suurissa sammioissa ihmispissaa. Ja ne tyhjennettiin toki siihen takapihalla virtaavaan jokeen lopuksi, ja kummasteltiin, kun kylän väkeä putoilee kuin kärpäsiä.

Ehkä voisikin ajatella, että tämäntapaisen ekopaaston ytimessä on kunnioitus Jumalaa kohtaan kunnioittamalla Hänen työtänsä luojana, varjellen vaellella, hoitaen hortoilla.

Ekopaasto pysäyttää myös muistamaan, että olemme vastuussa myös niistä lähimmäisistämme, jotka eivät ole vielä syntyneet. Siitä, ettei meillä ole lupa ryöstää ja turmella tulevien sukupolvien perintöä.

Johannes paastosi ja kuritti itseään niin kiihkeästi Jumalan valtakuntaa odottaessaan, että häneltä melkein meni ohi sen saapuneen jo hänen ja kaikkien ihmisten keskelle. Voisikohan tämänvuotisen suuren paaston kuluessa - vaikkapa johannesmaisen ekopaaston kautta - löytää uusia oivalluksia Jumalan valtakunnasta, joka on tullut keskellemme ja jota rakennamme yhdessä Kristuksen kanssa ei vain joskus eskatologisessa tulevaisuudessa, vaan tässä ja nyt?