Aikanaan, kun maailma oli vähän toisennäköinen, kirkoissa oli erilaisia toimenkuvia ja tehtäviä kuin nykypäivänä. Yksi näistä oli vieläkin sanontana elävä unilukkari. Lukkari oli eräänlainen suntion esiaste, kellonsoittaja (ilman kyttyräselkää), avustaja jumalanpalveluksessa ja lukukinkereiden järjestäjä, monitaitoinen käytännön veikko siis. Puhdasoppisuuden aikakaudella kultaisella 1600-luvulla, jolloin jumalanpalvelukseen oli pakko sakon uhalla osallistua, lukkarin toimenkuvaan kuului myös pitkällä kepillä tökkiä hereille hirmu mielenkiintoisen saarnan aikana nuokkuvia seurakuntalaisia.

Ymmärtäähän sen, että välillä kirkkokansa raahusti sanan ja sakramenttien ääreen raskasluomisina. Hevosvaljakolla tai apostolinkyydillä pyhäkkömatkalle saattoi kertyä mittaa virstakaupalla, eikä kukaan papistosta ollut perehtynyt sellaisiin moderneihin käsitteisiin kuten vaikka lapsilähtöisyyteen. Eipä ollut mitenkään harvinaista, että messu venyi monta tuntia kestäväksi kokonaisuudeksi, joka vain jatkui jatkumistaan. Ylipitkiksi rönsyileviin, suomea, ruotsia, latinaa ja muita alkukieliä lennokkaasti yhdistäviin saarnaspuheisiin havahduttiin lopulta puuttumaan ihan kapituleissa saakka, ja joihinkin kirkkoihin tuli tiimalasit, joiden piti taata, ettei hengen palossa roihuava saarnamies puhuisi suutansa aivan kuivaksi. Anekdootti kertoo, että eräässä seurakunnassa saarnavuorossa oleva pappi huomasi hiekan valuneen loppuun, ja kun muu seurakunta jo huokaisi helpotuksesta, huudahti terhakkaasti: "Veljet, vielä yksi lasillinen!" ja käänsi tiimalasin ympäri.

Ajat muuttuvat ja ihmiset niiden mukana. On helppo naureskella huvittuneesti tämäntapaisille kohtauksille ja kuvitella, että suuri enemmistö suomalaisista löysi tiensä kirkonpenkkeihin pelkän kuninkaallisen uhkasakon motivoimina. Kuitenkin jo aivan alkuseurakuntien ajoista saakka messu - ehtoollisjumalanpalvelus - on ollut hengellisen elämän keskus oikeastaan kirkossa kuin kirkossa.

"Seurakunnan yhteinen jumalanpalvelus sunnuntaina tai muuna päivänä on seurakunnan elämän ja toiminnan keskus." Näin on evankelis-luterilainen kirkkomme itse määritellyt. Ajatus on kaunis ja juhlava, toivottavakin. Toteutuuko se myös käytännössä?

Jumalanpalvelus sanana käsitetään usein hieman harhaanjohtavasti. Eihän kyse ole niinkään siitä, että me ihmiset, seurakuntalaiset, kokoontuisimme yhteen palvelemaan Jumalaa. Vähänpä on nimittäin sellaista, mitä me taivaan ja maan Luojalle, Isä Kaikkivaltiaalle, voisimme tehdä! (Paitsi palvella toinen toisiamme.) Enemmän on kyse siitä, että jumalanpalveluksessa kirjaimellisesti Jumala palvelee meitä. Hän kohtaa meidät Sanassaan, kun evankeliumia oikein saarnataan, ja siten kasvattaa, lohduttaa, rohkaisee ja ravitsee meitä. Jeesuksen asettama ehtoollispöytä, suuri armon ja anteeksiannon muistoateria, on katettu meitä varten, meidän vahvistukseksemme ja avuksemme; ja sen pöydän ääressä olemme Kristuksen luona. Yhteisessä rukouksessa saamme levätä Taivaan Isän sylissä.

Jumalanpalvelukseen saamme tulla juuri sellaisina kuin olemme: niin rikkonaisina, syntisinä, epätäydellisinä kuin elämässämme teutaroimme. Toivottavasti jokainen voi lähteä sieltä kotiin aina uudella sydämellä varustettuna, täynnä toivoa ja iloa, rohkaistuneena ja lohdutuksen saaneena, hyvillä mielin taas uuteen päivään ja viikkoon.

Vuosi vuodelta kuitenkin hupenevat lampaiden pääluvut Hyvän paimenen laumassa sunnuntaiaamuisin kello 10. Jostakin syystä tuo määritelty "seurakunnan elämän ja toiminnan keskus" ei tosiasiassa enää olekaan sitä. Eikä se tarkoita, etteikö seurakunnassa muuten samanaikaisesti riittäisi vilkasta toimintaa ja tapahtumia. Viime vuosina monenlaiset piirit, pienryhmät ja muu yhdessä tekemisen meininki on tavoittanut yhä uusia ihmisiä: lapsista vanhuksiin.

Mikä messussa sitten mättää?

Onko ajankohta huono? Ellei ole ihan pakko, en työviikon jälkeen välttämättä itsekään halua olla suittuna ja kammattuna ja korvantaukset pestynä mualimalla pirteänä jo kympiltä pyhäaamuna - mutta toki toisaalta mielekkääseen menoon on valmis lähtemään kellonajasta riippumatta. Vai onko vika laumassa? Tuskinpa, jos muu seurakunnan toiminta on vireää. Vai onko messun sisällössä jotenkin tarkistamisen paikka? Samat palikathan ovat kyllä toimineet ympäri maailman viimeiset kaksituhatta vuotta.

Vai olisiko sittenkin kyse siitä, miten noita palikoita käytetään?

Toisinaan seurakuntalaiset pohdiskelevat, miksi jumalanpalveluksessa ovat aina X ja Y ja Z tässä järjestyksessä - eikö jotakin voisi jättää pois? Kaikelle messun käsikirjoitukselle eli liturgialle on olemassa looginen ja järkevä teologinen pohja. Messun osaset eivät ole mukana "vain, koska niin on ollut aina", vaan niillä on oma viestinsä, merkityksensä ja antinsa. Juttelin kerran erään seurakuntalaisen kanssa, jota ärsytti, että heti kirkkoon sisälle astuttaessa ryhdyttiin ihmistä soimaamaan ja synnistä puhumaan - jumalanpalveluksen aluksihan on yleensä aina synnintunnustus. Asia aukeni hänelle ihan toisella tavalla, kun pyrin selittämään, että senkin tarkoituksena on hoitaa ihmistä: kun sydämellä olevat ikävät asiat voidaan heti aluksi jättää Vapahtajan huomaan, koko loppumessusta voidaan nauttia keveällä ja hyvällä mielellä!

Messusta löytyy siis aina sanaa ja sakramenttia; rukousta ja laulua (oikeastaan sama asia); synnintunnustus ja synninpäästö; yhteisen uskon tunnustus. Nämä ovat varmasti kaikki tärkeitä, erottamattomia palikoita, joista jumalanpalvelus rakentuu. Tiedätte varmasti itse, mikä näistä on se jumalanpalveluksen osa, joka puhuttelee sinua kaikkein eniten, ravitsee sinun hengellistä kaipuutasi parhaiten. (Minä odotan aina innolla saarnaa.)

Mutta jos nämä kaikki ovat mukana - voisiko messun toteuttamisessa ja rakentamisessa olla ennakkoluulottomampi?

Tuttuudessa on puolensa, myönnetään! Harvemmin kirkossa kävijöitä jännittää usein, tietävätkö he, missä vaiheessa noustaan seisomaan, kuinka ehtoolliselle mennään, ja millä sävelellä tässä kirkossa nyt laulettiinkaan Kunnia. Mitä oudompi liturgia, sen vieraantuneemmaksi ihminen itsensä herkästi tuntee; sen vaikeampi messun sanomalla on koskettaa. Minua nyppii, jos "väärässä" kirkossa onkin "väärä" sävelsarja käytössä kuin omassa kotikirkossa.

Mutta uusikin voi tulla tutuksi. Tuomasmessut ovat tästä hyvä esimerkki. Niillä on ihan omanlaisensa käytänteet verrattuna tavanomaisempiin kello kympin sunnuntaimessuihin, ja ne ovat löytäneet aktiivisen ja uskollisen kävijäkunnan. Tuomasmessuja ryhdyttiin aikanaan valmistelemaan seurakuntalaisia osallistavalla ja aika uudistusmielisellä tavalla. Se osoittautui toimivaksi kuvioksi.

Toinen hyvä esimerkki ovat perhemessut. Minä pidän messuista eniten juuri perhemessuista, koska niiden puitteissa on mahdollista murtautua kaikkein jähmeimmistä jumalanpalveluksen kaavoista ja kokeilla jotakin erilaista. Samalla tämä erilainen toteutustapa pakottaa liturgin ja muut messusta vastaavat palaamaan takaisin perusasioiden äärelle. Kun messun kohdeyleisönä ovat lapset ja lapsiperheet - sellaisetkin, jotka syystä tai toisesta eivät juuri muissa jumalanpalveluksissa ehkä käy - messun kulun ja sisällön avaaminen ja konkretisoiminen tulevat toisella tavalla akuuteiksi kuin "tavallisessa" messussa.

Kun perhemessu onnistuu hyvin, on hauska kuulla ikääntyneiltä, viimeiset 80 vuotta kirkossa joka sunnuntai käyneiltä, miten ilahduttavaa heillekin oli kokea messun salaisuus aukiselitettynä ja ymmärrettäväksi, kokemukselliseksi tehtynä. Kun "laskeudutaan" lapsen tasalle, ollaan samalla evankeliumin ytimessä, uskon ydinasioiden äärellä. Jos jotakin opinkappaletta ei voi selittää yksinkertaisella lapsen kielellä, voi miettiä, onko se hyvä opinkappale. Jumalan valtakunta on lasten kaltaisten.

Myös monet nuorten ja nuorten aikuisten kimpassa nuorisopastorin ja nuorisotyönohjaajien kanssa ideoimat ja toteuttamat messut ovat piristävän ja viehättävän erilaisia. Eikä kokeilumielinen, leikkisäkään toteutus ole ainakaan omissa kokemuksissani ollut koskaan pois itse messun ydinsanomasta.

Pitäisikö sunnuntaiaamun messua, tuota seurakuntaelämän keskukseksi määriteltyä juhlaa, uudistaa rohkeammin? Kannan nimittäin pientä huolta sydämessäni. On mainiota, että erilaisille kohderyhmille räätälöidään juuri heille sopivia messuja - on nuorten messuja, perhemessuja, Taizé-messuja, sateenkaarimessuja, koiramessujakin. Hyvä, että on, mistä valita! Mutta johtaako se pitkällä aikavälillä seurakunnan, jumalanpalvelusyhteisön pirstoutumiseen yhä pienemmiksi osiksi; mosaiikiksi, jonka joka palalla on oma erillinen jumalanpalveluksensa?

Olisiko messusta mahdollista rakentaa rohkeasti sellaista, että sen kokisivat omakseen ja kotoisaksi mahdollisimman moninaisista ryhmistä tulevat ihmiset? Olisiko kirkkokäsikirjan kaavoja mahdollista taivuttaa entistä uskaliaammin?

Voisiko messussa nähdä ja kokea entistä enemmän kuvaa, musiikkia, draamaa, lapsi- ja perhelähtöisyyttä, tanssia, yhteisöllisiä toteutuskeinoja? Ohentaisiko se messun pyhyyttä? Eikö Vapahtaja olisi edelleen meitä läsnä ja meitä varten?

Mitä mieltä sinä olet?