Kun olin ensimmäisellä luokalla, silloin kauan sitten, kohtasin ensimmäisen kerran monikulttuurisuutta. Sitä oli meillä ihan sisätiloissa luokassa, ulkomailta Suomeen muuttaneen oppilaan muodossa. Silloin opin myös jotakin ensimmäisen kerran kulttuurien välisestä vuorovaikutuksesta. Toverillinen leikinlasku loukkasi toista, joka ei vielä ymmärtänyt suomea samalla tavalla kuin sitä ikänsä puhunut. Tajusin, että pitää miettiä, mitä ja miten itseään ilmaisee. Onneksi luokkakaverini ei jäänyt kaunaiseksi, vaan myös opetti minulle omaa kieltänsä. Halusin nimittäin hirveästi tietää, kuinka sanotaan arabiaksi "tyhmä", jotta voisin velmuilla.

Tai siis en minä sitä silloin monikulttuurisuudeksi tunnistanut. Tuskin olin semmoista sanaa kuullutkaan. Meitä oli vain kakaroita, jotka olivat kotoisin vähän eri paikosta. Toiset Peltolammilta, toiset Multisillasta (siellä oli ihan erilainen kulttuuri siellä Kitiniitynmäen takana), toiset Irakista. Se ei tuntunut sen kummallisemmalta.

Nyt kun muistelen taaksepäin, kaikilla luokillani taisi olla joku ei-kantasuomalainen. Mutta yleensä vain yksi. Se oli omaa aikaansa; nykyään niin ala- kuin yläkoululuokatkin ovat paljon monimuotoisempia. Parissakymmenessä vuodessa maailma ehtii muuttua valtavalla vauhdilla. Eivätkä kaikki pysy siinä muutoksessa aina mukana.

Minua viisaampi, aiempaan sukupolveen kuuluva ihminen pohdiskeli kerran, että me suomalaiset olemme kuluneen vuosisadan aikana ja pidemmälläkin aikavälillä jotenkin kasvaneet ajatukseen, että tänne saapuvat ulkopuoliset ovat tulleet aina pahat mielessä. Muisto sodista elää edelleen ja muistuttaa rajoista, joita piti puolustaa tunkeutujalta. Olemme olleet eurooppalaisittain katsottuna syrjässä, ja vasta viime aikoina olemme saaneet totutella avoimempiin rajoihin, suurempaan liikkuvuuteen ja siihen, että kohtaamme muitakin ihmisiä kuin naapurikylän väkeä kerran vuodessa ison pitäjän markkinoilla.

Emme me tosin kuplassa ole koskaan kasvaneet. Historiantutkimus ja arkeologia ovat tuoneet valoa vilkkaaseen vuorovaikutukseen suomalaisten ja "ulkomaailman" kanssa. Jo rautakaudella ja viikinkiajalla Suomen rannikot ja sisävesistöt olivat tärkeitä kauppareittejä, joita pitkin Varsinais-Suomeen ja Hämeenkin pelottaville pakanamaille virtasi ruotsalaisia, tanskalaisia, saksalaisia, novgorodilaisia, eestiläisiä, liiviläisiä ja toisinaan kauempaakin saapuneita matkalaisia. Suomen ainoa kaupunki oli Turku, joka alusta asti oli - kuten nykyään sanottaisiin - monikulttuurinen. Sieltä löytyi saksalaista korttelia ruotsalaisen vierestä, ja mutaisilla toreilla ja kauppakaduilla tuomiokirkon varjossa kävi iloinen pajatus monella kielellä. Ja pyhänä kokoonnuttiin kaupungissa ja pitäjässä kirkkoon lausumaan vähän kangerrellen roomalaisen uskonnon latinankielisiä liturgioita.

Mitä, roomalaisenko? Eikös kristinusko ollut pikemminkin juudealainen iduiltaan? Vai olisiko Paavalin ahkeran työn vuoksi pikemminkin kreikkalainen? Oikeastaan kaikkea tätä - ja vieläkin enemmän. Harvapa uskonto on nimittäin yhtä monikulttuurinen kuin kristinusko! Välimeren pohjukka oli Jeesuksen elinaikaan todellinen kansojen, kielien, tapojen, uskomusten ja katsomusten poriseva vihannespata. Jerusalemissakin satunnainen Sakkeus osti sapattiaterian kilikialaiset viinit foinikialaiselta kauppiaalta, riiteli laskuistaan roomalaisen byrokraatin kanssa, asioi ostoksensa kreikaksi, riiasi Gallian siirtokunnasta saapunutta juutalaistyttöä ja kävi temppelillä Jumalaa palvelemassa isiensä heprealaisten tapaan.

Ja onneksi muuten kristikunta kasvoi niin monikulttuurisessa ympäristössä - ja monikulttuuriseksi! Muutoin olisi voinut käydä niin, että ylösnousseen Vapahtajan uusi Jumalan valtakunta olisi jäänyt pieneksi juutalaiseksi herätysliikkeeksi, joka Pietarin ja Johanneksen ja Jaakobin ja muiden johtajien poisnukuttua olisi vähitellen laimistunut ja kadonnut sitten kokonaan. Mutta Jeesuksen opetuslapset, myös ja varsinkin Paavali mukaanlukien, olivat todellisia monikulttuurisen työn mestareita. He kohtasivat ihmisiä mitä erilaisimmista maista ja kansoista, menivät rohkeasti keskelle vieraita kaupunkeja eivätkä onneksi (ainakaan useimmat) pitäneet kreikkalaista juutalaista pahempana. Samalla he pitivät kiinni omista juuristaan; niillä ei ollut tarpeen ylen määrin ylpeillä, mutta varmasti ajatus omista lähtöasetelmistaan ja identiteetistään luopumisesta olisi tuntunut heistä kummalliselta. Eihän heidän "monikulttuurinen työnsä" sitä tarkoittanut.

Oikeastaan kyse oli päinvastaisista seuraamuksista. Kun hyvät uutiset levisivät, ne eivät yrittäneet survoa kaikkia jalkoja samanlaisiin sandaaleihin, vaan etsivät ja löysivät kaikkialla uuden tavan tuoda ihmiset Jumalan kasvojen eteen. Paavali oli nokkela ja neuvokas opettaja, jolla oli hyvä pelisilmä. Hän ymmärsi eri tavoin ajattelevia ihmisiä (vaikkei ollutkaan heidän kanssaan samaa mieltä), ja osasi kussakin uudessa kulttuuriympäristössä kohdata ihmisiä heidän omista lähtökuopistaan käsin. Kristinopin muotoutumisen kannalta tässä voisi teologi sanoa Pyhän Hengen työn näkyvän. Oli toki riitoja ja tukkanuottasia vääristä opeista ja harhapoluista, mutta kristikuntaa rikastutti suunnattomasti se, että pyhiä kirjoituksia tutkimassa ja niistä keskustelemassa oli egyptiläiskristittyjä, roomalaiskristittyjä, antiokialaiskristittyjä, karthagolaiskristittyjä, juutalaiskristittyjä... Ilman tätä vuorovaikutusta tuskin Suomessa istuttaisiin tällaisessa luterilaisessa kirkossa kuin nykyään.

Kristillisesti tarkasteltuna monikulttuurisuus - kulttuurien välinen kohtaaminen ja yhteispeli - on siis mitä luontevin ajattelutapa. Tähän kannustavat Jeesuksen opetukset lähimmäisen rakastamisesta niin kuin itsensä, hänen monet väläyksenomaiset kohtaamisensa vierasmaalaisten, viholliskansoihinkin kuuluvien ihmisten kanssa (mm. Joh. 4, Matt. 8:5-13...); Paavalin elämäntyö, hänen upea kirjoituksensa kirjeessään galatalaisille (3:28) erilaisten ihmisten yhdenvertaisuudesta; ja Vanhan testamentin kerta toisensa jälkeen toistuvat kehotukset ja muistutukset vieraanvaraisuudesta ja hyvänsuopuudesta muukalaisia kohtaan, sillä "itse olitte orjina Egyptissä" (esim. 5. Moos. 24:22).

Siksipä minusta tuntuu aina hieman oudolta mentaaliakrobatialta, kun jotkut ensin kodin, uskonnon ja isänmaan nimeen vannovat suomalaiset ryhtyvät maalailemaan vihtahousua seinälle ja puhumaan monikulttuurisuuden kauhuista.

Me suomalaiset olemme tunnetusti hitaita lämpiämään uusille asioille; se on yksi meidän kulttuurisista erityispiirteistämme, vähän niin kuin pahanmakuiset perinneruoat ja jääkiekko. Isänmaanrakkaus kannustaa puhaltamaan yhteen hiileen ja pitämään huolta yhteisistä asioista. Kansallismielisyys on kuitenkin ikään kuin lääkerohto: oikein, sopivasti annosteltuna sillä on tervehdyttävä ja elävöittävä vaikutus, mutta liian suurena annoksena se muuttuu tappavaksi myrkyksi. Viime vuosisata oli kansallismielisyyden vuosisata. Kyyneleet eivät ole vieläkään kuivuneet.

Kun ihan kansanedustajatasolla nyt tietyissä puolueissa ihannoidaan puhdasrotuista valtakuntaa, ainakin minulla veri hyytyy suonissa. Ei monikulttuurisuus nimittäin ole Suomelle uhka. Monokulttuurisuus on.

Monokulttuurisuus eli tuttavallisemmin monotus on jo lähtökohdallisesti väkivaltaista ja tuhoisaa. Se pyrkii ruhjomaan ihmiset saapikkaansa alle yhteen ainoaan, hyväksyttyyn muottiin. Ne, jotka eivät tähän muottiin sen suunnittelijan mielessä sovi, ei ole yhteiskunnassa paikkaa eikä arvoa. Heidät on poistettava, tavalla tai toisella.

Monotus on siitä kiehtova ilmiö, että se on oikeastaan kuin uskonlahko. Sillä on oma villi mytologiansa, omat syntykertomuksensa, omat initiaatioriittinsä, oma uskontunnustuksensa ja dogmansa, oma apokalyptinen tulevaisuudenvisionsa. Monotus verhoutuu joskus tieteelliseen jargoniin, vaikka onkin läpeensä epätieteellistä ja ripustautuu uskomuksineen jonnekin kultaiselle 1800-luvulle. Siis noihin aikoihin, jolloin avaruuden uskottiin olevan täynnä eetterikaasua, ihmisen jakautuvan henkisesti eritasoisiin rotuihin ja tautien syntyvän pahanhajuisesta ilmasta.

Täällä Suomessa kirkon ja kristikunnankin tulevaisuudesta ollaan usein huolissaan, osin syystä, ja monikulttuuristumista, vieraita uskontoja ja maallistumista nostetaan vuorotellen uhkatekijöiksi perinteiselle luterilaiselle kulttuurille. Monokulttuurisuus on kuitenkin uhista karmaisevin. En tahtoisi pelata natsikorttia, koska se on yleensä tuhoisaa asialliselle keskustelulle, mutta parhaan (tai oikeammin pahimman) esimerkin kristinuskon ja kaiken muunkin monotuksesta löytää edelleen 30-luvun Saksasta - tai itärajan takaa Neuvostoliitosta. Kulttuuriseen ja vallalliseen yksinapaisuuteen pyrkivät monottajat raivasivat ensin tieltään pienet vähemmistön ja iskivät sitten kyntensä kristinuskoon, koska tiesivät sen olevan olemuksellisesti, lähtökohdallisesti ja ihan läpeensä periaatteellisesti tätä ideologiaa vastaan.

Edelleen monissa yksinvaltaisesti johdetuissa maissa on vallalla monotus, jonka katkeraa kalkkia usein juuri kristityt vähemmistöt joutuvat nielemään. Vastaavasta "onnelasta" haaveilevia löytyy näemmä kotimaastakin, kuten viime viikkojen tapahtumat ovat osoittaneet. Vestigia terrent.

Onneksi tämä ei koske suomalaisten suurta enemmistöä. Onneksi kirkkomme on ollut jo pitkään monikulttuurisen työn edelläkävijä. Kaukaa tulleita lähimmäisiä on kohdattu niin tukevan kotouttamisen, vanhoja haavoja lääkitsevän kriisiavun kuin hedelmällisen, eri tavoin ajattelevia ihmisiä yhteen kokoavan, rakentavan vuoropuhelun kautta. Tampereen Eteläisen seurakunnan puolesta haluan kehua esimerkiksi Hervannan lähikirkkoalueella tehtävää hyvin monipuolista työtä eri kulttuurien parissa. Tänä syksynä Tampereen seurakuntayhtymän kasvatustoimi myös järjestää erityisen kansainvälisen pyhäkoulutyön kurssin, jossa painopiste on seurakuntiemme hyvin moninaisessa jäsenistössä. Ja niin edelleen!

Siksi ainakin minusta tuntuu pahalta ja surulliselta, että edellisissä kirkollisvaaleissa viime syksynä eräs kuppikunta ajoi seurakuntien monikulttuurisen työn hävittämistä. Emme kai me halua kirkossakin monottaa?