Eduskunnalle jätetty kansalaisaloite toivoi kaikille yhteistä katsomusainetta kouluihin. Aie kaatui ainakin tältä erää. Ja hyvä niin!

Vaikka olenkin varmaan seurakunnan työntekijänä puolueellinen sanomaan aiheesta yhtään mitään, ei kyse ole mistään uskonnollisen hapatuksen ajamisesta peruskouluun, kuten moni seurakuntavastainen on ilmeisesti pelännyt.

Päinvastoin, moni näyttää yhä elävän siinä harhaluulossa, että koulun uskontotunnit ovat jonkinlaista tunnustuksellista "aivopesua", josta pitäisi nyt yrittää tällaisella kansalaisaloitteella vapahduttaa vaikutusalttiit lapsemme yleiseen humanistis-eettiseen tasa-arvoon. Tämä on sikäli surkuhupaisaa sormenheristelyä, että uskonnonopetus ei ole ollut tunnustuksellista enää vuosikymmeniin. Koulussa saadaan sitä, mikä kouluun kuuluu, eli oppia uskonnosta. Seurakunnan työnä on sitten se varsinainen sanankylvö. Ja hyvä niin - näinhän sen kuuluukin olla. Suotta suutaria pannaan räätälin hommiin.

On hienoa myös hienoa, että todella monella koululla ja seurakunnalla on hyvää ja toimivaa yhteistyötä; sillä tavoin kumpikin osapuoli voi hoitaa oman leiviskänsä. Lasten parastahan molemmat tavoittelevat, kokonaisvaltaisen kasvun tukemista monelta eri kantilta.

Mutta eikö koulun sosiopedagogisiin ja jaloihin päämääriin kuulu myös tasavertaisuuden vaaliminen kaikin mahdollisin tavoin? Asettaako eriytetty uskonnonopetus mukulat eriarvoiseen asemaan, ja onko siinä edes mitään järkeä, kun opetus kerran on tunnustuksetonta? Että nuo ovat jotenkin erilaisia kuin me, koska ne lähetetään johonkin omaan juttuunsa?

Tasavertaisuudesta tässä juuri on kyse. Siitä, että lapset savat oppia omalla äidinkielellään - oman tunnustuskuntansa "kielellä".

On vain loogista, että liikkeelle lähdetään lähimmistä ja tutuimmista asioista ja edetään systemaattisesti laajempiin ja kompleksisempiin kokonaisuuksin. Kun koululaiset alkavat perehtyä historiaan, ensimmäiseksi ei sukelleta Tang-dynastian Kiinaan tai asteekkien Tenochtitlániin - vaan Suomen ja yleensä vielä oman kotikaupungin tapahtumiin. Samaten biologian ja ympäristötiedon tunneilla ei saman tien startata Serengetin ekosysteemistä puskissa lymyävän David Attenborough'n kanssa vaan omasta lähimetsästä ja sen elämänkäpyjä jemmaavista oravista. Näille pohjille on sitten hyvä ja helppo rakentaa monimutkaisempia ja yhä syvemmälle luotaavia kerroksia. Hyvä perusta on kaiken alfa ja omega, tai iskee kosteusvaurio ja home.

Siksipä on vain hyvä ja järkevä ratkaisu aloittaa myös uskonnonopetuksessa aihepohjasta, jonka ainakin voisi olettaa olevan kaikkein tutuin lapselle: hänen omasta uskonnollisesta traditiostaan. Ja vähitellen edetä muihin, itselle vielä ehkä vieraampiin perinteisiin ja tutustua niihin.

Kun kaksikielisten lasten kehitystä on tutkittu, on havaittu, että mikäli lapsi on oppinut perheessään hyvää ja monipuolista äidinkieltä, hän oppii keskimääräistä sukkelammin myös uusia kieliä. Mutta mikäli kotona oman äidinkielen anti on jäänyt kehnonpuoleiseksi, suurena riskinä on, että myös valtakieli omaksutaan kankeasti. Lopputuloksena varttuukin lapsi, joka ei puhu sujuvasti kumpaakaan kieltään. Ja kuinka hauraaseen asemaan voikaan ajautua ihminen, jonka hallussa ei ole ajattelun vakaata kulmakiveä, kieltä. Kielettömyys vertautuu mihin tahansa muuhun vajavaisuuteen tai vammaisuuteen, niin suuri taakka ja rajoite se on ihmisen elämälle.

Ajattelisin (jos pieni yleistys sallitaan) saman lähtöasetelman pätevän ainakin pääpiirteissään myös kulttuuriseen kieleen, "kielipeliin" eli tavasta puhua asioista niiden viitekehyksessä, tässä tapauksessa uskontoon. "Antaa sen sitten isona päättää, mihin se haluaa uskoa" - periaatteena hyvää tarkoittava ajatelma, mutta samalla mahdollinen karhunpalvelus. Hyvin äidinkielensä oppinut on luultavasti haka muissakin kielissä, mutta puolitiehen jäänyt kompuroi kaiken vieraan kanssa, kun omakaan perintö ei ole hanskassa. Kun lapsella on hyvät ja selkeät perustiedot siitä uskonnollisesta ajattelusta, johon hänen perhekuntansa on hänet liittänyt, hänellä on "sitten isona" perin hyvät eväät tehdä omia ratkaisujaan, punnita eettisiä ja hengellisiä arvojaan ja kohdata myös eri tavoin ajattelevia ja uskovia ihmisiä.

Aitoa tasavertaisuutta onkin, että evankelis-luterilaisen perheen lapsi pääsee koulussa evankelis-luterilaiseen uskonnonopetukseen, ortodoksi ortodoksiseen, kirkkoon kuulumaton elämänkatsomustietoon, muslimi islaminopetukseen ja niin edelleen. Tässä, niin kuin muissakin elämän tärkeissä asioissa, koulun tärkeänä tehtävänä on antaa mahdollisimman hyvä tietopohja. Tieto on eri asia kuin uskonnon harjoittaminen tai tunnustaminen. Tieto auttaa jäsentämään maailmankuvaa. Totuus tekee vapaaksi.

"Yksi koko sopii kaikille" on vähän huono lähtökohta. Paitsi armeijassa. Siellähän on vaan sopivaa tai erittäin sopivaa.

Suomalaiset uskonnonopettajat ovat päteviä pedagogiikan ammattilaisia ja tärkeän kulttuurin osa-alueen asiantuntijoita. He ansaitsevat arvostusta nyt ja tulevaisuudessakin.