MasaMasan mutinat

Masa on paljasjalkainen peltolammilainen setämies, joka tykkää ritareista ja miekoista, vaikka on pasifisti. Alun alkujaan hän päätyi silloiseen Viinikan seurakuntaan sivariksi, mutta tekee nykyään "oikeita" töitä pyhäkoulun, varhaiskasvatuksen ja viestinnän parissa. Hän hyväksyy avarakatseisesti sekä kahvin että teen ja kuluttaa niitä huolestuttavassa mittakaavassa. Jos hänellä on vapaa-aikaa, hän tuhlaa sen nörtteillen fantasian ja scifin parissa. TM:n paperinsakin hän sai työelämän kannalta hirmu hyödyllisestä languedocilaisesta trubaduurirunoudesta.

rss Masan Mutinat

Matti Etelänsaari palvelee Tampereen Eteläisessä seurakunnassa pyhäkouluteologina. Blogissaan hän kertoo ajatuksistaan seurakunnastamme ja elämästä sen ympärillä, omaan persoonalliseen tyyliinsä.
17.5.2015 14.02

Teolektiikkaa

Kybersetä
Oikea kysymys ei ole, mitä kaikkea pystymme tekemään, vaan mitä meidän pitäisi tehdä.

Kun kamalalla kasikytluvulla vielä juoksentelin polvenkorkuisena rääpäleenä metsässä räkä poskella, monet nykyään ihan arkipäiväisiltä ja haukotuttavan tavanomaisilta tuntuvat asiat olivat silloin silkkaa science fictionia. Vähän paremmin toimeentulevissa perheissä tai ainakin tekniikkaan hurahtaneista saattoi jo löytyä ihka oikea tietokone, jonka postimerkinkokoisesta kuvaputkinäytöstä sitten tihrustettiin muutaman pikselin grafiikkaa ja parserikomentoja. DNA oli käymätön korpimaa ja suuri salaisuus, ja utopistisissa (tai oikeastaan dystopisissa) Cyberpunk-visioissa ideoitiin "Netti", maailmanlaajuinen tietoverkko, jonka kautta voisi olla yhteydessä ihan kaikkiin, vaikka toiselta puolen maapalloa!

Nyt armon vuonna 2015 nuo kaikki ovat jo todellisuutta. Taskunpohjalla killuva älypuhelin on moninkertaisesti tehokkaampi peli kuin ne ladon kokoiset supertietokoneet aikoinaan. Cyberpunkahtava Netti, johon piti liittyä aivopiuhalla, kalpenee nykyisten internet-sovellusten rinnalla, kun nyt jo jääkaapit, vaatteet ja terveydentilaa valvovat istukkeetkin ovat kaikki linkitettyjä. Ja harva osasi edes aavistaa, millaisen mullistuksen sosiaalinen media muutamassa lyhyessä vuodessa synnyttäisi. Nykyään perimäkartoituksenkin saa tehtyä muutamassa tunnissa, kiitos kasvaneiden tietokoneiden laskentatehon, kymmeniä lajeja on kloonattu onnistuneesti, ja meillä alkaa olla tietotaitoa ryhtyä korjailla ihmislajin viallista perimää.

Kaikki oli paljon yksinkertaisempaa "wanhaan hywään aicaan", kun tekniset ja ideologiset harppaukset tapahtuivat verkkaiseen tahtiin, ja niin älymystöllä kuin yhteiskunnalla yleisesti oli yllin kyllin aikaa niihin sopeutua. Ja menneiden sukupolvien saavutuksia mitenkään väheksymättä puhuttiin kuitenkin pääsääntöisesti hieman pienemmistä askeleista kuin nyt kuluvalla vuosisadalla. Nyt tahti on hirmuinen.

Kirkko on aina ollut mukana muutoksen pyörteissä. Varhaisvuosisatoina autiomaaisät ja -äidit yrittivät vetäytyä maailmasta yksinäisyyteen päästäkseen lähemmäs Jumalaa, mutta heistä tulikin esikuvia ja julkkiksia, jotka sysäsivät tahtomattaan liikkeelle koko yhteiskuntaa muokanneita aatteellisia mullistuksia. Kristikunnan suuret ajattelijat ovat halki vuosisatojen halunneet olla mukana ohjaamassa, neuvomassa ja toisinaan hallitsemassakin muutosta. Menestys on ollut perin vaihtelevaa. Kun Euroopan sotakentille ilmaantui sydänkeskiajalla uusi tappovehje, jalkajousi, kirkko yritti julistaa sen kielletyksi, koska sillä nirhaaminen oli niin pahuksen tehokasta. Surullisenkuuluisa on tietysti nokittelu Galileo Galilein kanssa heliosentrisestä maailmankuvasta, joskin silloin kyse oli pikemminkin arvovaltakiistasta kuin tieteellisten teorioiden kilpailusta.

Lähtökohdallisestihan matemaattis-luonnontieteelliset alat pyrkivät löytämään objektiivista, empiirisesti varmennettua tietoa maailmasta, kun taas filosofian ja jumaluusopin osana on puhua arvoista ja eetoksesta sekä perimmäisistä, ikuisista totuuksista. Vaikka kirkko instituutiona onkin menettänyt jonkin verran asemaansa myös suomalaisessa yhteiskunnassa, monet viimeaikaiset uskontososiologiset tutkimukset ja käytännön esimerkit ovat osoittaneet, että sen ulostuloilla ja näkemyksillä on edelleen merkitystä ja vaikutusvaltaa. Postmodernissa yhä moniarvoisemmaksi käyvässä maailmassa kirkko koetaan yhä voimakkaammin nimenomaan arvojen ja eettisten näkökulmien esiintuojaksi ja puolestapuhujaksi. Kirkolla koetaan olevan edelleen "pysyvien" arvojen ja totuuksien avaimet.

Ja kun arvot kaiken kaikkiaan ovat ehkä muuttuneet kovemmiksi ja armottomammiksi, keskittyneet kilpailun ja taloudellisten seikkojen korostamiseen, kristillisille "pehmeille" ajatuksille armollisuudesta, anteeksiannosta ja lähimmäisenrakkaudesta on ehkäpä sittenkin enemmän tilausta kuin vuosikymmeniin.

Siksi on lähtökohdallisesti hyvä ja toivottava asia, että myös kirkon kaltainen uskonnollinen yhteisö (ja omasta puolueellisesta vinkkelistäni katsottuna nimenomaan kristillinen sellainen) olisi mukana antamassa oman panoksensa arvokeskusteluun, joka kietoutuu koko ajan monimutkaisemmiksi ja vaikeaselkoisemmiksi käyvien tieteellis-teknisten kysymysten ympärille. Enää ei riitä, että yritetään tuomita jalkajousi epäinhimilliseksi. Nyt ollaan paljon perustavanlaatuisempien kysymysten äärellä.

Transhumanismi on filosofinen suuntaus, jonka peruslähtökohta on, että meillä ihmisillä on mahdollisuus, oikeus ja jossakin määrin jopa velvollisuus parannella ja laajentaa lajiamme tekniikan tuomin keinoin. Transhumanismin piiriin kuuluvat sellaiset asiat kuin geneettinen manipulointi, kloonaus, aivo-tietokone-rajapinnat sekä kybernetiikka. Periaatteessa kai voisi ajatella, että jo silmälasit ovat hyvin alkeellista transhumanismia - siinäkin ihmisen fyysisiä puutteita korjataan tekniikan keinoin!

Nyt alamme olla sillä kynnyksellä, että parikymmentä vuotta sitten veikeiltä scifi-kuvioilta kuulostaneet visiot ovat täyttä todellisuutta. Meillä on jo aika laajat mahdollisuudet toimia, ja seuraavien kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden aikana vielä kokeellisella asteella olevat tekniikat tulevat realistisiksi voimavaroiksi. Kysymys taitaakin siis pohjimmiltaan olla, mitä kaikkea meidän pitäisi näillä uusilla kyvyillämme tehdä. Juuri nyt mahdollisuuksia on paljon enemmän kuin selkeitä vastauksia avoimeen kysymykseen.

Otetaan yksi esimerkki, joka kiinnostaa minua kovasti. Yhdeksäntoista vuotta sitten eli heinäkuussa 1996 syntyi maailman ensimmäinen kloonattu nisäkäs, Dolly-lammas. Dollyn saattaminen tähän maailmaan oli todella kovan työn takana, mutta sen jälkeen kloonaustekniikka on edistynyt valtavasti. Ihmisalkioita on jo onnistuneesti kloonattu, mutta niiden ei sallittu kehittyä kuin muutaman solun kokoisiksi. Tällä hetkellä YK on julistanut kansainvälisen moratorion ihmisen kloonaukselle, osin siksi, ettei teknologia ole vielä täysin turvallista, ja osin siksi, että monet bioeettiset kysymykset odottavat yhä ratkaisemistaan. Geenitekniikan kehitys on kuitenkin niin ripeää, että luultavasti lähivuosien aikana jokin yksityinen toimija - luvattakin - ryhtyy sanoista tekoihin ja kloonaa ensimmäisen ihmisen, elleivät valtiolliset instanssit siihen ala.

Ihmisen kloonausta on kahtalaista: terapeuttista ja reproduktiivista. Näistä ensimmäinen tarkoittaa pelkkien ihmisen solujen kloonaamista, ei siis ihmisyksilön. Tällä tavoin voidaan esimerkiksi kasvattaa laboratoriossa uusi elin, jolloin ei tarvita enää elinluovuttajia, eikä hylkimisreaktioista tarvitse huolehtia. Toisin sanoen kyse on ihmisen varaosien valmistamisesta. Reproduktiivisella kloonauksella taas tarkoitetaan kokonaisen elävän ihmisyksilön kloonaamista.

Kloonaus on yksi näistä nykyhetken ja lähitulevaisuuden asioista, jotka herättävät hyvin vahvoja tunteita. "Kloonaus on luonnonvastaista!" ja "Kloonaus loukkaa ihmisarvoa!" - nämä argumentit taitavat olla tuttuja. Toisaalta taas moni unohtaa, että ihmisen kloonausta tapahtuu ihan luomunakin: identtiset kaksoset ovat nimenomaan klooneja. Mistään "luonnonvastaisuudesta" ei siis ole kyse (toisin kuin vaikka niissä silmälaseissa). Klooni ei myöskään ole hiilikopio toisesta ihmisestä, vaan itsenäinen ja ainutlaatuinen persoona, jolla nyt sattuu olemaan sama geneettinen materiaali.

Monet vastustavat ajatusta kloonauksesta (ja samalla lapsettomuushoitoja), koska prosessissa väistämättä tuhoutuu jo hedelmöittyneitä ihmisalkioita.

Yhtä kuuma peruna on ajatus ihmisen perimän peukaloinnista. Toimittaja Bob Edwards tokaisi aikoinaan, että pian pidetään syntinä sitä, jos vanhemmat sallivat lastensa syntyä perinnöllisten sairauksien kera. Ihmisen perimä on kolmen ja puolen miljardin vuoden kuluessa muotoutunut sotku, jossa on paljon turhaa ja jonkin verran todella haitallista. Sitä korjaamalla olisi mahdollisuus parantaa monia vaikeita sairauksia. Toisaalta sitä peukaloimalla voisi vaikuttaa myös muihin synnynnäisiin ominaisuuksiin - kuten älykkyyteen tai kasvonpiirteisiin. Tapahtuisiko tässä siis väistämättä pikkusormen antamista pirulle, ja kahdenkymmenen vuoden päästä meillä olisi "Design-a-Baby" -klinikoita, joilla voisi suunnitella oman ihannevauvansa?

Niin, se synti. Synti ei ole luonnontieteellinen käsite. Se on mitä suurimmassa määrin teologinen. Teologinen etiikka pohjautuu viime kädessä Jumalaan ja sitä kautta tiettyihin absoluuttisiin prinsiippeihin, jotka eivät ole suoraan johdettavissa mistään luonnontieteellisistä tosiasioista. Perinteisiä kristillisen etiikan lähtökohtia on muun muassa ajatus ihmisestä Jumalan kuvana ja siten ihmisen arvon äärettömyydestä. Jokainen ihminen on itsessään arvokas ja Jumalalle rakas, riippumatta siitä, onko hän lainausmerkeissä "onnistunut" vai "epäonnistunut" yksilö. Missä määrin tätä kuvaa on oikein sörkkiä? Entä miten ihmisten terveys ja hyvinvointi asettuvat tähän yhtälöön?

Mutta meidän Raamattumme ei anna suorasanaisia vastauksia sellaisiin 21. vuosisadan vaikeisiin kysymyksiin kuin keinoäly tai kloonaus. Meillä on pian riittävästi tietoa ihmisaivojen toiminnasta ja laskentatehoa tietokoneissa, jotta voimme yrittää vahvan keinoälyn eli keinotekoisen tietoisuuden luomista (paino sanalla yrittää). Mutta pitäisikö meidän? Lähimmäisenrakkauden tai Kymmenen käskyn periaatteiden soveltaminen tällaisissa tapauksissa voi olla vaikeaa. Luovuttamattomia lähtökohtia ne kuitenkin kristitylle lienevät.

On helppo julistaa saarnastuolista, että älä varasta ja ällös tee huorin. Näiden uusien kysymysten edessä teologikin joutuu hämmennyksiin.

Lienee mahdotonta sanoa monisyisestä asiasta mitään, ellei ensin ole kylliksi tietoa. (Paitsi internetin anonyymeilla keskustelupalstoilla.) Jonkinlaista uutta poikkitieteellistä vuoropuhelua ja kanssakäymistä kehittyvien luonnontieteen alojen ja perinteisen jumaluusopin kanssa tarvittaisiinkin nyt enemmän kuin koskaan. Muuten pidän realistisena riskinä, että uskonnollinen etiikka ajautuu näiden kysymysten reuna-alueille tai kokonaan ulkopuolelle ja jää lähinnä huutelemaan vanhoja hokemia, jotka pohjautuvat ennakkoluuloihin tai jopa suoranaiseen taikauskoon, vaan ei faktatietoon.

Nimeänkin tällaisen uuden kentän teolektiikaksi. Kreikkalaisessa filosofiassa oli käytössä dialektiikka, metodi, jossa kahta eri näkökantaa edustavat ihmiset ryhtyivät ilman ennakkoasenteita avoimeen vuoropuheluun keskenään ja pyrkivät löytämään yhteisen ratkaisun. Tällaista teologista dialektiikkaa kaivattaisiin myös tässä huipputeknistyvässä maailmassa, jossa nyt elämme.

Tällä kaikella en tarkoita mitään "intelligent designin" kaltaista pseudotiedettä, vaan reilua ja molemminpuolisesti hedelmällistä vuoropuhelua teologisen "viisauden" ammattilaisten ja tiedemaailman "tiedon" ammattilaisten välillä. Hegeliläisittäin ajateltuna juuri vuoropuhelun lopputulos voisi parhaimmillaan olla enemmän kuin pelkkä osiensa summa.

Ehkä se kuulostaa toisarvoiselta tai jopa mauttomalta peräkammarin puuhastelulta, kun monen lähimmäisemme päivänpolttava kysymys on juuri tässä ja nyt, saako hän edes tänään pöytäänsä leipää vai ei. Mutta ehkä liikkeellä kannattaisi silti olla mieluummin liian aikaisin kuin auttamattomasti myöhässä.

Olisiko tällaisessa teolektiikassa tulevaisuutta?

Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi


Älä täytä
 * Hyväksyn antamieni tietojen käsittelyn tietosuojaselosteen mukaisesti.
Tähdellä (*) merkityt kentät ovat pakollisia
Ei kommentteja