Masa on paljasjalkainen peltolammilainen setämies, joka tykkää ritareista ja miekoista, vaikka on pasifisti. Alun alkujaan hän päätyi silloiseen Viinikan seurakuntaan sivariksi, mutta tekee nykyään "oikeita" töitä pyhäkoulun, varhaiskasvatuksen ja viestinnän parissa. Hän hyväksyy avarakatseisesti sekä kahvin että teen ja kuluttaa niitä huolestuttavassa mittakaavassa. Jos hänellä on vapaa-aikaa, hän tuhlaa sen nörtteillen fantasian ja scifin parissa. TM:n paperinsakin hän sai työelämän kannalta hirmu hyödyllisestä languedocilaisesta trubaduurirunoudesta.
Masan mutinat
Masan Mutinat
Matti Etelänsaari palvelee Tampereen Eteläisessä seurakunnassa pyhäkouluteologina. Blogissaan hän kertoo ajatuksistaan seurakunnastamme ja elämästä sen ympärillä, omaan persoonalliseen tyyliinsä.
26.3.2016 15.16
Teot, joilla särjettiin kuolema
Mutta mitä hän itse teki?
Pitkäperjantain pysäyttävässä hiljaisuudessa sanat loppuvat kesken. Äärimmäisestä pahuudesta, kärsimyksestä ja epäoikeudenmukaisuudesta on vaikea puhua, vaikka oikeastaan haluaisi huutaa. Siksi moni tekee niin kuin Magdalan Maria, Jeesuksen äiti ja muut mestarin mukana kulkeneet naiset: jää surusta mykkänä seisomaan ristin juurelle.
Me tunnemme pitkäperjantain kauheat kertomukset. Evankeliumien kirjoittajat eivät mässäilleet graafisilla yksityiskohdilla, toisin kuin myöhemmät taidemaalarit tai elokuvamaakarit, mutta joskus vähän on enemmän. Kertomuksissa toistuvat yhä uudelleen kaikki ne asiat, joita Jeesukselle tehdään.
Niin. Pitkäperjantai on yleensä kertomusta juuri noista teoista - siitä, mitä Jeesukselle tehdään. Hänet vangitaan, häntä syytetään, hänet tuomitaan, häntä ruoskitaan, hänet ristiinnaulitaan, häntä pilkataan... Koko ajan Jeesus on pahojen, kamalien, epäinhimillisten tekojen kohde.
Älköön silti unohtuko se toinen puoli: mitä Jeesus tekee noiden tapahtumien aikana?
Valo pimeyden keskellä. Vasta kynttilän sytyttämällä tajuaa, miten mustaa ja läpitunkematonta ympäröivä yö todella on.
Kun Jeesus vangitaan, hän kieltäytyy puolustamasta itseään väkivalloin ja kieltää ankarasti oppilaitaan taistelemasta. Hän jopa auttaa ja parantaa haavoittuneen ylipapin palvelijan.
Ylipapin ja Pilatuksen palatseilla Jeesusta syytetään, pahoinpidellään ja kiusataan, mutta hänen suustaan ei kuulla ainuttakaan vastasyytöksen sanaa. Hän ei ryhdy suomimaan ylimmäistä neuvostoa ja luettelemaan näiden syntejä, eikä hän liioin soimaa Pilatusta, tuota kättensäpesijää ja juonikasta konnaa. Sen sijaan hän myöntää ylipappi Kaifaalle olevansa Messias, elävän Jumalan Poika, ja että tämä kollegoidensa kanssa saa vielä nähdä hänet Isän oikealla puolella. Vasta tänä pääsiäisenä olen havahtunut huomaamaan, että tuo kohtaus, tuo lausuma, jota olen aina pitänyt eräänlaisena verhottuna syytöksenä - "Miten sokeita te Jumalan miehet olette!" - onkin ehkä syvää, lempeää sääliä: "Vielä te eksyneet lampaatkin saatte nähdä totuuden. Minä tulen takaisin teitäkin varten."
Kun Jeesus kantaa itse ristiään (tai sen poikkipuuta) Jerusalemin katujen poikki, hän ei vaikeroi itsensä puolesta, vaan kehottaa hänen kohtaloaan itkeviä naisia murehtimaan pyhän kaupungin puolesta. Vapahtaja tietää jo, millainen kohtalo odottaa kaupunkia, joka kahlitsee itseänsä vihalla ja verenvuodatuksella eikä kuule rakkauden ääntä keskellään ja muutu. Se, joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu - neljäkymmentä vuotta myöhemmin näin tapahtuu, kun roomalaiset tuhoavat Jerusalemin verisen kapinan päätteeksi vuonna 70. (Taas tuo neljäkymmentä vuotta, muuten. Tähänkin vasta havahduin.)
Jeesus ei kiroa sotilaita, jotka pilkkaavat häntä ja satuttavat häntä monin tavoin. Suurimman ihmeensä hän mielestäni tekee, kun hän rukoilee vihamiestensä puolesta, kun nämä vasaroivat paksuja rautanauloja hänen käsiensä ja jalkojensa läpi. Siinä on paljon suurempi, käsittämättömämpi ihme kuin tuhansien ihmisten ruokkiminen viidellä leivällä ja kahdella kalalla.
Ristillä riippuessaan, voimiensa hiipuessa, Jeesus katsoo ja rakastaa ja antaa toivoa ja rohkeutta pahantekijälle, ryövärille, joka jakaa hänen kohtalonsa. Hän lupaa muistaa, kun saapuu valtakuntaansa. Hänen viimeiset ajatuksensa ovat äidin luona. Jeesus kantaa huolta äitinsä kohtalosta vieraassa kaupungissa, vihamielisten ihmisten keskellä. Hän antaa Johannekselle, nuorelle pojalle, tehtäväksi pitää huolta hänen äidistään... ja äitiä hän pyytää kaitsemaan Johannesta (ja ehkä muitakin opetuslapsia?) kuin omaa poikaansa. Kuoleman lähestyessäkin hän huolehtii muista, ei itsestään.
Jumalaa hän huutaa, Isää, joka tuntuu hylänneen hänet. Mutta hylättynäkin hän jättää henkensä Isän käsiin.
Mitä Jeesus tekee koko pitkäperjantain? Hän pysyy uskollisena opettamalleen äärimmäisen, uhrautuvan, itsestään antavan rakkauden laille.
Ja hän astuu alas tuonelaan, tuonpuoleiseen, kuolemanjälkeiseen todellisuuteen, kuolonunta nukkuvien sielujen keskelle, ja vapahtaa heidätkin.
Tekoja ja tekoja - ihmisten tekoja ja Jumalan Pojan tekoja. Kun ne pannaan rinnakkain samalle janalle ja vertaillaan niitä keskenään, ero on musertava. Niin kaukana me olemme Jumalasta. Niin lähelle Jumala on silti tullut meitä.
Vaikka meidän tekomme eivät riitä, onneksi ristin miehen teoissa on kylliksi, kertakaikkisesti. Hän tekee sen, mihin me emme pysty, täyttää rakkauden lain viimeiseen veripisaraan saakka. Niinpä hän voittaa ihmisyydelle sen, mikä on menetetty: iankaikkisen elämän kuoleman jälkeenkin.
Kenelle Vapahtaja olisi jättänyt tekemättä jotakin hyvää viimeisenä päivänään? Ketä hän ei olisi rakastanut vielä ristilläkin? Kenet hän olisi unohtanut tuonelan pimeydessä?
Nämä teot kantavat huomiseen ylösnousemuksen aamuun!
Me tunnemme pitkäperjantain kauheat kertomukset. Evankeliumien kirjoittajat eivät mässäilleet graafisilla yksityiskohdilla, toisin kuin myöhemmät taidemaalarit tai elokuvamaakarit, mutta joskus vähän on enemmän. Kertomuksissa toistuvat yhä uudelleen kaikki ne asiat, joita Jeesukselle tehdään.
Niin. Pitkäperjantai on yleensä kertomusta juuri noista teoista - siitä, mitä Jeesukselle tehdään. Hänet vangitaan, häntä syytetään, hänet tuomitaan, häntä ruoskitaan, hänet ristiinnaulitaan, häntä pilkataan... Koko ajan Jeesus on pahojen, kamalien, epäinhimillisten tekojen kohde.
Älköön silti unohtuko se toinen puoli: mitä Jeesus tekee noiden tapahtumien aikana?
Valo pimeyden keskellä. Vasta kynttilän sytyttämällä tajuaa, miten mustaa ja läpitunkematonta ympäröivä yö todella on.
Kun Jeesus vangitaan, hän kieltäytyy puolustamasta itseään väkivalloin ja kieltää ankarasti oppilaitaan taistelemasta. Hän jopa auttaa ja parantaa haavoittuneen ylipapin palvelijan.
Ylipapin ja Pilatuksen palatseilla Jeesusta syytetään, pahoinpidellään ja kiusataan, mutta hänen suustaan ei kuulla ainuttakaan vastasyytöksen sanaa. Hän ei ryhdy suomimaan ylimmäistä neuvostoa ja luettelemaan näiden syntejä, eikä hän liioin soimaa Pilatusta, tuota kättensäpesijää ja juonikasta konnaa. Sen sijaan hän myöntää ylipappi Kaifaalle olevansa Messias, elävän Jumalan Poika, ja että tämä kollegoidensa kanssa saa vielä nähdä hänet Isän oikealla puolella. Vasta tänä pääsiäisenä olen havahtunut huomaamaan, että tuo kohtaus, tuo lausuma, jota olen aina pitänyt eräänlaisena verhottuna syytöksenä - "Miten sokeita te Jumalan miehet olette!" - onkin ehkä syvää, lempeää sääliä: "Vielä te eksyneet lampaatkin saatte nähdä totuuden. Minä tulen takaisin teitäkin varten."
Kun Jeesus kantaa itse ristiään (tai sen poikkipuuta) Jerusalemin katujen poikki, hän ei vaikeroi itsensä puolesta, vaan kehottaa hänen kohtaloaan itkeviä naisia murehtimaan pyhän kaupungin puolesta. Vapahtaja tietää jo, millainen kohtalo odottaa kaupunkia, joka kahlitsee itseänsä vihalla ja verenvuodatuksella eikä kuule rakkauden ääntä keskellään ja muutu. Se, joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu - neljäkymmentä vuotta myöhemmin näin tapahtuu, kun roomalaiset tuhoavat Jerusalemin verisen kapinan päätteeksi vuonna 70. (Taas tuo neljäkymmentä vuotta, muuten. Tähänkin vasta havahduin.)
Jeesus ei kiroa sotilaita, jotka pilkkaavat häntä ja satuttavat häntä monin tavoin. Suurimman ihmeensä hän mielestäni tekee, kun hän rukoilee vihamiestensä puolesta, kun nämä vasaroivat paksuja rautanauloja hänen käsiensä ja jalkojensa läpi. Siinä on paljon suurempi, käsittämättömämpi ihme kuin tuhansien ihmisten ruokkiminen viidellä leivällä ja kahdella kalalla.
Ristillä riippuessaan, voimiensa hiipuessa, Jeesus katsoo ja rakastaa ja antaa toivoa ja rohkeutta pahantekijälle, ryövärille, joka jakaa hänen kohtalonsa. Hän lupaa muistaa, kun saapuu valtakuntaansa. Hänen viimeiset ajatuksensa ovat äidin luona. Jeesus kantaa huolta äitinsä kohtalosta vieraassa kaupungissa, vihamielisten ihmisten keskellä. Hän antaa Johannekselle, nuorelle pojalle, tehtäväksi pitää huolta hänen äidistään... ja äitiä hän pyytää kaitsemaan Johannesta (ja ehkä muitakin opetuslapsia?) kuin omaa poikaansa. Kuoleman lähestyessäkin hän huolehtii muista, ei itsestään.
Jumalaa hän huutaa, Isää, joka tuntuu hylänneen hänet. Mutta hylättynäkin hän jättää henkensä Isän käsiin.
Mitä Jeesus tekee koko pitkäperjantain? Hän pysyy uskollisena opettamalleen äärimmäisen, uhrautuvan, itsestään antavan rakkauden laille.
Ja hän astuu alas tuonelaan, tuonpuoleiseen, kuolemanjälkeiseen todellisuuteen, kuolonunta nukkuvien sielujen keskelle, ja vapahtaa heidätkin.
Tekoja ja tekoja - ihmisten tekoja ja Jumalan Pojan tekoja. Kun ne pannaan rinnakkain samalle janalle ja vertaillaan niitä keskenään, ero on musertava. Niin kaukana me olemme Jumalasta. Niin lähelle Jumala on silti tullut meitä.
Vaikka meidän tekomme eivät riitä, onneksi ristin miehen teoissa on kylliksi, kertakaikkisesti. Hän tekee sen, mihin me emme pysty, täyttää rakkauden lain viimeiseen veripisaraan saakka. Niinpä hän voittaa ihmisyydelle sen, mikä on menetetty: iankaikkisen elämän kuoleman jälkeenkin.
Kenelle Vapahtaja olisi jättänyt tekemättä jotakin hyvää viimeisenä päivänään? Ketä hän ei olisi rakastanut vielä ristilläkin? Kenet hän olisi unohtanut tuonelan pimeydessä?
Nämä teot kantavat huomiseen ylösnousemuksen aamuun!
Palaa otsikoihin | 2 Kommenttia | Kommentoi
3.4.2016 21.28
Luonnollinen
Mikä mies Jeesus oli
On jäänyt vähän avonaiseksi kysymys nasaretilaisen jeesuksen alkuperä. Eihän Jumala käynyt siittämässä Jeesusta? Käsitän, että Jeesus on jumalan ja ihmisen poika kuten hän itse persoonansa ilmaisee.Jeesus oli hengen puolesta Jumalan lapsi kuten Paulus tarsolainen asian ilmaise. Joku sanoo, oliko Terho Pursiainen?, että Jeesus adoptoitiin kasteessa Jumalan pojaksi. Summa summarum: Jeesuksessa ei ole Jumalan geenejä enempää kuin tämän kirjoittajassa ja lukijoissa, mutta Jeesus oli ja on Jumalan lapsi muuten samalla lailla kuin mekin olemme, mutta hän oli niin perusteellinen Jumalan fani, että meni jopa kuolemaan vakaumuksensa puolesta. Kuoltuaan hänen sielunsa meni taivaaseen. Hänen kuolemansa jälkeinen toisessa hahmossa esiintyminen taitaa olla kansantarinaa ja sankarikertomusta, joka tarvittiin seurakunnan ja sittemmin kirkkojen perustamiksi. Kirkkoja kyllä tarvitaan kansojen henkiseksi tukemiseksi.
4.4.2016 17.53
Etelänsaari Matti
Kiitos pohdiskelustasi!
Alkuseurakunnassa varhaiset kristityt pohtivat myös kuumeisesti, mikä mies Jeesus oli. Tuo mainitsemasi ns. adoptionistinen näkemys oli yksi ratkaisu ongelmaan tilanteessa, joka alkoi lähennellä monijumalisuutta. Lopulta kristikunnan valtauomassa päädyttiin kuitenkin ymmärtämään Kristuksen asema vieläkin suurempana ja laajempana kuin "pelkkänä" Isän Jumalan adoptiopoikana. Hän oli itse ihmiseksi syntynyt Jumala, samaa olemusta kuin Isä. Tätä ajatusta Jumalasta, joka kohtaa ihmisen kolmella tavalla - Isänä Luojana, Poikana Pelastajana ja Pyhänä Henkenä Pyhittäjänä - ryhdyttiin kutsumaan kolminaisuusopiksi.
Pääsiäisen (ja joulun) suurin ihme onkin Jumalassa, joka tulee yhdeksi meistä, jotta oppisimme tuntemaan Hänet ja Hänen rakkautensa määrättömyyden. Jumala ei siis jätä "likaista työtä" jollekulle toiselle, edes adoptiopojalle, vaan ottaa itse kantaakseen ristin, jotta kuolema kukistettaisiin ja ylösnousemuksen toivo tulisi kaikille ihmisille.
"Jumalan geenejä" Jeesuksesta tuskin löytyi siinä mielessä kuin hauskasti toteatkin; evankeliumit eivät anna ymmärtää, että Isä Jumala olisi kreikkalaisten jumalien tapaan hoitanut suvunjatkamispuuhia kuolevaisten parissa! Evankelista toteaa vain, että nasaretilainen Maria tuli raskaaksi "Pyhän Hengen vaikutuksesta".
Alkuseurakunnassa varhaiset kristityt pohtivat myös kuumeisesti, mikä mies Jeesus oli. Tuo mainitsemasi ns. adoptionistinen näkemys oli yksi ratkaisu ongelmaan tilanteessa, joka alkoi lähennellä monijumalisuutta. Lopulta kristikunnan valtauomassa päädyttiin kuitenkin ymmärtämään Kristuksen asema vieläkin suurempana ja laajempana kuin "pelkkänä" Isän Jumalan adoptiopoikana. Hän oli itse ihmiseksi syntynyt Jumala, samaa olemusta kuin Isä. Tätä ajatusta Jumalasta, joka kohtaa ihmisen kolmella tavalla - Isänä Luojana, Poikana Pelastajana ja Pyhänä Henkenä Pyhittäjänä - ryhdyttiin kutsumaan kolminaisuusopiksi.
Pääsiäisen (ja joulun) suurin ihme onkin Jumalassa, joka tulee yhdeksi meistä, jotta oppisimme tuntemaan Hänet ja Hänen rakkautensa määrättömyyden. Jumala ei siis jätä "likaista työtä" jollekulle toiselle, edes adoptiopojalle, vaan ottaa itse kantaakseen ristin, jotta kuolema kukistettaisiin ja ylösnousemuksen toivo tulisi kaikille ihmisille.
"Jumalan geenejä" Jeesuksesta tuskin löytyi siinä mielessä kuin hauskasti toteatkin; evankeliumit eivät anna ymmärtää, että Isä Jumala olisi kreikkalaisten jumalien tapaan hoitanut suvunjatkamispuuhia kuolevaisten parissa! Evankelista toteaa vain, että nasaretilainen Maria tuli raskaaksi "Pyhän Hengen vaikutuksesta".