Alkoipa adventinaika juhlavasti! Itsenäisyyspäivään eli toiseen adventtisunnuntaihin ehdittiin, kun saimme ihastella ja ihmetellä isänmaamme toivoja näköradioittemme kautta. En siis puhu linnan garderoobiestetiikasta vaan noista velikullista, jotka päättivät pääkaupungin kaduilla öykkäröiden panna pystyyn omat pippalonsa.

Äärioikeistolaiset rasistit marssivat soihdut leimuten ja unelmoivat sinisilmäisestä, arjalaisesta Suomesta. Samaan aikaan rysähtivät yhteen poliisien kanssa heitä kiihkeästi vastustavat äärivasemmistolaiset anarkistit, jotka olivat mukana ihan vaan tihutöitä tehdäkseen.

Taloustiede on vähän niin kuin kvanttifysiikka: sitä ymmärtävät vain sen mysteereihin vihityt viisaat, joiden puheet kuulostavat maallikosta yhtä selkeiltä kuin aikanaan Kreikassa Delfoin oraakkelin höpinät. Ja kun valtiontalous menee kuralle, ja aiemmin vinhasti eteenpäin luistanut pulkka muuttuu ylös jyrkkää rinnettä kiskottavaksi kivireeksi, elämä ja ympäröivä maailma alkavat näyttää kaoottiselta, arvaamattomalta ja pelottavalta. Jos joku karjuu tarpeeksi kovaa ja jotain niin yksinkertaista, että sen ymmärtävät tykkimies ja basistikin, siihen on huojentavan, petollisen helppoa tarttua.

Mutta älkää ymmärtäkö väärin. Suomi ei tarvitse vähemmän ääriajattelua. Suomi tarvitsee sitä enemmän!

Ja aivan tietynlaista ääriajattelua.

Adventin aika on tämän ääriajattelun peruskurssi.

Ääriajattelun nimi on täydellinen rakkaus.

Kristinuskon syvin sanoma, sen suuri salaisuus, on hämmentävä, kärjekäs vastakohtaisuus, joka uhmaa arkijärkeä ja meitä piirittävää karua todellisuutta. Adventti kutsuu meitä valmistautumaan iankaikkiseen suuruuteen, kaikkivaltiaan voimaan, joka tulee lähelle ihmisiä, meidän keskellemme. Valmistautumaan joulun lapseen, pieneen ja hauraaseen, joka syntyy lannanhajuiseen eläinsuojaan, köyhille vanhemmille, kaukalon olkipedille lepäämään.

Kristinuskon salaisuus on äärimmäisyydessä. Jumalan rakkaus on äärimmäistä. Jumala, joka ei tarvitse meiltä mitään, haluaa antaa meille kaiken. Ei enempää eikä vähempää kuin itsensä. Asettamatta rajoja, asettamatta ehtoja. Jouluyönä Jumala syntyy meidän keskellemme voidakseen antaa meidän puolestamme kaiken. Henkensäkin.

Äärimmäistä on Jumalan rakkaus. Se on ylitsepursuavaa, tulenpalavaa, kaikkensa antavaa ja uhrautuvaa rakkautta. Se ei vaadi, se antaa. Rakkauden tähden kuolematon tulee kuolevaiseksi ja kuolee. Jotta mikään ei erottaisi meitä tästä rakkaudesta.

Jumala on rakkaus.

Jumalan voima kätkeytyy näennäiseen heikkouteen. Jumalan viisaus kätkeytyy näennäiseen hulluuteen. Jumalan rikkaus kätkeytyy näennäiseen köyhyyteen. Viha kukistuu lempeydellä. Sortovallan romuttaa sana, ei miekka.

Kristinusko kutsuu äärimmäisyyteen. Se kutsuu äärimmäiseen rakkauteen vihollisia kohtaan, äärimmäiseen uhrautuvaisuuteen ystäviä kohtaan, äärimmäiseen lähimmäisyyteen kaikkia luotuja kohtaan.

Jeesus ei jossittele, mutittele, pyörittele puheitaan. Hän antaa esimerkin, hän toimii. Hän ei erottele ihmisiä, ei jaottele heitä ansaitseviin ja ansaitsemattomiin. Kristus lähestyy jokaista yhtä täydellisesti ympäröivällä rakkaudella. Hän ruokkii nälkäiset kysymättä, keitä nämä ovat. Hän kieltää tarttumasta miekkaan edes omaa henkeään puolustaakseen. Hän tuomitsee mammonan, tuon hämähäkinverkon, johon ihmisen sydän ja sielu takertuvat kuin kärpäset. Hänen perheellään ei ole rajoja.

Me tarvitsemme enemmän tällaista ääriajattelua.

Me tarvitsemme ääretöntä rakkautta. Se riittää sammuttamaan vihan liekit ja valaisemaan maailman pimeyden. Kokonaan.

Sen rakkauden eteen saamme kulkea tänä adventtina. Neljä kynttilää syttyy yksi kerrallaan, ne viitoittavat valollaan tietä vaatimattoman seimen äärelle. Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen voisi - edes sinapinsiemenen verran - kasvaa lähemmäs Jumalaa. Tämä on toisenlainen joululahja, todellinen joululahja. Olkoon se sinun tulevana jouluna!

Joulun lapsi kuiskaa sinulle lempeästi: "Kaikki, mitä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille. Tässä on laki ja profeetat." (Matt. 7:12)