Masa on paljasjalkainen peltolammilainen setämies, joka tykkää ritareista ja miekoista, vaikka on pasifisti. Alun alkujaan hän päätyi silloiseen Viinikan seurakuntaan sivariksi, mutta tekee nykyään "oikeita" töitä pyhäkoulun, varhaiskasvatuksen ja viestinnän parissa. Hän hyväksyy avarakatseisesti sekä kahvin että teen ja kuluttaa niitä huolestuttavassa mittakaavassa. Jos hänellä on vapaa-aikaa, hän tuhlaa sen nörtteillen fantasian ja scifin parissa. TM:n paperinsakin hän sai työelämän kannalta hirmu hyödyllisestä languedocilaisesta trubaduurirunoudesta.
Masan mutinat
Masan Mutinat
Matti Etelänsaari palvelee Tampereen Eteläisessä seurakunnassa pyhäkouluteologina. Blogissaan hän kertoo ajatuksistaan seurakunnastamme ja elämästä sen ympärillä, omaan persoonalliseen tyyliinsä.
2.12.2015 8.15
Vielä jonakin päivänä
aikojen halki. Ilman toivoa ei jää mitään
sen paremmin ihmiselle kuin isänmaallekaan.
Suuret syntymäpäivät lähestyvät. Hyvin pian kokoonnutaan jälleen hiostavaan kättelyjonoon, pitopöytien ääreen ja täpötäyteen tanssisaliin juhlistamaan Suomen merkkipäiviä. Pari viikkoa myöhemmin ollaan jo Vapahtajan synttäreitä juhlimassa. Ei tosin presidentin- eikä kenenkään muunkaan linnassa, vaan vaatimattomassa eläinsuojassa oljilla täytetyn seimen äärellä. Hiljaisen juhlan tuntu on silti läsnä. Se ei kaipaa suurieleisiä seremonioita tai parhaimpiinsa pynttäytyneitä arvovieraita.
Kun univormupukuiset ovimikot aukaisevat linnan ovet ja päästävät ensimmäiset tulokkaat puristamaan presidenttiparin kättä, jouluun on enää reilu parisen viikkoa. Helsinkiin on silloin matkustettu Lapin perukoilta saakka. Vaikka taival revontulten alta ottaa Valtion rautateilläkin matkatessa kymmenisen tuntia, mukavasti lentäen suhahtavat ovat perillä parissa tunnissa. Perin toisenlainen matka oli edessä sillä nuorellaparilla, joka parituhatta vuotta sitten jätti taaksensa Nasaretin uneliaan pikkukylän matkatakseen Juudean Betlehemiin. Inarinjärven rannoilta on vähän yli tuhat kilometriä Helsinkiin; Nasaretin ja Betlehemin väliin jää noin 130 kilometrin taival. Kuulostaa vähäiseltä, jos matkakumppanina ei ole viimeisillään raskaana olevaa nuorta vaimoa. Jos tien päällä vaellettiin sopivan verkkaiseen tahtiin, aasilla ratsastaen, määränpään saavuttamiseen on hyvinkin saattanut vierähtää tuo parisen viikkoa.
Itsenäisyyspäivän lähestyessä saippualaatikot vedetään esiin, palopuheet pauhaavat. Jokaisella tittelinkantajalla on jotakin ylevää sanottavaa. Kansa kokoontuu kertomaan yhdessä Suurta kertomustaan Suomenmaasta ja sen vaiheista. Itsenäisyys, talvisota, pula-aika, suuret ikäluokat, Kekkonen, lama, Nokia. Lausutaan koreita mietteitä tulevasta, mutta katse on tiukasti menneisyydessä. Samankaltaisissa tunnelmissa matkaan lähdettiin silloin Nasaretistakin. Pinnan alla kuohui jo. Itsenäisyyttä ei ollut. Vieraan maan sotilaat pitivät valtaa ja järjestystä. Vapaus syötiin pois pala palalta. Viimeinen niitti oli verollepano, roomalaisten miehittäjien toimeenpanema väestönlasku. Raha ja hyvinvointi virtasi muualle, vieraiden kirstuihin. Pelko ja epätietoisuus saivat vihan kuohumaan. Pian välähtelivät miekat ja virtasi veri.
Mutta toivoa ei ollut kadotettu. Menneisyyden tuhkasta, jo kadotettujen unelmien hautausmaasta versoi toivo tulevasta: jospa vielä jonakin päivänä! Toivo kantoi ihmisiä yli vaikeiden aikojen, sorron ja pelon ja kurjuuden. Toivo siitä, että vielä jonakin päivänä maassa vallitsisi taas rauha, ihmisillä hyvä tahto. Että vielä jonakin päivänä pelko väistyisi. Vielä jonakin päivänä Jumala itse tulisi lähelle kansaansa, pitäisi uskollisesti kiinni lupauksistaan, jotka oli antanut. Ihminen on ailahtelevanen, historian vuorovedet arvaamattomat, valtakunnat katoavaisia - mutta Jumalan lupaus säilyy iankaikkisesti.
Toivolla laskettiin perusta Suomelle, joka oli aiemmin ollut pelkkää unta, haavekuvamainen näky jostakin, jota ei vielä ollut olemassa. Toivo paremmasta huomisesta kantoi yli puutteen ja köyhyyden, sodan ja kurjuuden, veljesmurhankin. Vielä jonakin päivänä. Isovanhemmat ja isoisovanhemmat uurastivat känsäisin kourin, kumaraisin selin, jotta lapsilla ja lapsenlapsilla ja lapsenlapsenlapsilla olisi helpompaa kuin heillä. Vielä jonakin päivänä. Nasaretista lähdettiin kohden pilvien peittämää tuntematonta tulevaisuutta, takana oman kylän pahat kielet ja juorut, ympärillä sodan partaalla riippuva maa, edessä suuria tapahtumia, joita nuoret ja hämmentyneet puolisot eivät voineet ymmärtää. Mutta toivo kannusti jatkamaan ja luottamaan. Vielä jonakin päivänä.
Nasaretissa ja Betlehemissä ja koko Juudeassa odotettiin Jumalan voitelemaa kuningasta, Messiasta, joka toisi kansalleen pelastuksen ja vapauden. Odotuksen huokaukset ja kiihkeät rukoukset nousivat taivasta kohden. Vapaus, josta niin moni kieli kuiski, oli kansan vapautta elää vailla pakkovaltaa, elää kuten joskus isien päivinä, "vanhoina hyvinä aikoina". Vapaus oli vapautta vieraan vallan kahleista. Vapaus oli itsenäisyyttä, joka saavutettaisiin, kunhan pelastaja tulisi ja tuhoaisi kaikki kansan viholliset - näin ajateltiin. Silloin koittaisi luvattu Jumalan valtakunnan aika, jolle ei olisi loppua.
Toivo voi viedä myös harhateille. Vapaus, jonka valo Nasaretissa ja Betlehemissä lopulta nähtiin, ei ollut sellaista vapautta, jota useimmat ihmiset kiivaasti janosivat. Se ei ollut vapautusta tämän maailman murheista; mutta se oli vapautta elämään rauhassa ja autuudessa tämän maailman murheiden keskelläkin, Jumalan yhteydessä. Se oli vapautta saada huutaa "Abba - Isä!" ylös tummuvalle taivaalle, vapautta saada elää kuten lapsi taivaan alla, vapautta elää joka päivä lupauksessa: "Älä pelkää!" Sen rinnalla tämän maailman vapaus muuttui ontoksi ja kääntyi lopulta itseään vastaan. Pian Jeesuksen jälkeen Juudean asukkaat nousivat kauan hautomaansa kapinaan, viimeiseen suureen sotaan voittaakseen itselleen itsenäisyyden ja vapauden. Se sota tuhosi heidät, tuhosi Jumalan temppelin, tuhosi kaiken, mitä he olivat tavoitelleet. Se oli vääränlaista itsenäisyyttä, vapautta vailla siunausta. Voimalla, väkivallalla siinä luotiin kuninkaita ja rakennettiin suuria valtakuntia (tai yritettiin ainakin), ei sitä hyvää, jonka resepti on yksinkertainen: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi!"
Me saimme itsenäisyytemme, sitä vapautta olemme vaalineet lähes vuosisadan. Kova hinta siitä on maksettu. Toivo on kantanut yli vuosien ja vuosikymmenten. Ovatko isien ja äitien toiveet siis toteutuneet? Ovatko kaikki uhraukset, ponnistelut, kyyneleet olleet sen arvoisia? Olemmeko rakentaneet hyvää lähimmäiselle vai nostaneet valtaan korskeita kuninkaita ja herroja? "Te tiedätte, että maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla - mutta niin ei saa olla teidän keskuudessanne!"
Paljonko itsenäisyydellä on arvoa, jos kaikki, minkä vuoksi sitä on tavoiteltu, menetetään?
Toivo uhkaa hiipua sitä enemmän, mitä pidempään rämmitään eteenpäin ainaisessa synkkyydessä. Tunne, että nuo maan mahtavat ajavat vain omia asioitansa, kasvaa ja valaa lohduttomuutta. Yksinäiset vanhukset viruvat köytettyinä vuoteisiinsa märissä vaipoissa, hoiva muuttuu vankeudeksi. Lasten levottomuus ja paha olo kasvavat täpötäyteen ahdetuissa ryhmissä, kasvatus muuttuu säilömiseksi. Hoitajat uupuvat työtaakkojensa alle, hyvää tekevät itkevät hiljaa pimeässä eivätkä enää jaksa. Samalla muutama voimansa tunnossa pöyhistelevä liittopomo panee koko maan kärsimään. Kaikkein rikkaimmat ja hyväosaisimmat kätkevät kilvan rahansa veroparatiiseihin. Osattomuus ja pelko ruokkivat vihaa ja terroria: kaiken menettäneitä pakolaisia vastaan hyökätään jo viikottain, he päätyvät tulen keskeltä suoraan paistinpannulle, piiritetyiksi vieraaseen maahan. Ja samaan aikaan pienen kansan ainoa vahvuus, koulutus ja vankka sivistys, ajetaan alas ja poljetaan jalkoihin. Ne, joilla on vähiten, menettävät senkin niukkuuden, jonka varassa ovat tähän asti kituneet. Raha ja hyvinvointi virtaavat taas muualle.
Paljonko itsenäisyydellä on arvoa, jos kaikki, minkä vuoksi sitä on tavoiteltu, menetetään?
Tulevana itsenäisyyspäivänä voin vielä tuntea tyytyväisyyttä ja ylpeyttä siitä, että olen suomalainen. Sitä en tiedä, kuinka monta vuotta tällaista etuoikeutta vielä on luvassa.
Ensimmäisen joulun alla ihmiset odottivat jotakuta, joka pelastaisi heidät vieraasta vallasta, antaisi itsenäisyyden ja vapauden. Todellinen vapahdus on kuitenkin jotakin aivan muuta, sen juuret ovat syvemmällä hyvässä maassa ja virvoittavissa lähteissä, latvat taivaan korkeuksissa, kirkkaudessa ja vilvoittavassa pilviverhossa.
"Hän on lähettänyt minut
ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,
julistamaan vangituile vapautusta
ja sokeille näkönsä saamista,
päästämään sorretut vapauteen
ja julistamaan Herran riemuvuotta."
Sillä ilman rakkautta ja huolenpitoa, välittämistä ja yhteyttä vapaudella ja itsenäisyydellä ei ole mitään arvoa. Yhtä hyvin voisimme silloin olla vielä orjia, vapaudesta osattomia.
Kaikkein tunnetuimpiin suomalaisiin periaatteisiin on kuulunut tuttu sanonta: "Kaveria ei jätetä!" Kuka asettuisi seisomaan temppelinharjalle huutamaan tätä kovaan ääneen nyt, kun kaikkia ollaan jo jättämässä matkan varrelle?
Huudetaan yhdessä. Eikä luovuta toivosta. Se kantoi eteenpäin isovanhempienkin aikaan. Uudistakoon pian tuleva joulu jälleen uskon: "Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon!"
Kun univormupukuiset ovimikot aukaisevat linnan ovet ja päästävät ensimmäiset tulokkaat puristamaan presidenttiparin kättä, jouluun on enää reilu parisen viikkoa. Helsinkiin on silloin matkustettu Lapin perukoilta saakka. Vaikka taival revontulten alta ottaa Valtion rautateilläkin matkatessa kymmenisen tuntia, mukavasti lentäen suhahtavat ovat perillä parissa tunnissa. Perin toisenlainen matka oli edessä sillä nuorellaparilla, joka parituhatta vuotta sitten jätti taaksensa Nasaretin uneliaan pikkukylän matkatakseen Juudean Betlehemiin. Inarinjärven rannoilta on vähän yli tuhat kilometriä Helsinkiin; Nasaretin ja Betlehemin väliin jää noin 130 kilometrin taival. Kuulostaa vähäiseltä, jos matkakumppanina ei ole viimeisillään raskaana olevaa nuorta vaimoa. Jos tien päällä vaellettiin sopivan verkkaiseen tahtiin, aasilla ratsastaen, määränpään saavuttamiseen on hyvinkin saattanut vierähtää tuo parisen viikkoa.
Itsenäisyyspäivän lähestyessä saippualaatikot vedetään esiin, palopuheet pauhaavat. Jokaisella tittelinkantajalla on jotakin ylevää sanottavaa. Kansa kokoontuu kertomaan yhdessä Suurta kertomustaan Suomenmaasta ja sen vaiheista. Itsenäisyys, talvisota, pula-aika, suuret ikäluokat, Kekkonen, lama, Nokia. Lausutaan koreita mietteitä tulevasta, mutta katse on tiukasti menneisyydessä. Samankaltaisissa tunnelmissa matkaan lähdettiin silloin Nasaretistakin. Pinnan alla kuohui jo. Itsenäisyyttä ei ollut. Vieraan maan sotilaat pitivät valtaa ja järjestystä. Vapaus syötiin pois pala palalta. Viimeinen niitti oli verollepano, roomalaisten miehittäjien toimeenpanema väestönlasku. Raha ja hyvinvointi virtasi muualle, vieraiden kirstuihin. Pelko ja epätietoisuus saivat vihan kuohumaan. Pian välähtelivät miekat ja virtasi veri.
Mutta toivoa ei ollut kadotettu. Menneisyyden tuhkasta, jo kadotettujen unelmien hautausmaasta versoi toivo tulevasta: jospa vielä jonakin päivänä! Toivo kantoi ihmisiä yli vaikeiden aikojen, sorron ja pelon ja kurjuuden. Toivo siitä, että vielä jonakin päivänä maassa vallitsisi taas rauha, ihmisillä hyvä tahto. Että vielä jonakin päivänä pelko väistyisi. Vielä jonakin päivänä Jumala itse tulisi lähelle kansaansa, pitäisi uskollisesti kiinni lupauksistaan, jotka oli antanut. Ihminen on ailahtelevanen, historian vuorovedet arvaamattomat, valtakunnat katoavaisia - mutta Jumalan lupaus säilyy iankaikkisesti.
Toivolla laskettiin perusta Suomelle, joka oli aiemmin ollut pelkkää unta, haavekuvamainen näky jostakin, jota ei vielä ollut olemassa. Toivo paremmasta huomisesta kantoi yli puutteen ja köyhyyden, sodan ja kurjuuden, veljesmurhankin. Vielä jonakin päivänä. Isovanhemmat ja isoisovanhemmat uurastivat känsäisin kourin, kumaraisin selin, jotta lapsilla ja lapsenlapsilla ja lapsenlapsenlapsilla olisi helpompaa kuin heillä. Vielä jonakin päivänä. Nasaretista lähdettiin kohden pilvien peittämää tuntematonta tulevaisuutta, takana oman kylän pahat kielet ja juorut, ympärillä sodan partaalla riippuva maa, edessä suuria tapahtumia, joita nuoret ja hämmentyneet puolisot eivät voineet ymmärtää. Mutta toivo kannusti jatkamaan ja luottamaan. Vielä jonakin päivänä.
Nasaretissa ja Betlehemissä ja koko Juudeassa odotettiin Jumalan voitelemaa kuningasta, Messiasta, joka toisi kansalleen pelastuksen ja vapauden. Odotuksen huokaukset ja kiihkeät rukoukset nousivat taivasta kohden. Vapaus, josta niin moni kieli kuiski, oli kansan vapautta elää vailla pakkovaltaa, elää kuten joskus isien päivinä, "vanhoina hyvinä aikoina". Vapaus oli vapautta vieraan vallan kahleista. Vapaus oli itsenäisyyttä, joka saavutettaisiin, kunhan pelastaja tulisi ja tuhoaisi kaikki kansan viholliset - näin ajateltiin. Silloin koittaisi luvattu Jumalan valtakunnan aika, jolle ei olisi loppua.
Toivo voi viedä myös harhateille. Vapaus, jonka valo Nasaretissa ja Betlehemissä lopulta nähtiin, ei ollut sellaista vapautta, jota useimmat ihmiset kiivaasti janosivat. Se ei ollut vapautusta tämän maailman murheista; mutta se oli vapautta elämään rauhassa ja autuudessa tämän maailman murheiden keskelläkin, Jumalan yhteydessä. Se oli vapautta saada huutaa "Abba - Isä!" ylös tummuvalle taivaalle, vapautta saada elää kuten lapsi taivaan alla, vapautta elää joka päivä lupauksessa: "Älä pelkää!" Sen rinnalla tämän maailman vapaus muuttui ontoksi ja kääntyi lopulta itseään vastaan. Pian Jeesuksen jälkeen Juudean asukkaat nousivat kauan hautomaansa kapinaan, viimeiseen suureen sotaan voittaakseen itselleen itsenäisyyden ja vapauden. Se sota tuhosi heidät, tuhosi Jumalan temppelin, tuhosi kaiken, mitä he olivat tavoitelleet. Se oli vääränlaista itsenäisyyttä, vapautta vailla siunausta. Voimalla, väkivallalla siinä luotiin kuninkaita ja rakennettiin suuria valtakuntia (tai yritettiin ainakin), ei sitä hyvää, jonka resepti on yksinkertainen: "Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi!"
Me saimme itsenäisyytemme, sitä vapautta olemme vaalineet lähes vuosisadan. Kova hinta siitä on maksettu. Toivo on kantanut yli vuosien ja vuosikymmenten. Ovatko isien ja äitien toiveet siis toteutuneet? Ovatko kaikki uhraukset, ponnistelut, kyyneleet olleet sen arvoisia? Olemmeko rakentaneet hyvää lähimmäiselle vai nostaneet valtaan korskeita kuninkaita ja herroja? "Te tiedätte, että maan mahtavat pitävät kansoja valtansa alla - mutta niin ei saa olla teidän keskuudessanne!"
Paljonko itsenäisyydellä on arvoa, jos kaikki, minkä vuoksi sitä on tavoiteltu, menetetään?
Toivo uhkaa hiipua sitä enemmän, mitä pidempään rämmitään eteenpäin ainaisessa synkkyydessä. Tunne, että nuo maan mahtavat ajavat vain omia asioitansa, kasvaa ja valaa lohduttomuutta. Yksinäiset vanhukset viruvat köytettyinä vuoteisiinsa märissä vaipoissa, hoiva muuttuu vankeudeksi. Lasten levottomuus ja paha olo kasvavat täpötäyteen ahdetuissa ryhmissä, kasvatus muuttuu säilömiseksi. Hoitajat uupuvat työtaakkojensa alle, hyvää tekevät itkevät hiljaa pimeässä eivätkä enää jaksa. Samalla muutama voimansa tunnossa pöyhistelevä liittopomo panee koko maan kärsimään. Kaikkein rikkaimmat ja hyväosaisimmat kätkevät kilvan rahansa veroparatiiseihin. Osattomuus ja pelko ruokkivat vihaa ja terroria: kaiken menettäneitä pakolaisia vastaan hyökätään jo viikottain, he päätyvät tulen keskeltä suoraan paistinpannulle, piiritetyiksi vieraaseen maahan. Ja samaan aikaan pienen kansan ainoa vahvuus, koulutus ja vankka sivistys, ajetaan alas ja poljetaan jalkoihin. Ne, joilla on vähiten, menettävät senkin niukkuuden, jonka varassa ovat tähän asti kituneet. Raha ja hyvinvointi virtaavat taas muualle.
Paljonko itsenäisyydellä on arvoa, jos kaikki, minkä vuoksi sitä on tavoiteltu, menetetään?
Tulevana itsenäisyyspäivänä voin vielä tuntea tyytyväisyyttä ja ylpeyttä siitä, että olen suomalainen. Sitä en tiedä, kuinka monta vuotta tällaista etuoikeutta vielä on luvassa.
Ensimmäisen joulun alla ihmiset odottivat jotakuta, joka pelastaisi heidät vieraasta vallasta, antaisi itsenäisyyden ja vapauden. Todellinen vapahdus on kuitenkin jotakin aivan muuta, sen juuret ovat syvemmällä hyvässä maassa ja virvoittavissa lähteissä, latvat taivaan korkeuksissa, kirkkaudessa ja vilvoittavassa pilviverhossa.
"Hän on lähettänyt minut
ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,
julistamaan vangituile vapautusta
ja sokeille näkönsä saamista,
päästämään sorretut vapauteen
ja julistamaan Herran riemuvuotta."
Sillä ilman rakkautta ja huolenpitoa, välittämistä ja yhteyttä vapaudella ja itsenäisyydellä ei ole mitään arvoa. Yhtä hyvin voisimme silloin olla vielä orjia, vapaudesta osattomia.
Kaikkein tunnetuimpiin suomalaisiin periaatteisiin on kuulunut tuttu sanonta: "Kaveria ei jätetä!" Kuka asettuisi seisomaan temppelinharjalle huutamaan tätä kovaan ääneen nyt, kun kaikkia ollaan jo jättämässä matkan varrelle?
Huudetaan yhdessä. Eikä luovuta toivosta. Se kantoi eteenpäin isovanhempienkin aikaan. Uudistakoon pian tuleva joulu jälleen uskon: "Minä annan teille tulevaisuuden ja toivon!"
Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi
Ei kommentteja