Tampereen Vihreän viikon vihannoidessa kauneimmillaan halusin minäkin heittää mukaan oman ekovinkkini. Kaipaatko keveämpää kesää? Keveyttä lompakolle, takalistolle ynnä omalletunnolle toki saat, kun vaihdat grillikyrsän BBQ-kasviksiin ja verisen piffin herkulliseen tofuklönttiin. Toisin sanoen kasvissyönti kannattaa! (Kun ei sillä välttämättä tule samanlaiseksi rääpäleeksi kuin minä.)

Mutta enhän minä kirjoita mitään uutta. Kaikki tämä on varmasti tuttua jokaiselle, joka on ollut hereillä viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana jossakin muualla kuin tynnyrissä. Planeetan ilmasto ei kestä lihantuotantoteollisuutta, joka kuormittaa sitä jopa kolmikymmenkertaisilla päästöillä kasvipohjaisiin elintarvikkeisiin verrattuna. Yhä tehokkaammaksi käynyt lihateollisuus on tuotteistanut luontokappaleet, joiden lyhyt mutta karu elämä on aika järkyttävää ajateltavaa (jos haluaa sillä yöunensa menettää). Et cetera, et cetera.

Sen sijaan minua kiinnosti valtavasti ottaa selvää, millaisia näkökulmia nimenomaan kristillinen perinne tarjoaa vegetarismiin. Vai tarjoaako mitään? Itujenpopsintahan on aika yleinen osa itämaisia uskonnollisia traditioita, mutta entä me länsimaalaiset Jeesuksen opetuslapset, ennen ja nyt?

Lieväksi yllätyksekseni ammennettava perinne on melko laaja ja monipuolinen, sen juuret sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa ja niitä ympäröineessä kulttuuri-ilmastossa. Laitahan siis hetkeksi aikaa pekoniin kääritty pekoni pois käsistäsi ja lue edemmäs!

Kristinuskon syntyaikoihin, alkukirkon seurakuntien levitessä eri puolille kreikkalais-roomalaista Välimerta, Jerusalemissa penkkejään kuluttavat apostolit alkoivat kohotella kulmiaan, kun kuulivat, että yhä useampi Jeesuksen ystäväksi kääntynyt oli luopunut lihasta kokonaan. Syyksi tähän paljastui haluttomuus syödä uhrattua lihaa. Tapana oli - oikeastaan kulttuurissa kuin kulttuurissa - että teurastaja teurastaessaan karjan ja muut ruokaeläimet omisti nämä muutamalla lauseella tai muulla riitillä samalla asianmukaiselle jumaluudelle. Niinpä käytännössä kaikki liha, jota Välimeren toreilla kaupiteltiin, oli uhrattu roomalaisille jumalille tai heidän paikallisille vastineilleen, ellei kyse sitten ollut sattumoisin juutalaisen siirtolaisen teurastamasta kosher-elikosta.

Tämä herätti epävarmuutta monessa seurakunnassa. Paavali ohjeisti korinttilaisia kirjoittaessaan heille (1. Kor. 8). Hän korosti, että kauemmin uskossa varttuneet tietävät, ettei epäjumalille uhratussa lihassa ole mitään saastaista, sillä muita jumalia kuin Jeesuksen Isä ei ole olemassa. Hän kuitenkin varoitti horjuttamasta uskossaan vielä hauraiden varmuutta ja suositteli mieluummin pidättäytymistä lihansyönnistä kuin riskeeraavan vastakääntyneiden paluun takaisin muiden jumalten kulttiaterioiden pariin. "Ihmiselle on pahaksi, jos hän syö jotakin, mikä loukkaa omaatuntoa. Sinun on hyvä olla syömättä lihaa ja juomatta viiniä ja välttää muutakin, mikä loukkaa veljeäsi", apostoli ohjasti (Room. 14:20-21).

Samalla Paavali toisti saman, minkä Jeesus itse oli aiemmin opetuslapsilleen sanonut: mikään ruoka ei saastuta syöjäänsä, toisin sanoen tee häntä kelpaamattomaksi Jumalalle (Mark. 7:14-23). Juutalaisessa laissa on pitkä litania erilaisia ruokalajeja, jotka ovat saastaisia. Jeesus kumosi kaikki nämä määräykset. Hän opetti, että ihmisen saastuttavat pikemminkin hänen pahat puheensa ja tekonsa kuin se, että syö haikaran tai pingviinin.

Varhaiskirkon seurakunnissa yleistynyt kasvissyönti sai osakseen toisenkinlaista kurtistelua, sillä monet sitä harjoittavat olivat tekemisissä gnostilaisten virtausten kanssa. Gnostilainen kristinuskon haara näki koko luodun aineellisen todellisuuden pahana ja saastaisena ja kieltäytyi syömästä mitään, mikä oli seksuaalisen kanssakäymisen - pahimmanlaatuisen materiaalisuudessa piehtaroinnin! - tulosta, toisin sanoen lihaa, maitotuotteita, munia ynnä muuta eläinperäistä. Gnostilaisuus oli katolisen kristinuskon vakava ja varteenotettava kilpailija useiden vuosisatojen ajan, ja alkukirkon opettajat pyrkivät kaikin tavoin pystyttämään piikkilanka-aitoja sen ja oman laumansa välille.

Kuitenkin ajatus kasvissyönnistä jotenkin "parempana" vaihtoehtona on paljon gnostilaisuutta ja kristinuskoakin vanhempi. Jo Vanhan testamentin luomiskertomuksessa, joka vertauskuvallisesti esittelee täydellisen maailman, jota synti ei ole vielä turmellut, ihmiselle annetaan ravinnoksi kaikki Eedenin puutarhan hedelmät ja kasvit (1. Moos. 2:16). Juutalais-kristillisessä perinteessä onkin käsitetty hyvin kauan niin, että ennen syntiinlankeemusta ja vielä sen jälkeenkin ihmiskunta oli vegetaristista porukkaa. Vasta vedenpaisumuksen jälkeen Herra antaa ikään kuin pitkin hampain Nooan poppoolle luvan popsia elukoita (1. Moos. 9), kunhan veri on ensin vuodatettu lihasta pois.

Jonkinlainen paluu tähän onnelaan välkähtelee myös profeetallisessa kirjallisuudessa. Jesaja (11:6-9) kuvaa, kuinka petoeläimetkin ahmivat iloisesti pelkkää heinää, kun Herran päivä koittaa, eikä kukaan tee enää yhdellekään elävälle olennolle mitään pahaa.

Luomiskertomus näyttää meille maailman, joka olisi voinut olla; kadotetun paratiisin, jossa eläisimme, jos eläisimme Jeesuksen opettaman Jumalan rakkauden lain mukaisesti. Ehkäpä kasvissyöntiäkin voisi pitää siis eräänlaisena askeleena takaisin siihen suuntaan, joka meille on tarkoitettu, sopusointuiseen ja väkivallattomaan elämään muun luomakunnan kanssa?

Kasvissyönti palasi takaisin parrasvaloihin noin 300-luvulta alkaen, kun askeesi, kilvoittelu erämaassa ja varhainen luostariliike syntyivät. Liharuoista luopuminen oli olennainen osa ruumiillisuudesta ja ylellisyydestä vapautumista, tie kohti puhdasta ja hengellisesti ansiokasta "enkelielämää", johon varhaiset askeetikot tähtäsivät. Taustalla vaikuttivat myös kreikkalaisen "lääketieteen" ajatukset raskaista ja kevyistä, kuumista ja kylmistä ruoista sekä humoraalioppi, joka näytti tukevan kristillisten ajattelijoiden, kuten Hieronymuksen ja Tertullianuksen, näkemyksiä askeesin onnesta.

Luostarilaitos hallitsi kristikunnan elämää ja uskonnollista ajattelua yli tuhannen vuoden ajan. Läpi keskiajan luostarielämää pidettiin hengellisesti arvokkaampana kuin tavallista, maallista taivallusta. Munkit ja nunnat luopuivat (enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti) monista elämänsä etuoikeuksista, ja yksi niistä liittyi olennaisesti ravintoon. Katolinen kalenteri oli täynnä paastopäiviä, mutta luostarissa niitä noudatettiin entistäkin tiukemmin. Paastopäivinä, kuten keskiviikkoisin ja perjantaisin ynnä suuren paaston aikaan ennen pääsiäistä, lihaa ei ollut soveliasta syödä. (Kaloja ei laskettu, koska, kuten typerämpikin keskiaikainen maaorja tietää, kalat sikiävät itsestään meren mudasta.)

Vaatimattomuus ja pyrkimys yksinkertaiseen elämään olivat tärkeitä ohjenuoria. Kysymys ei niinkään ollut siitä, mistä luovuttiin, vaan siitä, mitä saatiin tilalle. Ylellisyydestä ja maailmallisuudesta luopumista pidettiin tavoiteltavina hyveinä. Katolinen kirkko oli kehittänyt ihmiseloa ohjaavan opin seitsemästä kuolemansynnistä. Kuolemansynnissä eläminen tarkoitti kokonaisvaltaista omistautumista kyseiselle synnille niin, että se hallitsi koko elämää - kuolemansynti ei siis ollut vain yksittäinen teko. Yksi kuolemansynneistä oli mässäily. Sillä tarkoitettiin paheksuttavaa omistautumista omille hedonistisille nautinnoille, mikä keskiajalla ymmärrettiin erityisesti (rikkaille) kuuluvaksi ylensyömiseksi, päiväkausia kestäviksi syömingeiksi ja juomingeiksi, joissa tarjottiin riikinkukonkieliä ja muita huisin kalliita älyttömyyksiä. Itsekkäästä hedonismista luopuja kykeni helpommin kääntämään katseensa katoamattomiin aarteisiin, tavoittelemaan Jumalan valtakuntaa ja sitä kautta löytämään samalla kaiken, mitä elämässään todella tarvitsi.

Ehkä sama yksinkertaisuuden ja ahnehtimattomuuden periaate voisi toimia hyvänä kannustimena tällaiselle luopumiselle myös nykypäivänä? Lihaahan ei kukaan (perusterve) ihminen tarvitse elääkseen tai edes voidakseen hyvin; se on pikemminkin jotakin yltäkylläisyyttä, johon olemme tottuneet nykyisillä elämäntavoillamme. Ehkäpä siitä luopuminen tai edes sen kuluttamisen vähentäminen voisi olla askel kohti huomista, jossa maailmamme säilyy elinkelpoisena kaikille sitä asuttaville Jumalan lapsille?

Näin tulemme taas luomakunnan varjelun äärelle - sen kallisarvoisen tehtävän, joka Raamatun mukaan ihmisille Jumalan kuvana on uskottu (1. Moos. 2:15). Toisin sanoen elämäntavat, jotka koituvat suureksi vahingoksi luomakunnalle, ovat ristiriidassa tämän perustoimintakuvauksen kanssa. Olisiko tässä yksi näkökulma kristillisen ekoteologian mukaiseen elämään?

Yhden tärkeän ohjeen Paavali, tuo etevä kynäniekka, tuo pesunkestävien poikamiesten esikuva, tuo pakanain ja juutalaisten ystävä, antoi meille kaikille:

"Ei ruoka vie meitä lähemmäs Jumalaa. Emme menetä mitään, jos jätämme syömättä, emmekä voita mitään, jos syömme." (1. Kor. 8:8)

Mistään "mää olen parempi kun sää" -kilpailusta ei tässä siis saa olla kyse! (Paitsi makuasioissa.) Bon appetit!