Kesä on kesäuutisten aikaa, ja kristilliset kesäuutiset tänä vuonna Suomessa käsittelivät sitä, missä määrin minkäkinlainen seksuaalinen suuntautuminen on syntiä. Joitain kesäjuhliakin toki on järjestetty, ja niihin on osallistunut monia eri tavoin seksuaalisesti suuntautuneita.

On turha etsiä tähän syypäätä kovin kaukaa. Itse kukin meistä on puheillaan luonut outoa kuvaa suomalaisesta kristillisyydestä ja sen painopisteistä. Kristinuskon keskeinen sanoma voi olla hukassa, mutta kenellekään tuskin on jäänyt epäselväksi, mihin elämän alueeseen se liittyy.

Lupaukseni tulevalle syksylle on, että omalta vien keskusteluja toisaalle. Ehkä se tekee näistäkin merkinnöistä entistäkin tylsempiä – kuunteleminen, sovittelu ja rauhassa eläminen kun ei ole kovin huomiota herättävää.

Itselleni tärkeä teksti onkin Efraim Syyrialaisen paastorukous. Sen ensimmäinen kolmesta säkeestä kuuluu seuraavasti:

Herra, elämäni valtias! Estä minusta laiskuuden, velttouden, vallanhimon ja turhanpuhumisen henki.

Ensin tunnustetaan, että itse en ole elämäni herra. Kaikkeen en pysty, en ymmärrä, en tiedä. Tämän pitäisi opettaa nöyryyttä - varmuutta ei ihmisellä ole, ja sekin, joka näyttäisi toimivan väärin, saattaa olla oikeammassa kuin itse olen. Yksi laiskuuden ilmenemismuodoista on, ettei viitsi tai halua edes yrittää asettua toisen ihmisen asemaan. Toisaalta, julistaessaan lähimmäistensä syntisyyttä ihminen on nimenomaan vallanhimon kourissa -  ei valta ole vain 'suurissa saleissa', vaan me kaikki liikumme vallan verkostoissa arjen keskellä: joku yrittää muuttaa puolisonsa toisenlaiseksi, joku toinen tehdä työtoverinsa tarpeettomaksi. Turhanpuhuminen? Niin, siitä jo kirjoitin.

Onko tuomitseminen ja pahan puhuminen toisista todellakin ilosanoman vääjäämätön seuralainen?