Henok

Ensimmäisen Mooseksen kirjan alkuluvut sisältävät paljon arvoituksellisia henkilöhahmoja ja tarunhohtoisia kertomuksia muinaisista ajoista, jolloin maailman uskottiin olleen vielä perin toisenlainen kuin niitä ylös kirjanneiden miesten päivinä. Aadamin ja Eevan sekä heidän poikiensa Kainin ja Abelin ohella näiden kertomusten ehkä kiehtovin hahmo on Henok (Eenok), jonka ympärille kehittyi vuosisatojen vieriessä rikas ja mielenkiintoinen mytologia.

Vanhan testamentin mukaan Henok edusti "antediluviaanien" eli ennen vedenpaisumusta eläneiden patriarkkojen seitsemättä sukupolvea. Hän polveutui Aadamista tämän kolmannen pojan Setin kautta. Genesiksessä Henokista kerrotaan näin:

Kun Jered oli elänyt 162 vuotta, hänelle syntyi Henok. - - Kun Henok oli elänyt 65 vuotta, hänelle syntyi Metuselah. Metuselahin syntymän jälkeen Henok eli vielä 300 vuotta vaeltaen aina Jumalan tahdon mukaisesti, ja hänelle syntyi lisää poikia ja tyttäriä. Henok eli kaikkiaan 365 vuotta. Hän vaelsi kuuliaisena Jumalalle. Sitten häntä ei enää ollut, sillä Jumala otti hänet luokseen. (1. Moos. 5:18-24)

Vedenpaisumusta edeltävää aikaa kuvaavissa kertomuksissa on tavallista nähdä epätavallisen korkeaan ikään ehtineitä ihmisiä, millä pyritään kuvaamaan paitsi alkuaikojen tarunhohtoisuutta, myös ihmiskunnan vähittäistä heikentymistä ja turmeltumista syntiinlankeemusta seuranneina vuosisatoina. Henokin 365 vuotta ovat näissä kuvioissa enemmänkin lyhyt kuin pitkä ihmisikä. Hänen ikävuosiaan paljon merkittävämpinä pitivät tekstejä tutkineet juutalaiset ja sittemmin kristityt kirjanoppineet arvoituksellista mainintaa Henokin poismenosta: "Sitten häntä ei enää ollut, sillä Jumala otti hänet luokseen."

Yksinkertaisin selitys tietysti olisi sivuuttaa maininta pelkkänä toteamuksena Henokin kuolemasta, mutta kielikuva, jota hänen päiviensä päättymisestä käytetään, on noissa Genesiksen patriarkkaluetteloissa ainutlaatuinen. Näyttäisihän siltä, ettei Henok joutunut kokemaan kuolemaa! Juuri sen tähden asia alkoikin niin kiinnostaa myöhäisjuutalaisia ja varhaiskristillisiä mystikoita. Hellenistisen juutalaisuuden viisauskirjallisuuteen lukeutuvassa Siirakin kirjassa esitetään, että Jumala siirsi Henokin paratiisiin, jotta tämä olisi siten parannuksenteon esikuva tuleville sukupolville (Siir. 44:16). Erään päinvastaisen rabbiinisen tulkinnan mukaan sanamuoto oli tarkoituksellisesti kaunisteltua totuutta, sillä Jumala antoi Henokin kuolla ennenaikaisesti (useimmat kertomuksen patriarkoista elivät lähes tuhatvuotiaiksi), koska tämä oli langennut oikeamielisyydestään pahuuteen.

Toiselta vuosisadalta ennen Kristusta peräisin oleva Riemuvuosien kirja taas kertoo Henokin olleen ensimmäinen ihminen, jolle taivaan enkelit opettivat lukemisen ja kirjoittamisen taidot, ja joka kirjasi ylös kaikki taivaankappaleiden liikkeet, aikakausien kulun ja maailmanaikojen tapahtumat.

Hieman myöhäisemmät kirjoitukset, jotka on ajoitettu ensimmäiselle vuosisadalle Kristuksen jälkeen ja nimetty Ensimmäiseksi ja Toiseksi Henokin kirjaksi, kuvaavat päähenkilönsä kamppailua kapinoivia enkeleitä vastaan, tämän taivaaseenottoa ja kuinka tämä siellä nimitetään hallitsevaan asemaan kaikkien enkelivaltojen yläpuolelle, Jumalan valtaistuimen luo. Kun henokilainen traditio jatkui kehittymistään, hänet alettiin samaistaa juutalaisen mystiikan Metatroniin - enkeliruhtinaaseen, joka toimii Jumalan Sanan välittäjänä. Juuri Metatron oli näiden ajattelijoiden mukaan se, joka välitti Jumalan tahdon Moosekselle esimerkiksi palavan pensaan hahmossa. Jotkut juutalaiset menivät niin pitkälle, että kutsuivat Metatron-Henokia "toiseksi Jumalaksi" - mutta heidät tuomittiin pian uskonluopioiksi.

Henokin nousu kaikkien taivaan valtojen ja voimien yläpuolelle ja Jumalan valtaistuimen luo henkii jännittävällä tavalla samaa messiaanista ajattelua, jonka erityisesti apostoli Paavali yhdisti nimenomaan Jeesukseen Kristukseen. Henokin kirja oli tuttu myös Uuden testamentin kirjoittajille; Juudaksen kirjeessä on siihen suora viittaus (Juud. 1:14-15). Tästä huolimatta sen paremmin juutalaiset kuin useimmat kristillisetkään kirkkokunnat eivät pidä Henokin kirjoja kanonisina teoksina, ja jo antiikin kirkkoisät, kuten Augustinus ja Hieronymus, eivät tunnustaneet Henok-kirjoitusten arvovaltaa.