Jeesus ja kaverit
Kohtaamme Raamatun lehdillä joukoittain kiinnostavia, kummallisia ja arvoituksellisia henkilöitä. Toiset ovat sankareita, toiset konnia. Keitä he kaikki oikein ovat miehiään ja naisiaan? Tässä blogissa Masa ottaa Jeesuksen kavereista selvää!
9.6.2015 9.45
Samarialainen nainen
Jeesus ei paljastanut totuutta messiaasta ensimmäiseksi omalle kansalleen - vaan kartellulle vähemmistölle.
Jeesuksen aloitettua julkisen toimintansa hänen maineensa vetoavana julistajana, viisaana opettajana ja parantajana levisi nopeasti Galilean seudulla. Ihmiset ryhtyivät puhumaan hänestä: jotkut ajattelivat hänen olevan mitä viisain lainopettaja, toisten mielestä hän oli Johannes Kastajan veroinen profeetta. Kun muutamat alkoivat aprikoida, josko hän olisi messias, luvattu pelastaja ja kuningas, Jeesus kielsi heitä aluksi ankarasti puhumasta siitä julkisesti. Myös monia parantamiaan ihmisiä hän kielsi kertomasta tapahtuneesta, joskaan nämä eivät yleensä malttaneet pidättäytyä toitottamasta sitä toreilla ja turuilla. Vaikuttaakin siltä, että Nasaretilainen ei halunnut väkijoukkojen etsivän häntä pelkästään ihmetekojen toivossa. Luultavasti hän myös vältteli ehdoin tahdoin roomalaisten viranomaisten suututtamista; kansan syvät rivit kun ymmärsivät messiaan ja Jumalan valtakunnan tulon kovin eri tavoin kuin hän tarkoitti.
Siksipä olikin ehkä yllätyksellistä, miten hän sanoitti ensimmäisen kerran ääneen tehtävänsä messiaana. Jeesus opetuslapsineen oli palaamassa takaisin Galileaan, ja he viivähtivät Sykar-nimisessä kylässä, joka sijaitsi Samarian alueella. Matkasta väsyneenä ja janoisena Jeesus pyysi vettä kaivolle saapuneelta paikalliselta naiselta. Siitäkös nainen hämmästyi: hän tunnisti Jeesuksen murteen perusteella galilealaiseksi ja juutalaiseksi, eivätkä juutalaiset tavallisesti olleet missään tekemisissä samarialaisten kanssa. Mutta Jeesus ei lopettanut vielä siihenkään, vaan jäi keskustelemaan naisen kanssa syvällisesti, kaikkein perustavanlaatuisimmista jumaluusopin kysymyksistä, joista tämä oli kiinnostunut kuulemaan. Ja lopulta hän uskoutui tälle ja paljasti olevansa se, jonka tuloa ihmiset - niin juutalaiset kuin samarialaisetkin - olivat odottaneet. Nainen uskoi häntä, ja pian kylän muutkin asukkaat saapuivat kuulemaan tulokasta pyytäen häntä jäämään muutamaksi päiväksi heidän vieraakseen, sillä he uskoivat naisen puheisiin. (Joh. 4:1-42)
Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesuksen opetuslapsetkin ihmettelivät, kuinka heidän mestarinsa saattoi sillä tavalla seurustella samarialaisen kanssa, mutta he eivät rohjenneet asiasta kysyä (Joh. 4:27). Kertomus antaa ymmärtää, etteivät opetuslapset itse vielä silloin kuulleet, mistä Jeesus ja nainen keskustelivat.
Miksi Jeesuksen tapaaminen tuon nimettömäksi jääneen sykarilaisnaisen kanssa oli sitten niin merkittävä?
Juutalaiset ja samarialaiset edustivat tuohon aikaan suunnilleen samanlaista, historiallisesti kipeää tehnyttä jakoa kuin protestantit ja katolilaiset nykyään. Samarian kaupunki sijaitsi Juudean provinssissa sisämaassa suunnilleen puolivälissä Jerusalemista Galileaan, Garisiminvuoren lähialueilla. Samarialaiset olivat kansana samaa juurta juutalaisten kanssa ja katsoivat itse polveutuvansa vanhatestamentillisista Manassen, Efraimin ja Leevin heimoista. Heidän eriytymisensä oli alkanut vanhan kuningaskunnan jakauduttua kahtia pohjoiseen Israeliin ja eteläiseen Juudaan, jolloin Samaria oli jäänyt pohjoisen valtakunnan alueelle, ja syventynyt entisestään assyrialaisten väestönsiirtojen myötä (722 eKr. eteenpäin). Kun Juudan ylimystö ja papisto palasivat takaisin Babylonin pakkosiirtolaisuudesta noin vuoden 532 eKr. jälkeen ja ryhtyivät rakentamaan uudelleen Jerusalemin temppeliä, he suhtautuivat torjuvasti samarialaisiin eivätkä pitäneet heitä enää oman kansansa jäseninä (Esra 4:3), sillä samarialaiset olivat väestönsiirtojen aikana sekoittuneet muihin kansoihin.
Ero oli johtanut myös uskonopillisiin kiistoihin. Pakkosiirtolaisuuden jälkeinen juutalainen teologia käsitti Jerusalemin Temppelivuoren ainoaksi oikeaksi paikaksi palvella Jumalaa temppelimenoin. Samarialaiset olivat eri mieltä. Jo kahden kuningaskunnan aikaan he olivat palvelleet Jumalaa omassa temppelissään, joka oli rakennettu Garisiminvuorelle. Garisiminvuoren he ymmärsivät paikaksi, jonka Jumala oli temppelille osoittanut; se oli Mooseksen kirjoissa mainittu siunauksen vuori (5. Moos. 11:29). Tämä taas oli pyhäinhäväistys keskitettyä temppelikulttia ajavalle jerusalemilaiselle ylimystölle, josta saddukealainen oppisuuntaus sittemmin kehittyi. Roomalaisaikaan samarialaisilla oli edelleen oma palveluspaikkansa ja juutalaisilla omansa. Juutalaisille he olivat rituaalisesti epäpuhtaita kuten pakanat. Monet puhdasoppisemmat fariseukset olisivat siten tukehtuneet partoihinsa järkytyksestä, kun Jeesus oli valmis juomaan samarialaisen tarjoamasta (rituaalisesti saastaisesta) astiasta.
Jeesukselle veljeskansojen kipeä ero ei sen sijaan näyttänyt olevan mikään kynnyskysymys. Hän käytti halveksuttua samarialaista myös kuulussa vertauksessaan laupiaasta lähimmäisestä (Luuk. 10:25-37). Hänen sanansa sykarilaiselle naiselle kaivolla paljastavat paljon: "Tulee aika - ja se on jo nyt - jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa. Sellaisia rukoilijoita Isä tahtoo." Sydämen kääntymys Jumalan puoleen vaikutti olevan hänelle paljon tärkeämpi kysymys kuin temppelin ulkonainen sijainti; temppelin ihailuakin hän vieroksui (Luuk. 21:5-6). Sanoma Jumalan valtakunnasta oli tarkoitettu kaikille, niin juutalaisille kuin samarialaisillekin.
Jeesuksen tavasta kohdata lähimmäisiään ja opettaa heitä kertoo paljon sekin, ettei hän karttanut Jumalan valtakunnan salaisuuksista keskustelua naisen kanssa, vieläpä sellaisen, joka oman aikansa mittapuun mukaan oli sangen huonomaineinen eläessään aviottomassa suhteessa. Tälle vertaistensa joukossa vähäiselle hän kuitenkin paljasti totuuden itsestään, sillä hän tunnisti naisesta viisauden ja totuuden kaipuun keskustellessaan tämän kanssa. Teologiasta keskustelu naisen kanssa oli juutalaiselle opettajalle muutenkin melko poikkeuksellista, sillä ajan hyviin tapoihin kuului, ettei juutalainen mies julkisella paikalla puhunut vieraiden naisten kanssa.
Kertomus Sykarin kaivon tapahtumista on lisäksi jälleen yksi esimerkki vastakkainasettelusta Jeesuksen oman kansan uskonnollisten vallanpitäjien kanssa: samarialainen otti hänet vastaan, temppelin papisto ei.
Kuten niin monet evankeliumien sivuhenkilöt, tämäkin samarialainen jää kertomuksessa nimettömäksi. Myöhäisempi itäisen kristikunnan traditio kertoo, että Sykarin tapahtumien jälkeen rouva antoi kastaa itsensä ja otti uudeksi nimekseen Photine, Photini tai Photina. Raamattu ei paljasta hänen elämästään muuta kuin hänen murheellisen avioliittohistoriansa: viisi kertaa hän oli joutunut jäämään leskeksi.
Tradition mukaan hän jatkoi evankeliumin julistusta niin antaumuksellisesti, että työmäärältään ja käännynnäisten määrällä mitattuna hänestä tuli apostolien vertainen. Samaisen perimätiedon mukaan hän joutui keisari Neron kynsiin sen jälkeen, kun hän oli matkustanut Pietarin ja Paavalin marttyyrikuoleman jälkeen Karhagoon levittämään ilosanomaa. Nainen pysyi kuitenkin lujana kidutettaessakin. Lopulta hänet surmattiin paiskaamalla hänet kuivuneeseen kaivoon.
Tämä samarialainen nainen kaivolla - olipa hänen nimensä sitten Photine tai ei - kertoo meille omalla tarinallaan jotakin pysähdyttävää ja koskettavaa Jeesus Nasaretilaisesta. Tämä kohtasi avoimin mielin ja vailla paheksuntaa sellaisiakin ihmisiä, jotka hänen oman aikansa mittapuulla olivat kaikin tavoin vältettäviä. Hän esitti kutsunsa Jumalan valtakuntaan kaikille, jotka pysähtyivät kuulemaan häntä - olivatpa he millaisia ihmisiä tahansa.
Siksipä olikin ehkä yllätyksellistä, miten hän sanoitti ensimmäisen kerran ääneen tehtävänsä messiaana. Jeesus opetuslapsineen oli palaamassa takaisin Galileaan, ja he viivähtivät Sykar-nimisessä kylässä, joka sijaitsi Samarian alueella. Matkasta väsyneenä ja janoisena Jeesus pyysi vettä kaivolle saapuneelta paikalliselta naiselta. Siitäkös nainen hämmästyi: hän tunnisti Jeesuksen murteen perusteella galilealaiseksi ja juutalaiseksi, eivätkä juutalaiset tavallisesti olleet missään tekemisissä samarialaisten kanssa. Mutta Jeesus ei lopettanut vielä siihenkään, vaan jäi keskustelemaan naisen kanssa syvällisesti, kaikkein perustavanlaatuisimmista jumaluusopin kysymyksistä, joista tämä oli kiinnostunut kuulemaan. Ja lopulta hän uskoutui tälle ja paljasti olevansa se, jonka tuloa ihmiset - niin juutalaiset kuin samarialaisetkin - olivat odottaneet. Nainen uskoi häntä, ja pian kylän muutkin asukkaat saapuivat kuulemaan tulokasta pyytäen häntä jäämään muutamaksi päiväksi heidän vieraakseen, sillä he uskoivat naisen puheisiin. (Joh. 4:1-42)
Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesuksen opetuslapsetkin ihmettelivät, kuinka heidän mestarinsa saattoi sillä tavalla seurustella samarialaisen kanssa, mutta he eivät rohjenneet asiasta kysyä (Joh. 4:27). Kertomus antaa ymmärtää, etteivät opetuslapset itse vielä silloin kuulleet, mistä Jeesus ja nainen keskustelivat.
Jeesus ja samarialainen nainen 500-luvun roomalaisessa mosaiikissa. Farisealaisen laintulkinnan mukaan samarialaiselta vastaan otettu vesiastia oli rituaalisesti epäpuhdas ja saastutti myös vastaanottajansa.
Miksi Jeesuksen tapaaminen tuon nimettömäksi jääneen sykarilaisnaisen kanssa oli sitten niin merkittävä?
Juutalaiset ja samarialaiset edustivat tuohon aikaan suunnilleen samanlaista, historiallisesti kipeää tehnyttä jakoa kuin protestantit ja katolilaiset nykyään. Samarian kaupunki sijaitsi Juudean provinssissa sisämaassa suunnilleen puolivälissä Jerusalemista Galileaan, Garisiminvuoren lähialueilla. Samarialaiset olivat kansana samaa juurta juutalaisten kanssa ja katsoivat itse polveutuvansa vanhatestamentillisista Manassen, Efraimin ja Leevin heimoista. Heidän eriytymisensä oli alkanut vanhan kuningaskunnan jakauduttua kahtia pohjoiseen Israeliin ja eteläiseen Juudaan, jolloin Samaria oli jäänyt pohjoisen valtakunnan alueelle, ja syventynyt entisestään assyrialaisten väestönsiirtojen myötä (722 eKr. eteenpäin). Kun Juudan ylimystö ja papisto palasivat takaisin Babylonin pakkosiirtolaisuudesta noin vuoden 532 eKr. jälkeen ja ryhtyivät rakentamaan uudelleen Jerusalemin temppeliä, he suhtautuivat torjuvasti samarialaisiin eivätkä pitäneet heitä enää oman kansansa jäseninä (Esra 4:3), sillä samarialaiset olivat väestönsiirtojen aikana sekoittuneet muihin kansoihin.
Ero oli johtanut myös uskonopillisiin kiistoihin. Pakkosiirtolaisuuden jälkeinen juutalainen teologia käsitti Jerusalemin Temppelivuoren ainoaksi oikeaksi paikaksi palvella Jumalaa temppelimenoin. Samarialaiset olivat eri mieltä. Jo kahden kuningaskunnan aikaan he olivat palvelleet Jumalaa omassa temppelissään, joka oli rakennettu Garisiminvuorelle. Garisiminvuoren he ymmärsivät paikaksi, jonka Jumala oli temppelille osoittanut; se oli Mooseksen kirjoissa mainittu siunauksen vuori (5. Moos. 11:29). Tämä taas oli pyhäinhäväistys keskitettyä temppelikulttia ajavalle jerusalemilaiselle ylimystölle, josta saddukealainen oppisuuntaus sittemmin kehittyi. Roomalaisaikaan samarialaisilla oli edelleen oma palveluspaikkansa ja juutalaisilla omansa. Juutalaisille he olivat rituaalisesti epäpuhtaita kuten pakanat. Monet puhdasoppisemmat fariseukset olisivat siten tukehtuneet partoihinsa järkytyksestä, kun Jeesus oli valmis juomaan samarialaisen tarjoamasta (rituaalisesti saastaisesta) astiasta.
Jeesukselle veljeskansojen kipeä ero ei sen sijaan näyttänyt olevan mikään kynnyskysymys. Hän käytti halveksuttua samarialaista myös kuulussa vertauksessaan laupiaasta lähimmäisestä (Luuk. 10:25-37). Hänen sanansa sykarilaiselle naiselle kaivolla paljastavat paljon: "Tulee aika - ja se on jo nyt - jolloin kaikki oikeat rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa. Sellaisia rukoilijoita Isä tahtoo." Sydämen kääntymys Jumalan puoleen vaikutti olevan hänelle paljon tärkeämpi kysymys kuin temppelin ulkonainen sijainti; temppelin ihailuakin hän vieroksui (Luuk. 21:5-6). Sanoma Jumalan valtakunnasta oli tarkoitettu kaikille, niin juutalaisille kuin samarialaisillekin.
Jeesuksen tavasta kohdata lähimmäisiään ja opettaa heitä kertoo paljon sekin, ettei hän karttanut Jumalan valtakunnan salaisuuksista keskustelua naisen kanssa, vieläpä sellaisen, joka oman aikansa mittapuun mukaan oli sangen huonomaineinen eläessään aviottomassa suhteessa. Tälle vertaistensa joukossa vähäiselle hän kuitenkin paljasti totuuden itsestään, sillä hän tunnisti naisesta viisauden ja totuuden kaipuun keskustellessaan tämän kanssa. Teologiasta keskustelu naisen kanssa oli juutalaiselle opettajalle muutenkin melko poikkeuksellista, sillä ajan hyviin tapoihin kuului, ettei juutalainen mies julkisella paikalla puhunut vieraiden naisten kanssa.
Kertomus Sykarin kaivon tapahtumista on lisäksi jälleen yksi esimerkki vastakkainasettelusta Jeesuksen oman kansan uskonnollisten vallanpitäjien kanssa: samarialainen otti hänet vastaan, temppelin papisto ei.
Evankelioimistyöhön samarialaisnainen innosti mukaan myös viisi sisartaan ja kaksi poikaansa, kertoo ortodoksinen traditio. Tässä kuvituksessa he kärsivät yhdessä marttyyrikuoleman keisari Neron aikana.
Kuten niin monet evankeliumien sivuhenkilöt, tämäkin samarialainen jää kertomuksessa nimettömäksi. Myöhäisempi itäisen kristikunnan traditio kertoo, että Sykarin tapahtumien jälkeen rouva antoi kastaa itsensä ja otti uudeksi nimekseen Photine, Photini tai Photina. Raamattu ei paljasta hänen elämästään muuta kuin hänen murheellisen avioliittohistoriansa: viisi kertaa hän oli joutunut jäämään leskeksi.
Tradition mukaan hän jatkoi evankeliumin julistusta niin antaumuksellisesti, että työmäärältään ja käännynnäisten määrällä mitattuna hänestä tuli apostolien vertainen. Samaisen perimätiedon mukaan hän joutui keisari Neron kynsiin sen jälkeen, kun hän oli matkustanut Pietarin ja Paavalin marttyyrikuoleman jälkeen Karhagoon levittämään ilosanomaa. Nainen pysyi kuitenkin lujana kidutettaessakin. Lopulta hänet surmattiin paiskaamalla hänet kuivuneeseen kaivoon.
Tämä samarialainen nainen kaivolla - olipa hänen nimensä sitten Photine tai ei - kertoo meille omalla tarinallaan jotakin pysähdyttävää ja koskettavaa Jeesus Nasaretilaisesta. Tämä kohtasi avoimin mielin ja vailla paheksuntaa sellaisiakin ihmisiä, jotka hänen oman aikansa mittapuulla olivat kaikin tavoin vältettäviä. Hän esitti kutsunsa Jumalan valtakuntaan kaikille, jotka pysähtyivät kuulemaan häntä - olivatpa he millaisia ihmisiä tahansa.
Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi
Ei kommentteja