On lapsi syntynyt meille

Millainen on koskettavin, puhuttelevin joulumaisema?

Kuulas, kirkas tähtitaivas. Kuun ja tähtien valossa kimmeltävä valkoinen hanki. Paksu tykkylumi kuusten oksilla, metsässä paukkuva pakkanen. Kultainen valonkajastus maalaispirtin pienistä ikkunoista, piipusta korkeuksiin kiemurteleva savunauha. Näkymä henkii syvää seesteisyyttä ja hiljaista, sadunomaista kauneutta. Se tervehtii meitä suosituimmissa joulukorteissa, jos ei omien akkunoidemme ulkopuolella.

Timantinkaltaisten tähtien kirjoma joulutaivas on avattu ikkuna maailmankaikkeuden äärettömyyteen ja iäisyyteen. Avaruuden ääriin katsoessaan ihminen havahtuu omaan pienuuteensa ja vähäisyyteensä. Miten merkityksettömältä meidän elämämme tuntuukaan suuren kokonaisuuden rinnalla!

Ja kuitenkin sillä on merkitystä. Jokaisen ihmislapsen joulu on ainutlaatuinen, kalleudessaan mittaamaton. Jumalan silmissä jokainen on yhtä rakas, yhtä tärkeä.

Ehkä Jumala tuntuu kuitenkin yhtä etäiseltä ja tavoittamattomalta kuin taivaan mustuudessa palavat tähdet. Joulun rauhakaan ei voi pyyhkiä olemattomiin kaikkia sydäntämme painavia huolenaiheita, murheita, vanhoja kipuja. Ja vaikka saisimme kokoontua joulupöydän ääreen perheemme ja ystäviemme kanssa iloitsemaan, lukemattomien muiden joulu on tänäkin vuonna synkkä, täynnä puutetta ja pelkoa. Jouluhan on vain yksi päivä muiden joukossa; kuinka se voisi tuoda Jumalan lähemmäs meitä, tai meidät lähemmäs Jumalaa?

Jouluyössä todeksi tulevat silti sekä ihminen, joka etsii Jumalaa, että Jumala, joka etsii ihmistä.

Jonnekin sielumme ytimeen on kylvetty siemen, joka versoo kaipauksessaan kohti Jumalaa. Sen kärhien on kuitenkin kamppailtava tiensä läpi oman vajavaisuuksiemme ryteikön. Iankaikkisen kirkkauden edessä olemme yhtä sokeita kuin suoraan aurinkoon katsovat lapset. Emme näe aurinkoa, pelkästään sen meistä heittämät varjot. Erehdymme ihmettelemään noita varjoja ja päättelemään niistä jotakin siitä valosta, jota emme voi käsittää.

Jouluyönä Jumala tulee luoksemme tavalla, jonka voimme ymmärtää, nähdä, käsin koskea, sulkea syliin. Jumala syntyy ihmiseksi. Hänen suuruutensa paljastuu vastasyntyneen lapsen heikkoudessa ja hauraudessa. Rakkaus tulee todeksi, Sana tulee lihaksi. Jumalan Sana on rakkaus, rakkaus on Jeesus Kristus.

Poika on varttuva, kasvava viisaudessa. Hän on ihmettelevä lintujen kisailua taivaalla ja naarmuttava polvensa kiviin leikkiensä keskellä. Hän on itkevä isänsä kuolemaa ja iloitseva ystäviensä kanssa. Hän on säälivä suuria väkijoukkoja ja opettava heitä niin kuin se, jolle on annettu valta. Hän on tunteva itsensä kaikkien, Taivaallisen Isänsäkin, hylkäämäksi roikkuessaan tuulen ruoskimana ristillä, äänettömän taivaan alla.

Mutta vielä nyt hän nukkuu hiljaa tuhisten autuaan äitinsä käsivarsilla, eikä siitä mitään tiedä.

Miksi Jumala, Iankaikkinen Luoja, Kaikkivaltias Herra, alentaa itsensä kuolevaiseksi, ottaa hahmokseen tomun ja varjon, kaiken rajallisen ihmiselon mukana tuomat surut ja tuskat? Miksei Hän tyydy hallitsemaan kaukaisista korkeuksistaan, keskeltä pyhyyttä? Miksi Hän syntyisi yhdeksi meistä? Eikö ajatus ole melkein rienaava Hänen pyhyyttään kohtaan?

Mutta niin suuri on tuo rakkaus, joka sytyttää tähdet keskelle pimeää jouluyötä, jonka herkkyys heijastelee lumisen salon rikkumatonta rauhaa. Se on itsestään antavaa rakkautta, joka ei vaadi mitään, ei edellytä mitään. Se on rakkautta, joka ottaa osakseen haavoitetun ihmisyyden ja kertakaikkisesti, erottamattomasti painaa sen Jumalan syliin, osaksi Hänen olemustaan: jouluyönä syntyy lapsi, joka on tosi ihminen ja tosi Jumala. Eikä Hänen sylistään voi kukaan riistää meitä irti.

Kaikki tämä, meidän tähtemme.