Vieläkin tarpeellinen päivä

Muistan oman lapsuuteni joulut hyvin. Tutut, turvalliset rituaalit, joissa oli ripaus jotakin loukkaamatonta ja pyhää. Kuusi tuli kaunistetuksi aina tietyn kaavan mukaan, johon kuului esmes lasten ylettömän koristeluinnon hillitseminen. Joululahjapaketteja säilytettiin pyykkikorissa viltin alla (silloinkin, kun Pukki toi ne). Elävästä kynttilästä oltiin tosin paitsi, koska Felis domesticus. Joulu oli odotuksen, jännityksen ja hyvän mielen aikaa. Se on sitä edelleen, toivottavasti mahdollisimman monen lapsen kotona.

Mutta ei kaikkialla. Erityisesti jouluna, rauhan ja armon lahjan juhlana, riitasoinnut kirskahtavat kaikkein inhottavimmin.

Tänä jouluaattona meitä muistutettiin maailman säälimättömyydestä, kun uutiskuvat toivat silmiemme eteen Gazassa ilmaiskun tappaman kolmivuotiaan pikkutytön. Jouluaattona.

Jäin ajattelemaan tytön perhettä, vanhempia, sisaruksia. Heidän joulupäivänsä kului hyvästellessä taaperoa, saattaessa valkoisiin liinoihin käärittyä haurasta pientä ruumista viimeiseen lepoon.

Muistin, että neljäs joulupäivä, viattomien lasten päivä, on omistettu tuolle tytölle, ja kaikille muille lapsille, joiden kasvot ja nimet jäävät meiltä pimentoon, lähellä ja kaukana. Heitä muistetaan kirkkovuoden rattaiden pyöriessä, koska Raamattu paiskaa silmillemme toinen toistaan julmempia kertomuksia siitä, miten viattomimmat ja avuttomimmat kärsivät, kun ylhäiset ja mahtavat piirtävät valtikkasiveltimellään suuria linjoja ja punnitsevat ihmiselämää kultaisella vaa'alla. Yleensä yksi elämä ei siinä paljon paina. Saati sitten niiden, joilla ei ole omaa ääntä puhua itsensä puolesta.

On oikeastaan yhdentekevää, miten historiallisia tapahtumia Betlehemin lastenmurha tai faaraon toimeenpanema israelilaispoikien etninen puhdistus todella ovat. Ne ovat kertomuksia hirmutöistä, jotka toistuvat karmiininpunaisena syklinä kerta toisensa jälkeen. Ne ovat varoitushuutoja - ääni, joka huutaa erämaasta - joita kukaan ei tunnu kuulevan, tai kuuntelevan.

Kun Jeesus opetti Jumalan valtakunnasta maan päällä, hän antoi opetuslastensa ymmärtää, että sen oikeudenmukaisuus tai oikeudettomuus määrittyisi sen mukaan, miten kaikkein vähäisimpiä kohdellaan (Matt. 25:31-46). Jumalan valtakunnassa yhden tullut kohota toista suuremmaksi, alistaa tätä valtansa alle (Mark. 10:35-45). Hänen aikanaan kukaan ei ollut yhtä heikko ja merkityksetön kuin lapsi; yhtä totta se on tänäkin päivänä. Ihmiskunnan suuressa pyramidissa kärsimys valuu aina alaspäin, ja pohjalla odottavat heikoimpien ja köyhimpien heikoimmat ja köyhimmät lapset.

Opetuslapset eivät olisi halunneet, että naiset häiritsivät Mestaria tuomalla harmillisia kakaroitansa tämän luokse. Jeesus kimpaantui oppilailleen, nuhteli heitä ja totesi Jumalan valtakunnan kuuluvan lasten kaltaisille. Hän otti heidät tykönsä ja siunasi heitä (Mark. 10:13-16).

Jeesus huomasi ne, joita hänen aikanaan ei ollut tapana huomata, ja otti heidät vastaan. Hän puhui heidän puolestaan, antoi äänen niillekin, joilla sitä ei ollut.

Ensimmäinen joulupäivä on pyhitetty ensimmäiselle joulun lapselle, sille Yhdelle, jonka kautta valo tuli meidän keskellemme. Neljäs joulupäivä avautuu kaikille lapsille, jotka ovat jokainen oman joulunsa lapsia. He muistavat kyllä itse itsensä, mutta kukaan muu heitä ei muista, ellemme me tee sitä. Niin kuin Jeesus opetti: "Joka minun nimissäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut." (Matt. 18:5)

Maailma on täynnä herodeksia ja faaraoita. Heidän vuoksensa meidän on yhä vietettävä neljättä joulupäivää.