Eläviä kuvia!
Onhan sääli ja häpeä, jos loistavat leffat painuvat unholaan! Katsoitko juuri sellaisen? Vinkkaa siitä meillekin, arvostele ja hehkuta! Ja miksei tv-sarjojakin!
3.3.2014 19.21
Matteuksen evankeliumi
Onko klassikko maineensa veroinen?
Arvostelijana: Matti Etelänsaari
Kun Matteuksen evankeliumi (Il vangelo secondo Matteo) lävähti valkokankaille täsmälleen viisikymmentä vuotta sitten eli 1964, se tapahtui ison kohun saattelemana; osattiin sitä jo tuolloin! Itse leffa sisänsä ei mieliä kuohuttanut, vaan polemiikkia käytiin sen ohjaajan, Pier Paolo Pasolinin, osuudesta. Kaikkein pahimmat änkyrät olivat valmiita julistamaan elokuvan sen seitsemään pannaan yksin siitä syystä, että Pasolini tunnettiin vakaumuksellisena kommunistina ja ateistina. Millainen tulkinta Raamatun suuresta kertomuksesta voisi syntyä tällaisen yksilön käsittelyssä, päiviteltiin, hui kauhistus.
Otin selvää. Ja jos rehellisiä ollaan, Pasolinin klassikko tuotti minulle pettymyksen.
Budjetti ja lavastus eivät ymmärrettävästi olleet ihan samaa tasoa kuin vaikka jossakin The Passion of the Christissa. Italiaa solkottavat raamatulliset henkilöhahmot nyt menevät vielä ihan kivuttomasti, mutta mielikuvitus joutuu enemmän koettelemukselle, kun Jerusalemia ja Kapernaumia ja kaikkia muitakin paikkakuntia palvelee (luullakseni) yksi ainoa rapistunut italialainen maaseutukylä. Niuhottavampi bongaa lisäksi jos jonkinsorttisia hassuja anakronismeja, kuten vaikka keskiaikaiset palatsinrauniot tai renessanssitamineisiin sonnustautuneet Herodeksen sotilaat. Pasolini kuvasi filminsä mustavalkoisena, mikä antaa sille itse asiassa aika viehättävän leiman.
Omien sanojensa mukaan Pasolini ei kokenut voivansa kilpailla Matteuksen evankeliumin tenhovoimaisen dialogin kanssa, joten joka ainut vuorosana, jonka hänen rainansa hahmot lausuvat, on suoraan Raamatun lehdiltä. Se tekee leffasta toki erittäin uskollisen alkuperäisteokselle, mutta toisaalta jättää dramatisoinnille hyvin vähän liikkumavaraa. Tämä taas johtaa toinen toistaan seuraaviin kohtauksiin, jossa lähinnä patsastellaan tuppisuisina ja odotetaan, josko jollekulle liikenee raamatullinen sitaatti.
Rooleihin valitut näyttelijät ovat muutenkin aika vähäeleisiä. Se on varmaan aivan tietoinen tyylivalinta Pasolinilta, mutta itse koin ratkaisun aika maalaukselliseksi, enkä hyvällä tavalla: vähän kuin olisi kirkollisia freskoja töllistellyt eikä elävää kuvaa. Jeesuskin (Enrique Irazoqui) kiertelee Galileaa puolinukuksissa (muttei tosin ole perinteinen pitkätukka). Ymmärrän tämän varmasti kuvastavan henkilöiden hartautta, mutta elokuvakokemuksen kannalta se ei kenties ole paras mahdollinen lähestymistapa.
Mitä siis jää käteen? Noin kaksi- ja puolituntinen leffakokemus, joka on sisällöltään kieltämättä uskollinen lähdemateriaalilleen - mutta, valitettavasti, aika tylsä elämys. Siinä on liikaa viipyilevää, vaitonaista haahuilua ja pökkelöä tuijottelua. Raamatun henkilöt eivät muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta tule "lihaksi", eläviksi ihmisiksi. Ironista kyllä, Matteuksen evankeliumille olisi voinut tehdä suorastaan hyvää, jos Pasolinin oma, aatteellinen tausta olisi paistanut läpi voimakkaammin. Nyt hän pelasi liian varman päälle ja pyöräytti hyvin perinteisen raamattupastissin, joka saa haukottelemaan ja tarttumaan mieluummin alkuperäiseen kirjaversioon.
Jos pilkuntarkka uskollisuus evankeliumitekstille ajaa tärkeydessä ohi katselunautinnon, voitte lisätä kernaasti yhden lisätähden.
Arvosana: **
Otin selvää. Ja jos rehellisiä ollaan, Pasolinin klassikko tuotti minulle pettymyksen.
Budjetti ja lavastus eivät ymmärrettävästi olleet ihan samaa tasoa kuin vaikka jossakin The Passion of the Christissa. Italiaa solkottavat raamatulliset henkilöhahmot nyt menevät vielä ihan kivuttomasti, mutta mielikuvitus joutuu enemmän koettelemukselle, kun Jerusalemia ja Kapernaumia ja kaikkia muitakin paikkakuntia palvelee (luullakseni) yksi ainoa rapistunut italialainen maaseutukylä. Niuhottavampi bongaa lisäksi jos jonkinsorttisia hassuja anakronismeja, kuten vaikka keskiaikaiset palatsinrauniot tai renessanssitamineisiin sonnustautuneet Herodeksen sotilaat. Pasolini kuvasi filminsä mustavalkoisena, mikä antaa sille itse asiassa aika viehättävän leiman.
Omien sanojensa mukaan Pasolini ei kokenut voivansa kilpailla Matteuksen evankeliumin tenhovoimaisen dialogin kanssa, joten joka ainut vuorosana, jonka hänen rainansa hahmot lausuvat, on suoraan Raamatun lehdiltä. Se tekee leffasta toki erittäin uskollisen alkuperäisteokselle, mutta toisaalta jättää dramatisoinnille hyvin vähän liikkumavaraa. Tämä taas johtaa toinen toistaan seuraaviin kohtauksiin, jossa lähinnä patsastellaan tuppisuisina ja odotetaan, josko jollekulle liikenee raamatullinen sitaatti.
Rooleihin valitut näyttelijät ovat muutenkin aika vähäeleisiä. Se on varmaan aivan tietoinen tyylivalinta Pasolinilta, mutta itse koin ratkaisun aika maalaukselliseksi, enkä hyvällä tavalla: vähän kuin olisi kirkollisia freskoja töllistellyt eikä elävää kuvaa. Jeesuskin (Enrique Irazoqui) kiertelee Galileaa puolinukuksissa (muttei tosin ole perinteinen pitkätukka). Ymmärrän tämän varmasti kuvastavan henkilöiden hartautta, mutta elokuvakokemuksen kannalta se ei kenties ole paras mahdollinen lähestymistapa.
Mitä siis jää käteen? Noin kaksi- ja puolituntinen leffakokemus, joka on sisällöltään kieltämättä uskollinen lähdemateriaalilleen - mutta, valitettavasti, aika tylsä elämys. Siinä on liikaa viipyilevää, vaitonaista haahuilua ja pökkelöä tuijottelua. Raamatun henkilöt eivät muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta tule "lihaksi", eläviksi ihmisiksi. Ironista kyllä, Matteuksen evankeliumille olisi voinut tehdä suorastaan hyvää, jos Pasolinin oma, aatteellinen tausta olisi paistanut läpi voimakkaammin. Nyt hän pelasi liian varman päälle ja pyöräytti hyvin perinteisen raamattupastissin, joka saa haukottelemaan ja tarttumaan mieluummin alkuperäiseen kirjaversioon.
Jos pilkuntarkka uskollisuus evankeliumitekstille ajaa tärkeydessä ohi katselunautinnon, voitte lisätä kernaasti yhden lisätähden.
Arvosana: **
Palaa otsikoihin | 0 Kommenttia | Kommentoi
Ei kommentteja