Daavidin ja Salomon kuningaskunta oli lakannut olemasta jo vuosisatoja sitten, kun israelilaiset onnistuivat kapinaan nousemalla vapauttamaan itsensä seleukidien valtakunnan ikeestä. Niin sanottujen makkabealaissotien jälkimainingeissa ja seleukidivallan romahtaessa he perustivat uudelleen itsenäisen juutalaiskuningaskunnan vuonna 110 eKr. Tässä uudessa kuningaskunnassa valta oli tiiviisti yhteydessä Jerusalemin temppelin papistoon, aikansa uskonnolliseen eliitiin (ks. Luku II: Saddukeukset). Hasmonidien kuningassuvun (johon myös pahamaineinen kuningas Herodes Suuri kuului) valtakausi jäi kuitenkin lyhyeksi. Vain viisi vuosikymmentä myöhemmin, vuonna 63 eKr., Rooman legioonat alistivat maan valtaansa ja tekivät siitä Juudean provinssin. Jälleen kerran valitun kansan itsenäinen valtakunta lakkasi olemasta.

Makkabealaissotien muisto eli kuitenkin yhä juutalaisten mielissä, eivätkä kaikki suostuneet mukisematta nielemään ajatusta roomalaisesta ylivallasta. Tyytymättömyys ja jännitteet kasvoivat sitä mukaa, kun roomalaisten ote Juudeasta tiukkeni. Herodes Suuren kuolemaan asti (4 eKr.) juutalaisilla oli vielä oma (klientti)kuningas, joka oli hallinnut Rooman siunauksella, mutta hänen jälkeensä maakunnan uudet hallitsijat eivät saaneet enää käyttää kuninkaan titteliä, vaan heistä tuli "kansanhallitsijoita" tai "neljännesruhtinaita".

Uskonnollinen hurmos ja palava kansallismielisyys kuohuivat heti tämän jälkeen yli äyräidensä. Simon Perealainen (k. 4 eKr.) ja Anthronges (k. n. 4 eKr.) julistautuivat roomalaisen historioitsija Liviuksen mukaan messiaiksi ja johtivat sekalaisen kapinajoukon taistelua Roomaa ja Herodeksen seuraajaa Arkelaosta vastaan. Heidät kukistettiin, mutta lisää oli luvassa. Kun legaatti Quirinius oli Juudea-Syyrian käskynhaltijana vuonna 6 jKr., pantiin toimeen ensimmäinen census eli roomalainen väestönlasku - jouluevankeliumin "verollepano". Tämä herätti ennennäkemätöntä vastustusta juutalaisten keskuudessa, sillä sen uskottiin sinetöivän heidän orjuutensa vierasmaalaisille hallitsijoille. Galileassa puhkesi verinen kapina, jonka johtajaksi nousi muuan Juudas Galilealainen. Quirinius lähetti legioonansa Syyriasta nujertamaan vallankumoukselliset, ja kokonaisia galilealaisia kaupunkeja tuhottiin.



Juudas Galilealaisen seuraajia ryhdyttiin kutsumaan nimellä sicarii, "tikarimiehet". He turvautuivat avoimen taistelun ohella salavihkaisempiin keinoihin ja iskivät varoittamatta viittojensa alle kätketyin tikarein vastustajiensa kimppuun jopa keskellä katua kirkkaassa päivänvalossa - vain kadotakseen sekaannuksen turvin vellovaan väkijoukkoon. Juudaasta ei ollut vastusta Rooman sotilasmahdille, mutta hänen sukulinjansa ja aatteensa jäivät eloon ja kehittyivät vähitellen seuraavien vuosien kuluessa väljäksi ideologiaksi, jonka jäseniä kutsuttiin nimellä kannaim, kreikaksi zelotes eli "[uskonsa puolesta] kiivailijat".

Juutalaishistorioitsija Josefus kuvaa näitä kiivailijoita juutalaisten "neljänneksi filosofiaksi" ensimmäisellä ajanlaskun vuosisadalla. He eivät olleet opillisesti täysin yhtenäinen joukko, vaan tämän sateenvarjon alle mahtui useita hieman eri tavoin ajattelevia kuppikuntia, jotka - ääriliikkeille tyypilliseen tapaan - ajautuivat välillä tukkanuottasille myös keskenään. Tässä blogikirjoituksessa käytetään selootti-nimitystä yleistävässä merkityksessä kuvaamaan koko tätä sankkaa joukkoa, vaikkakin sillä oli myös eksaktimpi merkitys, johon alla tutustutaan.

Juutalaisia kiivailijoita yhdisti kuitenkin pyrkimys vapautua roomalaisten vallasta ja palauttaa Jumalan valitulle kansalle sen itsenäisyys - aktiivisen toiminnan ja sotilaallisen kamppailun avulla. Osa heistä oli liikkeellä enemmänkin maallisen sotilaallisista lähtökohdista, mutta monia ajoi eteenpäin syvä uskonnollinen vakaumus. Vapaussota, johon he olivat käymässä, oli pyhää sotaa, taistelua luvatun maan vapauttamiseksi ja temppelikultin puhdistamiseksi ja reformoimiseksi. Jumala itse taistelisi lopunajallisen taistelun seloottiensa kautta ja avulla. Kyseessä oli siis kosminen, apokalyptinen yhteenotto valon ja pimeyden, hyvän ja pahan voimien välillä.



Josefuksen mukaan seloottien ja fariseusten välillä ei ollut kovin suuria opillisia eroavaisuuksia. Selootit kannattivat äärimmäistä vapautta kaikista maallisista hallitusvalloista eivätkä suostuneet tunnustamaan ketään muita kuin Jumalan tosi kuninkaakseen. Aikalaislähteet kuvaavat heidän hämmästyttävää kestävyyttään, suoranaista välinpitämättömyyttään kidutuksen ja kuoleman kourissa.

Ensimmäiset Juudas Galilealaisen tikarimiehet olivat lähempänä maantierosvoja ja sissejä kuin varsinaista armeijaa, eivätkä ilmeisesti järin runsaslukuinen kopla. Aseellinen vallankumous sai kuitenkin yhä enemmän kannatusta, ja tähän yhdistyi kiihkeä messiaaninen odotus. Ilmeisesti ainakin muutamat kiivailijat uskoivat Jeesuksen olevan luvattu messias ja liittyivät hänen opetuslapsikseen, kukaties toivoen, että tämä julistautuisi kuninkaaksi ja nostattaisi kansan taisteluun. Simon Kiivailijan (Kananaios, Mark. 3:18) juuret lienivät juuri tässä liikehdinnässä. On myös esitetty, että Juudas Iskariot ja "ryöväri" Barabbas olisivat olleet jonkin sortin selootteja. Kapinamielisyydestä syytettynä Jeesuskin joutui Jerusalemissa ristiinnaulituksi. Hänen kuolemantuomionsa taustan ymmärtämistä auttaa Galileasta kummunneen vallankumouksellisuuden pitkän historian tiedostaminen. Temppelin puhdistus pääsiäisjuhlien alla (Matt. 21:12-16) herätti vallanpitäjien pelot jälleen yhdestä kansanvillitsijästä.

Jeesuksen julistus rauhantekijöistä, vihollisen puolesta rukoilemisesta ja toisen posken kääntämisestä eivät riittäneet tyynnyttämään kansan mieltä, ja vuonna 66 jKr. selootit nousivat lopulta suureen, avoimeen kapinaan, joka tultiin tuntemaan juutalaissotana. Yhdeksi kapinan nokkamiehistä nousi Menahem, joka oli ilmeisesti Juudas Galilealaisen poika tai pojanpoika. Tikarimiehet liittyivät kapinallisiin ja auttoivat heitä valloittamaan Jerusalemin ja ajamaan rahanvaihtajat ulos temppelistä (ja saaden näin köyhälistön puolelleen hävitettyään kasapäin velkakirjoja). Ilmeisesti myös essealaisia ja Qumranin askeetikkoja liittyi pyhään sotaan. Seloottien maallisempi ja messiaanisempi siipi ajautuivat kuitenkin pian johtajuuskiistoihin, ja Jerusalemin kaduilla virtasi taas verta. Fanaattisimmat pakenivat kaupungista Masadan autiomaalinnoitukseen, jossa he jatkoivat sinnikkäästi vastarintaa vuosien ajan senkin jälkeen, kun Rooman legioonat piirittivät ja tuhosivat Jerusalemin vuonna 70. Kun tappio Masadassa näytti varmalta, kaikki hengissäolevat selootit tekivät joukkoitsemurhan vuonna 73. Heille se oli tosin lopullinen voitto: he pakenivat näin jumalattoman vastustajansa otteesta, ja hyvin pian Jumala palkitsisi heidän horjumattoman uskonsa, kun ylösnousemuksen päivä koittaisi.



Jerusalemin temppelin ja Masadan tuhon jälkeen seloottien rippeet hajosivat eri puolille Välimerta juutalaisiin siirtokuntiin, erityisesti Pohjois-Afrikkaan. He ylläpitivät kapinan kipinää ja messiasodotusta diasporassa, ja vuonna 132 juutalaiset nousivat vielä viimeisen kerran uuteen taisteluun. Simon bar Kokhba (k. 135) nimitti itsensä messiaaksi ja perusti lyhytikäiseksi jääneen kuningaskunnan, jota hän johti raa'alla rautanyrkillä. Bar Kokhban vapahtajahaaveet kuitenkin murskautuivat roomalaisten sotilassandaalien alle. Juutalaiset karkotettiin Jerusalemista, ja keisari Hadrianus rakennutti kaupungin uudelleen nimellä Aelia Capitolina.

Seloottien puolitoista vuosisataa jatkunut aika oli päättynyt. Hajanaisten rosvopäälliköiden ja messiaspyrkyreiden ympärille kerääntyneistä ryöväreistä kasvoi viekkaita salamurhaajia ja lopulta fanaattisten uskonsotureiden armeija, joka sinnitteli häviönsä jälkeenkin vielä vuosikymmeniä hautoen unelmiaan omasta näkemyksestään Jumalan valtakunnasta. Heidän nousunsa tuomitsi lopulta juutalaisen kansan vuosituhansien diasporaan ympäri maailmaa ja johti Jerusalemin temppelin täydelliseen tuhoon. Kävi juuri siten, mistä Jeesus opetuslapsiaan varoitti: "Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu" (Matt. 26:52).