Luku IV: Dies irae

Edellinen blogikirjoitus jätti meidät pyhää vihaa uhkuvien ristiretkeläisten marssille kohden tuhoontuomittua Languedocia ja sen asukkaita, kataareja ja katolilaisia. Toulousen kreivi Raymond VI oli täpärästi onnistunut välttämään oman tuhonsa tekemällä viime hetken sovinnon ristiretken komentajan, apotti Arnaud Amauryn, kanssa ja liittymällä itsekin verivihollistensa riveihin.

Alkanut sota tunnetaan albigenssiristiretkenä, sillä kataareja näet kutsuttiin myös albigensseiksi Albin kaupungin mukaan; siellä he olivat runsaslukuisia.

Nyt tuhatpäinen sotajoukko tarvitsi uuden määränpään, ja Raymond käytti häikäilemättä tilannetta hyväkseen tasatakseen tilejään vanhan kilpakumppaninsa kanssa. Raymond-Roger Trencavel oli Carcassonnen varakreivi ja Toulousen Raymondin sisarenpoika. Nuori ylimys oli reilun ja lupsakan miehen maineessa, mutta kronikoitsijat väittävät, että hänen vasallinsa naureskelivat hänelle salaa hänen selkänsä takana, sillä vaikka hänestä pidettiin, häntä ei pelätty. Trencavelilla ja kreivi Raymondilla oli ollut pitkään alueriitoja, ja nyt Toulousen hallitsija sai tilaisuuden pelastaa oman ja uhrata sisarenpoikansa valtakunnan.

Ristiretkiarmeija saapui heinäkuussa 1209 Béziersin muurien juurelle. Béziers oli suuri kaupunki, joka kuului Trencavelin omistuksiin, ja katolilaiset syyttivät koko kaupungin olevan harhaopin turmelema. Nuori Trencavel oli hetkeä aiemmin käynyt rohkaisemassa kaupunkilaisia odottamaan lisäjoukkojen tuloa ja vienyt mennessään turvaan kaupungin juutalaiset ja ilmeisesti myös monia kataareja. Béziersin ristiretkeläisiin liittynyt piispa vaati asukkaita luovuttamaan kaikki kerettiläiset - silloin hänen kotikaupunkinsa säästettäisiin. Béziersiläiset kuitenkin kieltäytyivät jyrkästi antamasta naapureitansa verenhimoisten ristiretkeläisten käsiin. Edessä oli siis piiritys.


Sitä ei kestänyt pitkään. Kronikoitsijamunkki Pierre de les Vaux-de-Cernay kertoo, kuinka armeijan mukana kulkeneet palkkalaiset, palvelusjoukot, onnenonkijat ja muu roskaväki tekivät yllätyshyökkäyksen, jonka voimin heidän onnistui nujertaa kaupungin häkeltyneet puolustajat. Ristiritarit ja sotilaat seurasivat heitä heti, kun tajusivat, mitä oikein oli tapahtumassa.

Kerrotaan, että ristiretkeläiset kysyivät apotti Amaurylta, miten he oikein erottaisivat toisistaan kunnon katolilaiset ja maallikkokataarit. Amaury vastasi heille: "Tappakaa heidät kaikki. Jumala tunnistaa kyllä omansa." On epävarmaa, pitääkö sitaatti todella paikkansa, mutta ainakin se kuvastaa täydellisesti taistelun henkeä: ristiretkeläiset teurastivat armoa tuntematta ainakin puolet kaupunkilaisista, jopa ne, jotka etsivät suojaa kirkoista. Noin 9000 ihmistä murhattiin Béziersin verilöylyssä.

"Meidän miehemme eivät säästäneet ketään, arvoasemaan, sukupuoleen tai ikään katsomatta. Tämän suuren surmatyön jälkeen koko kaupunki ryöstettiin ja poltettiin, kun jumalallinen kosto raivosi ihmeellisesti", riemuitsi Amaury paaville lähettämässään kirjeessä.


Béziers oli albigenssiristiretken merkittävistä taisteluista ensimmäinen, mutta viimeiseksi se ei jäänyt. Se antoi kuitenkin karmivan esimerkin, jota ristiretkeläiset seurasivat vastakin.

Poltetusta ja ryöstetystä kaupungista armeija eteni piirittämään Carcassonnea. Varakreivi Trencavel pelkäsi samanlaisen kohtalon odottavan myös kotikaupunkiaan, joten hän antoi itsensä ristiretkeläisten käsiin sillä ehdolla, että Carcassonnen asukkaat säästettäisiin. Valloittajat tyytyivätkin nyt pelkkään muhkeaan ryöstösaaliiseen, ja kataarit ajettiin ulos kaupungista; kaiken omaisuutensa he joutuivat jättämään ranskalaisten rosvottavaksi.

Uhrautuvainen Trencavel kuoli hieman myöhemmin vankityrmässä, ja pahat kielet kuiskivat hänen tulleen murhatuksi. Ristiretkeläiset valitsivat joukostaan karaistuneen veteraaniritarin, Simon de Montfortin, valloittamiensa alueiden hallitsijaksi ja ristiretken uudeksi johtajaksi. Apotti Arnaud Amaury palkittiin veriristä töistään Narbonnen arkkipiispanhiipalla.


De Montfort ei jäänyt lepäämään laakereillaan, vaan jatkoi "uskon ja rauhan työtä": harhaoppia ei suinkaan ollut vielä kitketty Languedocista. Alkuvaiheessa valloitettujen paikkakuntien kataareille tarjottiin vielä mahdollisuutta kääntyä; ne, jotka eivät tarttuneet tilaisuuteen, tuomittiin polttorovioille. Historioitsija-Pierre kertoo, että apotti Amaury pyrki viekkaudella järjestelemään neuvotteluja siten, että languedocilaiset eivät suurin surminkaan suostuisi kohtuuttomiin vaatimuksiin - ja ristiretkeläiset saisivat siten "oikeutetun" tilaisuuden jatkaa valloituksiaan.

Toulousen kreivi Raymond oli ostanut sisarenpoikansa uhraamalla itselleen hengähdystauon, mutta ristiretkeläisten janosivat yhä uusia valloituksia. Hänen välinsä Simon de Montfortiin ja apotti Amauryyn rikkoutuivat pian, ja suuri armeija piiritti Toulousen vuonna 1211. Raymondin onnistui viime tingassa päästä pakoon nuoren poikansa, Raymond VII:n, kera. Kodittomaksi jäänyt maankiertäjäkreivi matkusti Roomaan, missä paavi Innocentius III oli kutsunut koolle suuren kirkolliskokouksen, neljännen lateraanikonsiilin. Raymond yritti epätoivoisesti vedota pyhään isään ristiretken lopettamiseksi (ja omien titteleidensä palauttamiseksi), mutta joutui katkerasti pettymään. De Montfort sai paavin mielestä viedä kernaasti ristiretken loppuun.

Languedocin tuore hallitsija puhdistikin uusia läänityksiään miekalla ja tulella. Sodan alun jälkeen kiinniotettuja kataareja ei enää edes yritetty käännyttää, vaan heidän koottiin kymmenien, jopa satojen miesten ja naisten joukoiksi ja poltettiin valtavissa kokoissa. Monet kataarit toivottivat marttyyrikuoleman tervetulleeksi suorastaan pelottavalla innokkuudella - merkitsihän se vihdoin vapautumista materian kahleista. Erityisesti perfectae, kataarien "täydelliset" naiset, pitivät vankkumttomasti kiinni uskostaan. Heidän kerrotaan jopa oma-aloitteisesti syöksyneen liekkeihin, mikä kauhistutti raakuuksiin tottuneita ristiretkeläisiäkin.


Languedocilaiset vihasivat ranskalaisia valloittajia. Heille kyse ei ollut uskonnosta, vaan vierasmaalaisten sortajien karkotuksesta. Kreivi Raymond poikineen palasikin salaa takaisin nostamaan kansaa kapinaan, ja nuoresta Raymondista trubaduurit runoilivat vapahtajahahmoa, joka saapui palauttamaan kunnian ja oikeudenmukaisuuden maahan. Raymondien onnistui saada Toulouse jälleen haltuunsa. Seurauksena oli pitkä ja turhauttava piiritys, joka päättyi, kun Simon de Montfort (epä)onnistui saamaan katapultinammuksen suoraan päähänsä ja kuoli vuonna 1218.


Sota kuitenkin jatkui vielä vuoteen 1229 saakka, kun ranskalaiset lähettivät yhä uusia armeijoita polttamaan, ryöstelemään ja tuhoamaan Languedocia. Tämä poltetun maan taktiikka toimi, ja Raymond VII joutui lopulta taipumaan rauhaan. Hän sai jäädä Toulousen valtaistuimelle, mutta hänen jälkeensä valta siirtyisi ranskalaisille. Languedocin kukoistavat kaupungit olivat tuhkana, iloinen hovikulttuuri kadonnut ja vilkas kauppa hiipunut. Tilalle olivat tulleet ranskalaiset sotilaat. Jo kauan sitten sotijat olivat unohtaneet uskonnon. Kyse oli enää Ranskan halusta liittää Languedoc vihdoin kruununsa alaisuuteen.

Kreivi Raymond nukkui pois vuonna 1222, sodan vielä raivotessa. Hänen kerrotaan kutsuneen kuolinvuoteelleen katolisen papin ja ottaneen vastaan viimeiset sakramentit, ja hänet haudattiin temppeliherrojen kryptaan.

Paavi Innocentiuskaan ei ehtinyt nähdä aloittamansa verilöylyn päätöstä. Hän kuoli yllättäen vuonna 1216 suunnitellessaan jo täyttä päätä viidettä ristiretkeä Pyhälle maalle.

Ristiretkeläiset olivat polttaneet tuhansia kataareja kahdenkymmenen vuoden sodassa, mutta mikä ehkä vielä tuhoisampaa, Languedoc oli hävitetty niin perinpohjaisesti, että kataarit olivat menettäneet elinvoimaisen tukiverkostonsa alueella. Pahempaa oli kuitenkin vielä tulossa. Katolinen kirkko ei halunnut, että kerettiläiset olisivat taas pari vuotta haavoja nuoltuaan entistä ehompina mukana kuvioissa. Niinpä päätettiin perustaa aivan uudenlainen kirkollinen elin etsimään harhaoppineita ja valvomaan opin puhtautta: inkvisitio.


Ennen tätä piispojen vastuulla oli ollut pitää huolta hiippakuntiensa oikeaoppisuudesta. Se oli osoittautunut kataarikysymyksessä tehottomaksi, joten nyt panoksia korotettiin. Inkvisitio uskottiin saarnauskampanjoissa menestystä niittäneiden dominikaanien valvontaan. Dominikaaneista tuli kuitenkin niin pelottavan päteviä inkvisiittoreita, että myöhemmin heidän riveihinsä lisättiin fransiskaaneja, jotta nämä edes hieman pehmentäisivät inkvisition karmeaa mainetta.

Inkvisition toiminta oli alusta alkaen tappavan tehokasta. Heidän asiamiehensä saapuivat johonkin kylään ja julistivat tietyn mittaisen armonajan, jonka kuluessa harhaoppinsa tunnustavat katujat saivat lievemmän tuomion - yleensä sakkoja tai omaisuuden takavarikointia. Kun armonaika oli ohi, ryhdyttiin keräämään ilmiantoja ja lausuntoja, kuulustelemaan epäiltyjä ja tarvittaessa kiduttaa heitä tunnustuksen saamiseksi. Kataarit, jotka eivät suostuneet katumaan, poltettiin roviolla.

Vähemmän yllättävästi languedocilaiset vihasivat inkvisitiota vielä enemmän kuin ranskalaisia. Monia ilmiantajia surmattiin, ja inkvisiittorit pitivät tutkimuspöytäkirjansa visusti salassa. He olivat kuitenkin perinpohjaisia: jopa kerettiläisyydestä postuumisti tuomittujen vainajien ruumiit kaivettiin ylös haudoistaan ja viskattiin rovioille.

Ristiretkestä kataarit olivat vielä selviytyneet, mutta pahasti heikentynyt uskonto ei enää inkvisitiota kestänyt. Harvat yhä hengissä olevat kataarit pakenivat Pyreneiden vuorten yli Espanjaan tai etsivät suojaa Montségurista, jylhästä vuoristolinnasta, jota pidettiin valloittamattomana. Vuonna 1243 se kuitenkin pakotettiin antautumaan pitkän piirityksen jälkeen, ja kaksisataa kataarien "täydellistä" annettiin tulelle.


Se oli katarismin tosiasiallinen loppu, vaikka monet varmasti pitäytyivätkin yhä salaa vanhoissa uskomuksissaan. Hajanaisia tuomioita harhaopista annettiin aina 1300-luvun puoliväliin saakka. Sitten nekin katosivat oikeudenkäyntipöytäkirjoista.

Paavi Innocentius III oli vuosikymmeniä aiemmin kutsunut koolle ristiretken saadakseen kertakaikkisen ja lopullisen ratkaisun Languedocin kataarikysymykselle. Onnistuiko hän tavoitteessaan? Tavallaan - katarismi ei kestänyt vuosikymmenten veristä vainoa, vaan painui maan alle, hiipui ja lakkasi lopulta olemasta muuttuen tarujen ja salaliittoteorioiden ainekseksi. Inkvisitio havaittiin mainioksi toimintastrategiaksi moniarvoista yhteiskuntaa vastaan, ja varsinkin espanjalaiset romuttivat maansa talouden ja kulttuurin samoilla eväillä pari vuosisataa myöhemmin. Nykyään läpeensä ranskalaistunut Languedoc on katolinen kolkka katolisessa Etelä-Euroopassa.

Vaikka albigenssiristiretkestä tulikin ahnaan Ranskan valloitussota, se tulisi kuitenkin nähdä ensisijaisesti omahyväisyyteen ja välinpitämättömyyteen tuudittautuneen kirkon paniikkiratkaisuna ja hätävarjelun liioitteluna. Katolinen kirkko oli kadottanut kosketuspintansa languedocilaisiin, tavallisiin kristittyihin miehiin ja naisiin, joiden hengellistä kaipuuta se ei kyennyt enää täyttämään. Nämä löysivät itselleen uuden hengellisen kodin katarismista, jonka esimerkillistä elämää viettäneet "täydelliset" ja suoraviivaisen mustavalkoinen maailmankuva vetosivat heihin. Taustalla oli nopea yhteiskunnallinen muutos, kaupungistuminen ja elinkeinoelämän murros, ja kirkko epäonnistui vastaamaan aikansa haasteisiin ja tuomaan sanomaansa uskottavalla ja puhuttelevalla tavalla ihmisten elämään.

Kuulostaako tutulta?

Pyhä Dominicus, dominikaanisääntökunnan perustaja, omasi lahjakkuutta ja oivalluskykyä. Hän ymmärsi, että kirkon oli löydettävä kokonaan uusi tapa laskeutua ihmisten pariin evankeliumia levittämään. Hänen joukkonsa saavuttivatkin ristiretken alla rauhanomaista menestystä. Kiertelevien saarnaajien ja opettajien muuttuminen julmiksi inkvisiittoreiksi tuskin oli hänen alkuperäinen tarkoituksensa.

Kataarien unohdettu tarina on kiehtova jo itsessään, mutta etenkin siksi, että historiankirjojen sivuilta on luettavissa heijastuksia siitä ajasta ja niistä muutoksista, joiden keskellä omakin kirkkomme etsii uusia suuntia. Se rohkaisee olemaan ennakkoluuloton ja kokeilunhaluinen - evankeliumia on vietävä eteenpäin aina aikaan ja paikkaan sopivin keinoin.

Toisaalta se antaa myös varoittavan esimerkin siitä, mihin yltiöhurskasteleva vastareaktio maallistumista tai perinteisten kristillisten näkemysten katoamista vastaan voi pahimmillaan johtaa. Monessa länsimaassa kiivailevat hurmahenget ovat kiipineet korkeisiin poliittisiin asemiin ja päässeet täysin legitiimein keinoin ajamaan vähintäänkin arveluttavaa ja pahimmillaan vihan täyttämää agendaa.

Mutta eihän tämmöistä nyt enää. Ei meillä ainakaan. Eihän?