Luku IV: Jumalan vihan ruoska

Matkamme norjalaisen teologin ja filosofin Olav Valen-Sendstadin mukana lähenee loppuaan. Kolmessa edellisessä blogikirjoituksessa olen pureutunut hänen näkemyksiinsä rauhanaatteesta ja sen raamatullisista perusteista - tai pikemminkin sellaisten perusteiden puutteesta, kuten hän päätyy tulkitsemaan. Valen-Sendstad käsittelee kirjassaan Voiko kristitty olla sotilas? sodan ja rauhan vaikeita kysymyksiä esimerkiksi yksilön henkilökohtaisten ominaisuuksien, esivaltauskollisuuden ja yhteiskuntaeettisen toiminnan näkökulmasta.

Mutta Valen-Sendstad liittyy raamatuntulkinnassaan myös perinteiseen näkemykseen Jumalasta koko maailmanhistorian suvereenina hallitsijana ja ohjaajana. Eräs hänen voimakkaimmin pasifismia periaatteellisella tasolla vastustavista tulkinnoista liittyy oleellisesti tähän herruusnäkökulmaan: nimittäin ajatus sodasta Jumalan välineenä syntisen ihmiskunnan ja turmeltuneiden, pahuuteen kääntyneiden valtakuntien rankaisussa.

Valen-Sendstad kirjoittaa: "Sodan inhimillinen syy on aina ihmisen oma pahuus. (...) Kuitenkin myös Jumala on mukana kaikissa sodissa. Hän antaa rangaistuksena ja tuomiona inhimillisen pahuuden kypsyä, ja tuomitsee ihmisten pahuuden toisten ihmisten pahuudella. Sodalla hän nöyryyttää epävanhurskaita esivaltoja tai saattaa ne tuhoon, puhdistaa hyvät esivallat, antaa uusien esivallan muotojen nousta esiin, toisinaan kansojen onneksi, toisinaan niiden tuomioksi. Jumala kostaa isien pahuuden lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen (...)"

Norjalaisoppinut liittyy täten osaksi pitkää traditiota, joka kumpuaa voimakkaasti vanhatestamentillisestä ajattelusta. Vanhan testamentin sivuilla Jumalaa kutsutaan säännönmukaisesti epiteetillä Jahve Shevaot (Sebaot) - Sotajoukkojen Herra. Hänen kätensä on läsnä Israelin kuningaskunnan historian taisteluissa naapurikansoja vastaan. Toisinaan hän suo valitulle kansakunnalleen riemuvoiton ylivoimaisesta vihollisesta, toisinaan taas vetää varjeluksensa pois ja antaa vieraan valloittajan juhlia Jerusalemin kytevillä raunioilla. Psalmissa 144 ylistetään: "Kiitetty olkoon Herra, minun kallioni! Hän opettaa käteni taistelemaan, käsivarteni käymään sotaa. Hän on uskollinen suojelijani, Hän on linnani, Hän on turvani ja pelastajani, kilpi, jonka taakse suojaudun. Hän alistaa kansat valtaani."

Sotaisan Jumalan juuret löytyvät hiljalleen muotoutuneesta israelilaisesta monoteistisesta maailmankatsomuksesta. Muinaisessa Lähi-idässä ajateltiin yleisesti, että kansoilla on omat jumalansa, ja kun valtakunnat lähtevät sotaan toisiaan vastaan, samalla käyvät taisteluun myös ylimaalliset vallat. Jos naapurin jumalat ovat vahvempia, seuraukset sotakentällä ovat sen mukaiset. Monilla kansoilla - esimerkiksi assyrialaisilla - oli lisäksi tapana viedä sotasaaliina valloittamiensa kansojen jumalankuvat pääkaupunkiinsa "vangeiksi". Mutta kun ensimmäisen temppelin tuhon jälkeen (587 eKr.) juutalaisuus alkoi havahtua yhä väkevämmin yksijumaliseksi, uskonoppineet joutuivat kiperän paikan eteen: jos kerran muita jumalia ei yksinkertaisesti ole olemassa, sekä hyvä että paha, voitto sekä tappio tulevat yhden ja saman Herran kädestä - sen mukaan, kuinka Hän mieliikin.

Valen-Sendstadin käsitys Jumalan toiminnasta ihmiskunnan historiassa on siis perin vanhatestamentillinen. Mutta tarjoavatko Uusi testamentti evankeliumeineen ja Jeesuksen opetukset toisenlaista valoa tähän tulkintaan?

Mitä Jeesus ylipäätään puhui sodasta ja sodankäynnistä?

Edellisessä Valen-Sendstad-blogissa nostin esille muutamia kaikkein kuuluisimpia opetuksia hänen vuorisaarnastaan, jotka huokuvat määrätietoista, suorastaan radikaalia pasifismia. Kehotusta toisen posken kääntämisestä ja vihamiesten rakastamisesta en käy läpi sen yksityiskohtaisemmin enää tässä kirjoituksessa.

Puhuessaan opetuslapsilleen lopunajan tapahtumista hän kertoo: "Kun kuulette taistelun ääniä ja sanomia sodista, älkää pelästykö. Niin täytyy käydä, mutta se ei vielä merkitse loppua. Kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan (...) Tämä on synnytystuskien alkua. (...) Jos Herra ei olisi lyhentänyt sitä aikaa, yksikään ihminen ei säästyisi." (Mark. 13:7-8, 20)

Minusta näistä ennustuksista - joita Ilmestyskirjassa sitten käsitellään paljon graafisemmin, sanoisinko melkeinpä "julkisuushakuisemmin" - nousee kuin varkain esille tärkeitä huomioita, mikäli tekstin lukee huolella. Oman käsitykseni mukaan Jeesus ei nimittäin esitä tässä opetuslapsillensa, että Jumala sivaltaisi ihmiskuntaa näillä hirveillä pahuuden vitsauksilla. Kaikki tämä on seurausta ihmisten omasta turmeltuneisuudesta ja pahuudesta: "Veli antaa veljensä surmattavaksi, isä lapsensa, ja lapset nousevat vanhempiaan vastaa ja tuottavat heille kuoleman." (Mark. 13:13) Sen tähden Jeesus murheissaan toteaakin, että näin on käytävä. Mutta heti hän tarjoaa meille lohdutuksen sanaa, kuten aina: "Jos Herra ei olisi lyhentänyt sitä aikaa..." Jumala siis, mestari lupaa, tulee kärsivän ihmiskunnan avuksi ja rakkautensa tähden antaa lopulta kaiken kääntyä hyväksi. Tätä suurta tekoa eivät saa aikaan ihmiset itse - se tulee Jumalalta.

Sillä niin paljon Jumala rakasti meitä, kuin isä pieniä lapsiansa, että siunasi meitä vapaalla tahdolla. Hän ei tehnyt meistä robotteja ja itsestään nukkemestaria vetelemään naruista; Hän tahtoo meidän rakastavan Häntä (Mark. 12:30), yhtä suurella sydämen palolla kuin Hän rakastaa meitä. Eihän rakkautta voi pakottaa! Vaikka luontomme onkin turmeltunut ja taipuvainen pahuuteen, on Hän silti antanut meille vapauden - oman hyvyytensä tähden, sillä jos Hän olisi alistava ja pakottava tyranni, Hän ei olisi Jumala.

Koska voimme valita hyvän ja pahan välillä, valitsemme vääjäämättä myös pahaa. Lajina olemme aggressiivinen ja väkivaltainen, territoriaalinen, itsekäs ja ahne - nämä piirteet ovat kirjautuneet perimäämme vuosimiljoonien kuluessa. Samoin valtaosa kulttuuriemme perusrakenteista on muodostunut kontrolloimaan, kanavoimaan ja samalla myös ylläpitämään tätä sisäsyntyistä väkivaltaisuuttamme ja pahuuttamme. Tätä käsitykseni mukaan tarkoitetaan perisynnillä. Tämä taipumus pahuuteen ja syntiin ei ole omaa syytämme, emmekä ole sen edessä tahdottomia koneita, mutta silti vastuussa kaikista teoistamme.

Jeesus ymmärsi tämän totuuden. Kun hän sanoi Pietarille: "Pane miekkasi tuppeen. Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu" (Matt. 26:52), hän samalla puki sanoiksi kaikessa karussa yksinkertaisuudessaan sodan perimmäisen luonteen: itseään ruokkivan mielettömän väkivallan kierron, jonka alku on aikojen aamunkoissa ja jolla ei loppua ole - ei ennen kuin se katkaistaan kertakaikkisesti työntämällä miekka tuppeen, pysyvästi.

Sodan luonteeseen kuuluu nimittäin olennaisesti kolkko tosiseikka, jonka Valen-Sendstad jostakin syystä sivuuttaa kokonaan - ja tämä hämmästyttää minua, sillä tavallisesti hän perustelee teologiansa huolella. Hän myös koki omakohtaisesti toisen maailmansodan hirveydet. On nimittäin suoranaista haihattelua väittää, että sodasta kärsisivät ensisijaisesti turmeltunut esivalta ja ne despootit, jotka ovat valinneet "epävanhurskauden" hallintavaltansa perustukseksi.

Sodassa kärsivät aina eniten viattomat sivulliset.

Tämä on tullut brutaalilla tavalla ilmiselväksi erityisesti viime vuosisadalla, joka oli koko ihmiskunnan historian kiistatta verisin ja murheellisin. Sodan vuorovetten kääntyminen johti lopulta Adolf Hitlerin itsemurhaan. Tyranni siis kaatui! Hurraa? Yli 60 miljoonaa ihmistä menetti henkensä, ja heistä noin 40-52 miljoonaa oli siviilejä.

Saddam Hussein oli kiistatta hirmuhallitsija. Sen jälkeen, kun Yhdysvallat aloitti sodan Irakia vastaan 2003, sodassa ja sen jälkiseuraamuksissa on kuollut varovaisesti arvioiden noin 120 000 siviiliä. Kukistuihan Saddam. Mutta.

Aivan hiljan sota murensi Libyan diktaattorin Muammar Gaddafin valtaistuimen. Murhattiinhan despootti lopulta raakalaismaisesti (kuka tästä iloitsisi?), mutta hänen lisäkseen siviilikuolonuhreja on tullut tähän mennessä noin 25 000. Lisää on luultavasti luvassa, pahoin pelkään.

Syyriassa taistellaan paraikaa tyranni Bashar al-Assadia vastaan. Luultavasti hän joutuu lopulta tavalla tai toisella syrjäytetyksi. En uskalla ajatella, millaiset kuolonuhrit sisällissodan lopuksi kirjataan historiankronikoihin.

Puhumattakaan kaikista lukemattomista sotilaista, tavallisista miehistä ja naisista, jotka elävät ja kuolevat johtajiensa oikkujen mukaan.

Lisää esimerkkejä löytyy lähes mitä tahansa sotaa tutkiskeltaessa.

Näiden faktojen ja Jeesuksen opetusten ydinsanoman valossa ajatus sodasta Jumalan historiallisen kapellimestaroinnin välineenä on kerta kaikkiaan hyväksymätön. Vanhan testamentin kirjoittajat ovat halunneet korostaa Korkeimman ehdotonta herruutta, mutta samalla he ovat ehkä tarkoittamattaan häivyttäneet ihmisen pahuuden todellisuuden ja sen traagiset seuraukset taka-alalle. Voiko tällainen olla rakastavan Jumalan toimintaa, Isän huolenpitoa lapsistaan?

Uskaltaudunkin väittämään, ettei sota ole Jumalan keino ohjailla ihmiskunnan historian kehitystä - vaan Jeesus Kristus.

Tämä galilealainen puuseppä kohtaa meidät yhä kasvoista kasvoihin ja tarjoaa meille toisenlaista tietä, jonka päässä siintää jotakin uutta ja ihmeellistä: Jumalan valtakunta, jossa epäoikeudenmukaisuus ja sorto ja sota ovat kadonneet. "Oman rauhani minä teille annan, en sellaista, jonka maailma antaa", hän lupasi (Joh. 14:27). Vaikka olemmekin vajavaisia ja kieroon väännettyjä, taipuvaisia silmittömään pahuuteen ja mielettömään väkivaltaan, meille tarjotaan esikuvaa, jota seuraamalla voimme toivoa muuttuvamme ja muuttavamme myös maailmaa ympärillämme. Uskon ja toivon sen olevan mahdollista, vaikka toisinaan se vaikuttaakin pelkältä kauniilta unelta ja silkalta haihattelulta.

Mestari kutsuu jokaista tälle tielle; se, ottaako tämän kutsun vastaan, on jokaisesta itsestään kiinni.

Vaikka näissä kirjoituksissani olenkin löytänyt itseni järjestään vastakkaiselta näkökannalta kuin Olav Valen-Sendstad, hänen pohdiskelujaan ei ole mitään syytä sivuuttaa. Päinvastoin - ne haastavat lukijansa todella miettimään omia katsantokantojaa ja kristillisen uskon perimmäisiä kysymyksiä. Suosittelenkin teosta Voiko kristitty olla sotilas? kaikille, joita ikiaikainen dilemma sodasta ja rauhasta ja kristityn epäkiitollisesta asemasta tällaisessa välikädessä kiinnostaa, oli kyse sitten henkilökohtaisesta tai puhtaan akateemisesta mielenkiinnosta. Omassa elämässäni vuoropuheluni Valen-Sendstadin kanssa on ollut antoisaa ja hedelmällistä ja vahvistanut omaa pasifistista vakaumustani.

Lopuksi tahdon sanoa vielä tämän: varmasti Jumala on läsnä sodassa. Hän on läsnä kaikkialla, missä on kärsimystä ja kuolemaa. Tuska ja kauhu eivät ole Hänelle vierasta, sillä Hän on itsekin käynyt läpi kivun tien ja kammottavan kuoleman.

Hän on läsnä, koska nämä ovat sodan kasvot. Älkäämme koskaan unohtako sitä kansallismielisen ylpeilyn tai kylmän akateemisen laskelmoinnin keskellä. Se on liian helppoa.