KUTSUJA ON LÄSNÄ

Tapasin hiljan nuoren aikuisen, joka halusi liittyä kirkkoon. Minua rohkaisi kovasti hänen perustelunsa. Niistä käy hyvin ilmi millaista luterilainen seurakuntaelämä voi olla.

”Olen siitä asti, kun luterilaisessa kirkossa aloin käydä, pohtinut sitä, miksi minun pitäisi kuulua kirkkoon, kun voin käydä tilaisuuksissa muutenkin, ja tukea kirkon työtä korvaamalla kirkollisveron kolehtirahoilla. Minusta on kuitenkin tärkeää kuulua johonkin. Minun on vaikea kuvata sitä ilmapiiriä, jonka olen kokenut kotoisaksi. Jotenkin se liittyy tasavertaisuuteen, hyväksyntään ja inhimillisyyteen.”

Tasavertaisuuden, hyväksynnän ja inhimillisyyden taustalla henkii uskonkäsitys Jumalasta, joka on hyvä ja armollinen. Ei sen tähden, että me olisimme jotenkin hyviä tai ansaitsisimme tulla Jumalan hyvyyden kohteiksi. Jumalan rakkaus etsii ihmisen hyvää ja hyötyä palkkiota vaatimatta. Hyvää tahtova rakkaus ei rakasta sen nojalla millainen toinen on, vaan siksi, että toinen on olemassa.

Jumalan hyvää tahtova rakkaus ei jäänyt vain ideoiden tai aatteiden tasolle, vaan henkilöytyi ihmisen mittaiseksi. Ihmiseksi tullut Nasaretin Jeesus sanoi: ”Tulkaa minun luokseni … minä annan teille levon!”

Seurakunta on yhteisö, jossa Kutsuja itse on läsnä. Hänen kasvojensa valo voi heijastua meidänkin kasvoistamme toinen toisillemme toivon ja rohkaisun katseina ja sanoina.