Kirkkovuosi: tapaninpäivä

Tapaninpäivä eli toinen joulupäivä on iloisen joulunajan juhlapyhien joukossa sanomaltaan poikkeuksellisen kolkko. Silloin katse kääntyy joulun ilouutisen leviämisen seurauksiin: toiset ottavat sen vastaan, toiset torjuvat. Pyhää Stefanosta on perinteisesti pidetty ensimmäisenä kristittynä marttyyrina, joka joutui kuolemaan uskonsa tähden. Tapaninpäivä onkin pyhitetty Kristuksen omien muistolle. Katolisena aikana Stefanosta pidettiin Suomessakin hevosmiesten suojeluspyhimyksenä, mistä perua ovat yhä paikoin ajetut tapaninajot hevosreellä. Kirkossa liturgisena värinä on punainen - vuodatetun veren ja Pyhän Hengen tulen väri.

Tapaninpäivän evankeliumiteksti on Luukkaan evankeliumin 12:8-12.

Jeesus sanoi opetuslapsilleen:
    ”Minä sanon teille: Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen on Ihmisen Poika tunnustava omakseen Jumalan enkelien edessä. Mutta joka ihmisten edessä kieltää minut, se tullaan kieltämään Jumalan enkelien edessä. Ja jokaiselle, joka sanoo jotakin Ihmisen Poikaa vastaan, annetaan anteeksi, mutta sille, joka herjaa Pyhää Henkeä, ei anteeksi anneta.
      Kun teitä kuljetetaan synagogiin ja viranomaisten ja esivallan eteen, älkää olko huolissanne siitä, mitä puhutte ja miten puolustatte itseänne. Kun se hetki tulee, Pyhä Henki neuvoo, mitä teidän on sanottava.”

"En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan", Jeesus varoitti opetuslapsiaan (Matt. 10:34). Sillä hän tarkoitti seuraajiaan odottavia vaaroja. Hän puhui heille suoraan ja rehellisesti, ennusti torjunnan ja vihamielisyyden ja suoranaisen vainon, josta hän itse oli jo saanut esimakua. Uskossaan kaikkein oikeamielisimmät olivat kaikkein innokkaimpia kieltämään hänet rienaajana, villitsijänä ja jumalanpilkkaajana. Samat vanhurskaista vanhurskaimmat, Jerusalemin temppelin pappisneuvosto ylipappeineen, lopulta tuomitsivat hänet kuolemaan.

Stefanos (eli suomalaisittain Tapani) oli Jerusalemin alkuseurakunnan ensimmäisiä "diakoneja": hän vastasi ruoan ja almujen jakamisesta leskille ja muille vähäosaisille (Ap. t. 6:1-7). Hän julisti avoimesti evankeliumia, minkä tähden temppelipapisto vangitutti hänet. Kun Stefanos puolustautui kaunopuheisesti neuvoston edessä ja syytti pappeja Messiaan murhaamisesta, sen jäsenet raivostuivat ja kivittivät hänet hengiltä; viimeisillä hetkillään hän rukoilee Jumalalta anteeksiantoa kivittäjille (Ap. t. 7). Hänen jälkeensä monet muut miehet ja naiset ovat joutuneet kärsimään vankeutta, sortoa, kidutusta ja kuolemaankin Kristuksen nimen tähden. Monessa maailmankolkassa se on arkea vielä tänäkin päivänä.

Kristuksen jalanjäljissä kulkeminen ei aina ole helppoa! Jopa Pietari, joka kiivaasti vannoi ja vakuutti uskollisuuttaan, kielsi mestarinsa tiukan paikan tullen (Mark. 14:66-72). Jeesus kuitenkin lupaa Pyhän Hengen olevan lähellä kaikkia niitä, joita hänen tähtensä ahdistetaan. Jumala ei jätä lapsiaan milloinkaan yksin.

Samalla viattoman Stefanoksen verinen kohtalo oman aikansa ylhäisimpinä ja vanhurskaimpina pidettyjen miesten käsissä pysäyttää meidätkin kohtaamaan itsemme ja oma sisimpämme. Olemmeko itse niin täydellisen hurskaita ja pyhiä, että ensimmäisten joukossa olemme ryhtymässä kivittämään niitä, joiden sanat sattuvat kirvelemään omaa ehdotonta oikeaoppisuuttamme ja erehtymättömyyttämme?