Ihminen ei ole metsän mitta
Onko siellä riippukeinussa jo liian seesteistä? Tylsistyttääkö loma? No väitellään vähän! Minulla on meille aihe, josta saamme riidan aikaiseksi alta aikayksikön: Metsä.
Siihen nähden miten tärkeä ja rakas metsä on suomalaisille, olemme harvinaisen huonoja keskustelemaan siitä sivistyneesti. Oma kanta on syvälle kunttaan juntattu ja poteroista julistetaan omaa totuutta muita kuulematta.
Tämä sain kokea omakohtaisesti, kun erehdyin sosiaalisessa mediassa päivittelemään rumaa avohakkuualuetta Kuohenmaalla Kangasalla. Kaupunki oli lanannut metsän sileäksi Roineen rannasta kirjanpainajan vuoksi. Pieni laavu nuotiopaikkoineen nökötti raiskatun metsänpohjan keskellä. Nokipannukahvit jäivät sillä kerralla väliin.
Julkaisin kuvan avohakkuualueesta kera rikkinäisen sydämen. Liki 50 kommenttia pärähti saman tien. Ei tarvinne referoida sisältöjä, kyllä te ne tiedätte ekofasistisyytöksistä metsänomistajien mielensä pahoittamiseen. Yksi asia tuli selväksi: metsä herättää tunteita ja siihen liittyvät intressit ovat vaikeasti yhteensovitettavia.
Yhdelle metsä on elinkeino ja perheen leipä on siitä riippuvainen. Toiselle metsä on maadoittumisen ja hiljentymisen paikka, jonka tuhoaminen aiheuttaa pohjatonta surua. Monelle suomalaiselle metsä on myös jotain myyttistä ja hankalasti sanoiksi puettavaa: alkukoti, kirkko, turva.
Mutta mitä metsä on metsälle? Mikä muuttuisi jos metsää tarkastelisikin kokonaan vapaana ihmisen intresseistä?
Ensimmäisenä muuttuisi aikakäsitys. Ihmisen aikakäsitys on lineaarinen ja horisontti yltää kutakuinkin 80-vuoden päähän. Metsätaloudessa aika mitataan kymmenissä vuosissa: kuinka nopeasti puu kasvaa, milloin sen voi kaataa, miten tuotto realisoituu. Metsän aika sen sijaan on syklistä ja aikajänne vuosisatainen. Metsän elämä on jatkuvaa kiertoa ja hidasta muutosta. Tästä näkökulmasta ihmisen taloudellinen ahneus ja kiire näyttävät hölmöiltä, vaarallisiltakin.
Toiseksi muuttuisi se, mitä ymmärrämme hyödyllisyydellä. Metsä ei olisi olemassa jonkin vuoksi vaan itsensä vuoksi. Ei hiilinielu, ei pääoma, ei resurssi vaan arvo sinänsä. Myös hyödyttömyys tulisi haastetuksi: Kirjanpainaja on painajainen metsänomistajalle mutta metsälle osa luonnollista kiertoa; lahoaminen luo elinympäristöjä, joita kone ei voi rakentaa.
Kolmanneksi näkökulman vaihtaminen auttaisi näkemään metsän puilta. Metsä ei ole ensisijaisesti puita vaan suhdeverkosto. Se on kasvi, joka ruokkii muurahaista, joka levittää siemeniä, jotka ruokkivat lintua, joka aikanaan maatuu taas uusiksi ravinteiksi. Ihmisen katse erottaa, nimeää ja mittaa. Metsä itse toimii verkostona, jossa mikään ei ole yksinään tärkein.
Artikkeli on julkaistu myös Aamulehden Moro-liitteessä.
Eva Wäljas on viestinnän asiantuntija Tampereen seurakunnissa.
