Isän ja pojan kuvissa on raivoa, haltioitumista ja lempeää huumoria
Carl-Johan, Caj, Bremer (87) ja Carl Stefan, Steffe, Bremer (63) ovat tehneet pitkän ja arvostetun uran valokuvan parissa. Osana Suomi 100 -ohjelmaa heillä oli vastikään ainutlaatuinen yhteisnäyttely Kuopiossa.
Viime vuonna Caj sai Finnfoto-palkinnon monipuolisesta toiminnastaan valokuvauksen ja kuvajournalismin alalla Suomessa. Häntä on sanottu humanistisen valokuvausperinteen jatkajaksi. Stefan puolestaan on ollut pitkään yksi keskeistä nimistä suomalaisessa valokuvataiteessa.
Molemmat ovat myös koulineet ison joukon kuvaajia ja journalisteja.
– Meidän ero on siinä, että minä en ole syntynyt kamera kädessä, Caj huomauttaa.
Stefanin voi sanoa niin tehneen. Isän pimiö oli kotona, ja sieltä hän imi kehitteen ja kiinnitteen tuoksut, jännityksen sekä muun atmosfäärin.
Steffeltä tuli nukkumaanmenoaikana kysymyksiä loputtomasti: ”Osaako kärpänen uida?”
(Kuvateksti Caj Bremerin kirjasta Mämmikoiran muistelmat, Musta Taide, 2001)
Steffe ehti kehitellä filmejä Pressfotolla.
– Olin lukion toisella ja aika burn out siinä vaiheessa. Kun tapasin pomon, Cajn nimi kyllä edesauttoi, ja kun hän kyseli, mitä mä tiedän kuvaamisesta, kerroin seuraavani aikaani ja olevani hyvä kopisti. Pomo soitti Cajlle, joka myönteli – mun vanhemmat oli kyllä aina lojaaleja. Siitä alkoi urani valokuvauksen parissa.
– Alussa sain kuulla loppumattomasti, että seuraan isäni jalanjälkiä. Kaikki muuttui, kun 21-vuotiaana menin Taideteolliseen, Stefan kertoo.
Caj työskenteli Hufvudstadsbladetissa 1950-luvulla, jonka jälkeen hän siirtyi Helsingin Sanomiin. 70-luvun puolivälissä Stefan oli muutaman kesän Hesarin kesäkuvaajana, mutta isä ja poika eivät olleet pitkään samassa työpaikassa.
– Voi sanoa, että onneksi, Stefan virnistää.
Nykyään on lehtiä, jotka keskittyvät käyttämään heikkolaatuisia lukijakuvia ja maksamaan niistä kympin tai pari, Stefan Bremer kritisoi.
Riittävän suuri motiivi
Kun poika lähti kouluun, isä sai kuin kiitoksena oppia tuntemaan hänen kollegojaan.
– En ollut koulussa, mutta sain määrätyllä tavalla uudet kollegat ja imin heistä aika paljon. Se ei muuttanut mun tyyliä, mutta huomasin vaikutteita mun omissa kuvissa.
Taide oli lehtimiesten porukoissa kirosana, ”amatöörien surkeita kokeiluja pimiössä.”
– 1970-luvun puolivälissä avautui, että valokuvataide on oma lajinsa. Suomi oli silloin aikamoinen periferia – ja jossain mielessä on sitä yhä, Stefan sanoo.
– Kuvasin lehtiin sen verran, että huomasin, ettei se ole minun alueeni. Opiskelujen myötä huomasin, että valokuvaus on aika paljon laajempi alue. Mutta olen varannut itselleni oikeuden tehdä myös dokumentaarista kuvausta silloin tällöin.
Stefan miettii, että siirtymisessä kohti taidevalokuvausta oli ehkä kyse vapauden kaipuusta.
– Minusta taas… mulle riitti, että kuvat tavoittivat erittäin suuren katsojakunnan. Että kuvat eivät riipu missään gallerian seinällä, vaan tavoittavat kansalaisia. Se oli riittävän suurena motiivina, Caj lisää väliin.
– Caj sai tehdä töitä median ykköskastissa. Kovin moni aikakauslehtihän ei keskittynyt kuviin siihen aikaan. Moni oli turhautunut, kun kuvia käytettiin ja käsiteltiin sattumanvaraisesti.
Caj huomauttaa, että hänen aloittaessaan uransa alalla ei ollut minkäänlaista koulutusta. Valokuvaaja oli tyyppi, joka seisoi julkisella paikalla hupun alla ja jolta kuvan sai ostaa heti mukaansa.
– Se, että päädyin lehtikuvaajaksi, oli kokonaan sattumaa. Olin ollut jo kaksi vuotta teollisen kuvaajan oppipoikana. En viihtynyt siellä, ilmapiiri oli niin vaikea. Mutta Hufvudstadsbladetin assistentti pyysi minua käymään, ja heti kun astuin ovesta sisään, totesin: ”No nyt olen tullut oikeaan paikkaan!”
– Kaikki ne toimittajat hyväksyivät sen, että tulee nuorempi kuvaaja; he ottivat minut siipiensä alle ja koulivat journalistiksi. Ne kaksi vuotta siellä olivat minun koulutukseni. Pääsin mukaan sinne, missä tapahtuu.
Vaihdettuaan työpaikkaa hän tunsi tarvetta saada jonkinlaista koulutusta, ja kävi Ruotsissa kuvajournalismin opissa pariin otteeseen.
– Siellä oltiin edellä noissa kuvausasioissa… sen jälkeen siirryin vähän pienempiin kameroihin.
Stefanin sisko Kia Koski on pukusuunnittelija ja veli Max Bremer näyttelijä. Miksei vaikka Kiasta tullut kuvaajaa?
– Siihen aikaan valokuvaajan ammatti oli hyvin miesvaltainen. Ei se mullekaan päivänselvä uravalinta ollut, vaan hyvin spontaani asia, Stefan painottaa.
– Taiteellisuutta siirtyy suvussa nuoremmillekin, esimerkiksi lapsistani vanhin on kuvataiteilija ja nuorin tytär opiskelee designeriksi.
– Toinen tyttäristä, Kaisa, oli ihan lahjakas kuvaaja, mutta hän sanoi, että riittää, kun isoisä ja isä kuvaavat. Häntä ahdisti jo kuulla koko asiasta.
Jos en olisi valokuvaaja, olisin ehkä näyttelijä, miettii Caj Bremer todetessaan yrittäneensä aina samaistaa itsensä kuvattaviinsa.
Mitä ne ketään kiinnostaa?
Kotona kamera oli ollut miltei aina läsnä. Kuvien ottaminen oli leikkien yksi aspekti, ja tuntui leikin lomassa luonnolliselta. Kuvista välittyykin valoisia muistoja lapsuuden kesistä.
– Caj on aina kuvannut perhettä ja minä omia lapsia. Niihin tulee sellainen intiimi tunnelma.
– Onhan se yksi motiivi hankkia lapsia, että niitä saa kuvata, Caj naurahtaa.
Kuvaaminen pitää lopettaa, jos joku tuntee olonsa epämukavaksi.
– Olen varmasti joskus ylittänyt kynnyksen, ja lapselle on tullut huono mieli. Mutta lapsi unohtaa nopeasti, ja ne ovat aina privaattikuvia.
Yhteistä isän ja pojan kuville on huumorin huomaaminen tilanteissa. Yksi osio Kuopion näyttelyssä olivat henkilökohtaiset kuvat.
– Ensin tuli mieleen, että mitä ne ketään kiinnostaa. Mutta näkyvät kiinnostavan, ehkä siksi, että on kuvattu jostain syystä pilke silmäkulmassa, Stefan miettii.
– Molemmat syttyivät niihin aiheisiin, Caj miettii.
Yhteisiä näyttelyitä on ollut aiemmin vain kaksi, joista isompi Ruotsissa.
Caj itse on kuudesta lapsesta nuorin. Isän kanssa ei oltu kovin läheisiä, eikä puhuttu vakavia.
– Kerran isä sanoi, että hän olisi kans halunnut tulla taiteilijaksi.
Pitää olla utelias
Caj Bremer on saanut tunnustusta myötäelämisen kyvystä. Kuvissa näkyy maailman ja ihmisten harmoniaa. Työ vei häntä ympäri maailman
– Mutta seikkailuja oli kyllä Suomessakin. En ajatellut ryhtyä sotakuvaajaksi, vaikka joskus silloin tällöin jouduinkin niihin paikkoihin. Se ei minua kyllä innostanut, oikeastaan välttelin sellaisia paikkoja, mutta joskus sitä joutui pakosta menemään.
Stefan miettii, ettei ketään lähetetä mihinkään ilman motiivia, vaan tuottamaan materiaalia jostain tietystä asiasta.
– Se on riskinottoa. Ei ihme, että sotakuvaajiksi lähetetään nuoria kavereita, joilla ei ole perhettä. Mutta mikäli sä et ole utelias ja pistä nenääsi paikkoihin, joihin menemistä normaali ihminen empisi, se ei ehkä oo sun alaasi.
Hän huomauttaakin isälleen:
– Se on sun erikoisosaamista, että selviät monenlaisista paikoista.
– Pitää pystyä analysoimaan, mitä on tapahtunut. Kommunikaatiotaito on ehkä tärkein. Kuvaajan pitää olla lahjakas ihmisten välisissä kontakteissa, ja Caj on aina ollut hyvä siinä. Pitää tulla toimeen niin presidenttien kuin maantierosvojenkin kanssa.
”Ihmisten kohtalo on se, mikä meitä kiinnostaa.”
– Stefan Bremer
Toimittaja kyselee, kun kuvaaja on se, joka katselee ja kuuntelee. Ihmisiä pitää myös kunnioittaa, heidän elämäänsä on juuri kävelty sisään.
– Kuva pitää lunastaa. Itse kuvanottohetki voi olla verrattain lyhyt siihen käytettyyn aikaan verrattuna.
Hyvä kuvaaja unohtaa itsensä, mutta myös sopeutuu erilaisiin ympäristöihin.
– Moni ei huomaa, mitä tapahtuu ympärillä. Tai katsoo omaa napaansa, Caj kuvailee.
– Jos paikalla on sata lehtimiestä, joista puolet on kuvaajia, silloin pitää olla itseluottamusta, että ei lähde tekemään samaa, mitä kaikki muut. Pitää etääntyä tai mennä erittäin lähelle, kehittää oma kuvallinen kieli.
Humanistista tapaa
Molemmat kuvaavat yhä. Mitä mieltä he ovat nykypäivän kuvatulvasta?
– Koko prosessi on mennyt valtavasti eteenpäin, sanoo Caj…
–…mutta se ei välttämättä nosta laatua, jatkaa Stefan.
– Ala on valtavan paljon kehittynyt teknisesti. Mutta tänä päivänä pätee se mikä ennenkin: toiset osaa kuvata ja toiset ei, Caj painottaa.
– Vaikka on minkälaiset vempeleet, se on tärkeää, mitä siinä kuvassa on.
Tämän päivän kamerat ovat kuin menneen ajan unta: heti voi nähdä, onko onnistunut vai ei.
– Mutta puuttuu jonkinlainen pieni jännitys: mitä tästä tulee.
Stefan lisää, että kuvien käyttö on koko ajan lisääntynyt, mutta silti on vähän lehtiä, jotka todella satsaisivat kuviin. Toisaalta laatu on kohonnut, ja melkein kaikki ammattikuvaajat ovat saaneet ainakin jonkinlaista koulutusta.
– Ja mikä erittäin merkittävää, naiset ovat tulleet sekä journalistiseen että taidevalokuvaukseen.
– Eikä tän päivän kuvaajien tarvitse olla suruissaan: ennen ei ikinä voinut kuvitella tällaista painojälkeä kuin nykyään, Caj lisää.
Hän työskenteli Viikkosanomissa 1960-luvulla ja aloitti Helsingin Sanomissa 1971, jolloin suurimmassa osassa jutuista oli yhä mustavalkokuvitus. Väri oli varattu hömppäaiheisiin.
Stefan pitää tämän päivän kuvajournalismin tasoa korkeana.
– Keskeistä on eräänlainen humanistinen tapa kuvata: keskitytään tekemään juttuja ihmisistä ja siitä ympäristöstä, missä he elävät. Silti: aikakauslehden kansikuvassa on usein naisen kasvot, ja jos pääjuttuna on asiajuttu, on vakava mies kannessa. Siinä ei ole tapahtunut suurta muutosta.
Painettu lehti on aikamoisessa kriisissä, mikä tarkoittaa vakituisten työpaikkojen vähentymistä ja hintojen polkemista. Stefania huolettaa, miten nuoret pärjäävät, Caj näkee hyvänkin puolen:
– Jos lehti käyttää freelancereiden kuvia, sillä on ainakin valinnan varaa.
…jolloin poika puuttuu puheeseen:
– Niin kauan kuin sitä tehdään kohtuullista korvausta vastaan. Mutta hintoja vedetään koko ajan alaspäin. Tai sitten käytetään lukijakuvia ja maksetaan niistä kymppi tai pari.
Itseään viihdyttääkseen, kuten he itse sanovat, isä ja poika ovat aktiivisia Facebookin käyttäjiä.
– Kun vaimoni kuoli, Facebook oli minulle yksi tapa tavoittaa ihmisiä. En halunnut mennä koiran kanssa kahvilaan juomaan kahvia, Caj sanoo.
Hänen uusin aluevaltauksensa on keittokirjat – ja niihin saariston luonnossa otetut kuvat.
TEKSTI: Asta Kettunen
KUVAT: Hannu Jukola
Bastuutsikt! Kuva: Caj Bremer
Isät ja isoisät juhlittavina
Isänpäivää vietetään jälleen sunnuntaina 12. marraskuuta.
Isänpäivän idea syntyi Yhdysvalloissa pian äitienpäivän keksimisen jälkeen. Pohjoismaiset kauppiaat ehdottivat 1940-luvun lopulla, että isänpäivää ruvettaisiin viettämään marraskuun toisena sunnuntaina, jolloin kaupoissa on vielä hiljaista ennen joulusesonkia.
Ajatus levisi hitaasti, mutta 1970-luvulle tultaessa isänpäivä alkoi vakiinnuttaa asemaansa Suomessa. Yliopiston almanakkaan päivä oli merkittynä ilman yliopiston päätöstä 1970–72, mutta kun asia huomattiin, merkintä poistettiin.
Vasta 1987 yliopisto katsoi isänpäivän niin vakiintuneeksi, että se hyväksyttiin takaisin almanakkaan.
