Kannattelevia merkityksiä
Vuoden ensimmäinen puolikas oli raskas. Kaikenlaista vastoinkäymistä oli kasaantunut. En odottanut kesältä sen enempää.
Kun eräänä loppukesän aamuna astuin pienen tupani ulko-ovesta ulos, huomasin pikimustan sudenkorennon lentävän edelläni. Se jäi lepattamaan viereeni kolibrimaisen kevyesti. Sen jälkeen työmatkalla huomasin sumun muodostaneen taustakankaan, jota vasten näin hämähäkkien heinänkorsien väleihin virittämiä verkkoja.
Sudenkorento toi mieleen hetkessä elämisen kepeyden ja muutoksen mahdollisuuden. Hämähäkkien kauniit pitsiliinat kutsuivat kutomaan oman elämän verkkoa luovasti.
Merkityksellisyydestä puhutaan paljon. Ajattelen, että merkityksellisyyden kokemus syntyy, kun seuraa psykologisia perustarpeitaan ja on uskollinen arvoilleen.
Merkityksellisyyden kokemiseen tarvitaan myös tauko. Se on hetki, jolloin pääsee livahtamaan vaikeuksien, kiireen tai itsekeskeisyyden tuolle puolen. Silloin unohtaa kivun, huolet ja hankauksen.
Se voi olla ihan lyhytkin hetki, vaikka sellainen, että saa myönteistä palautetta tekemisistään tai hyväksyvän katseen. Olennaista on, että silloin syntyy merkityksiä, jotka suuntaavat eteenpäin ja kannattelevat.
Minulle yksi hetkistä arjen tuolla puolen oli aamu, jolloin en ollut ehtinyt vielä avata murheiden matkalaukkuani. Sudenkorento ehti sitä ennen muistuttamaan, että elämässä on myös kepeyttä. Sumu oli taustakangas, jota vasten huomasin hämähäkkien pitsiliinat. Oivalsin, että kun elämä on kudottu omien arvojen loimilankaan, se näyttää kauniilta silmissäni, mutta myös osana luomakunnan verkkoa.
Sudenkorennon ja hämähäkkien aamuna tunsin, että olen osa luomakuntaa. Sen kokemuksen haluan muistaa. Merkitysten punominen tarinaksi on minun tapani muistaa ja ammentaa voimaa pienistä hetkistä arjen tuolla puolen. Millaisen pienen merkityksellisyystarinan sinä kertoisit?
