Patsas pyhäkön pieleen
Oli elokuu 1928, ja runoilija Aaro Hellaakoskea harmitti.
Tampereella paljastettaisiin Aleksis Kiven patsas, ensimmäinen laatuaan koko maassa.
Hieno homma se oli sinänsä, kansakunnan ”suuri poika” kun löytyi Hellaakoskenkin idolilistalta. Ja tuleva muistomerkki oli ihmeellinen.
Runoilijan lanko ja sydänystävä Wäinö Aaltonen oli voittanut siitä järjestetyn kilpailun, tai oikeastaan putsannut pöydän: hän lähetti koitokseen kolme luonnosta ja vei kaikki kolme mitalisijaa. Pätevää touhua!
Parhaimmaksi Aaltosen ehdokkaista arvioitiin nimeä Muistopatsas kantanut työ, joka herätti Hellaakoskessa suorastaan transsendentaalisia tunteita. Kuulemma jo luonnosvaiheessa sen taidokas muotoilu ”kykeni siirtämään katsojan ikään kuin toiseen henkisempään olotilaan”, sananiekka korulausuili.
Eikä valmiskaan veistos, Runoilija ja Muusa, jäänyt luonnoksesta jälkeen. Paljastuspäivänä Aamulehdessä julkaistussa jutussa Hellaakoski kuvaili, kuinka se saattaisi houkutella luokseen kansainvälistäkin yleisöä – jos vain yksi seikka saataisiin oikaistua.
Niin. Tähän astihan kaikki oli runoilijan mielen mukaista. Mikä miestä siis oikein kismitti?
Muuten niin maistuvan keiton pilaava sivumaku oli sijainti Vanhan kirkon puistossa. Ehdolla kun olisi ollut parempikin: Tampereen Teatterin pylväikön ja kellotapulin välissä. Siinä patsaalla olisi Hellaakosken mielestä ollut ”ilmaa, valoa ja arkkitehtonisesti eheä ympäristö”. Myös näkyvyydestä torille ropisi pisteitä.
”Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin”, paitsi Hellaakoski tässä asiassa. Niin palkintolautakunta kuin Aaltonenkin näkivät jälkimmäisen sijainnin kaikin puolin parhaana, joten patsaan pystytystä siihen pidettiin jo taputeltuna juttuna.
Vaan ei se niin mennytkään.
Sijoitus olisi nimittäin vaatinut Teatteritalo Oy:n siunauksen, koska se olisi lohkaissut osan yhtiön tontista. Ja teatteripa ei yllättäen suostunutkaan luopumaan omastaan.
Patsaan vihkiäisissä väkeä riitti. Kuva: Vapriikin kuva-arkisto. CC BY 4.0
Mikäpä siinä sitten auttoi. Kakkossijoitetulle paikalle patsas piti pykätä. Ja niinpä Hellaakoskea korpesi.
Totta kai hän tiesi, että paljastuspäivänä julkaistavassa jutussa asiasta oli enää turha räntätä, mutta ehkä runoilija halusi purkaa tunteitaan. Ja voisihan patsaan myöhemmin siirtää! Ei siihen vaadittaisi kuin ”vankka ja tekoon valmis julkinen mielipide”, jota Hellaakoski jutullaan epäilemättä pyrki nostattamaan.
Sitä odotellessa!
Lähteet:
- Aamulehti 11.8.1928
- Nikkari, Virpi & Villanueva, Marjut (toim.) Wäinö Aaltonen (Tampereen taidemuseo 2023); Majamaa
- Raija: Hellaakoski, Aaro. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (SKS 2004/2022)
