Piispa Matti Repo:”On pystyttävä antamaan tilaa myös sellaiselle käsitykselle, joka ei ole oma”
Matti Repo on toiminut Tampereen hiippakunnan piispana 16 vuotta. Hän panee peliin oman persoonansa ja kaiken osaamisensa. Siitä huolimatta riittämättömyyden tunne on jatkuva, sillä ihmisillä on piispaa kohtaan suuria toiveita.
Parhaiten pärjää, kun on kyky kohdata ihmisiä, katsoa silmiin ja kuunnella.
”Piispanviran vaikeus on juuri siinä, että jos leimaa itsensä johonkin leiriin, saa toisilta taputuksia, ja tuottaa toisille pettymyksen. Meillä on suuri into luokitella, tarve sijoittaa ihminen ruudukkoon”, muistuttaa piispa Matti Repo. Piispan, eikä edes papin virka ollut Matti Repo -nimisen nuorukaisen mielessä, kun hän vietti nuoruuttaan 1970-luvulla Kangasalla. Siitä huolimatta hänestä tuli kirkon työntekijä ja kansainvälinen teologian tutkija. Tampereen hiippakunnan piispana hän on toiminut jo 16 vuotta.
– On vaikea löytää syytä, miksi minusta tuli pappi. Ei meillä suvussa ollut ketään pappeja, eikä muitakaan seurakunnan työntekijöitä, pohtii Repo.
Perhe kävi kuitenkin joskus kirkossa. Kodin vaikutusta myös oli, että perheen lapset laitettiin seurakunnan kerhoon ja partioon.
Rippikoulun jälkeen sisko ja veli jäivät seurakunnan nuorisotoimintaan, ja Repo seurasi heidän esimerkkiään.
– Jokin siinä veti, toiminta tempaisi minut täysillä mukaansa. Ehkä kuitenkin olin hakenut elämääni hengellistä sisältöä. Samalla menin mukaan seurakunnan musiikkijuttuihin ja bänditouhuihin, kitaraa ja bassoa soittava Repo muistelee.
Lukiolaisena hän alkoi miettiä omaa elämänuraansa. Isä ja veli olivat teknisellä alalla, ja nuori mies ajatteli, että seuraa heidän jalanjälkiään. Varusmiespalveluksen hän suoritti Ilmavoimien teknillisessä koulussa. Arkkitehtuurikin kiinnosti.
– Teologia veti kuitenkin puoleensa uskonsisältöjen vuoksi. Halusin selvittää, mistä tässä uskossa on kyse, kertoo Repo, joka pääsi opiskelemaan Helsingin yliopistoon armeijan jälkeen.
Vielä teologisessa tiedekunnassakaan Repo ei ollut vakuuttunut, että papin työ on häntä varten.
– Ajattelin, että jos minä rukouksessa annan elämäni Jumalan johdatukseen, niin silloin myös ne päätökset, joita itse teen, ovat osa Jumalan johdatusta.
Ja niin vain Repo vihittiin papiksi vuonna 1985, ja hän aloitti työnsä Messukylän seurakunnassa.
– Kävin syvällä vielä vihkimystä edeltävänä päivänä. Olin peloissani, ja mietin, onko minusta tähän.
Kun työ alkoi, hän huomasi, että papille on valmis raami.
– Kun soittaa ovikelloa, ja menee ihmisten luokse kastamaan lasta tai sopimaan hautajaisista, ihmiset tietävät, mitä varten pappi on. Tehtävä on selkeä, ja se myös vapauttaa pappia antamaan koko persoonansa työhön, sanoo Repo, joka on kertonut tarinaansa pappisvihkimykseen valmistautuville nuorille rohkaistakseen heitä.
Piispa ja ihminen
”Ostin tämän kitaran syksyllä yhdeltä kaverilta Italiasta, missä olin sitä kokeillut pari vuotta sitten. Kun kävin samassa paikassa uudestaan, kitara oli vielä minua odottamassa. Tällaiseen jazz-malliin kuuluisivat paksummat kielet, mutta minä olen enemmän blues-miehiä”, kertoo Tampereen piispa Matti Repo.
Myös piispan työssä tarvitaan omaa persoonaa, ja kaikki lahjat sekä osaaminen on pantava peliin. Siitä huolimatta riittämättömyyden tunne on jatkuva.
– Ihmisillä on piispaa kohtaan suuria odotuksia ja toiveita, enkä niitä kaikkia voi täyttää. Parhaiten onnistuu, kun on kyky kohdata ihmisiä, katsoa silmiin ja kuunnella heitä.
65-vuotias piispa sanoo kuitenkin pitävänsä työstään.
– Olen hyvässä kunnossa, ja kuvittelen tässä työssä jotenkin pärjääväni. Minun on mahdollista jatkaa 69-vuotiaaksi, ja sitten minut nostetaan kainaloista sivuun, hymyilee Repo.
Vapaa-aikaa tosin on vähän, ja sitäkin pitää käyttää työhön valmistautumiseen. On luettava kirjallisuutta ja seurattava keskustelua.
– Kouluvierailuilla oppilaat joskus kysyvät, mitä harrastan. Minulla on sellainen tapa, että saarnoja kirjoittaessani kuuntelen netistä 1970-luvun rokkia, lähinnä amerikkalaista mustaa gospelia ja rhythm and blues -musiikkia. Siihen aikaan vielä sävellettiin ja soitettiin oikeilla soittimilla, ja tavoittelen sitä itsekin kitaralla.
Vapaa-aikaan kuuluu myös mökillä puuhailu; nurmikonleikkuu, halonhakkuu ja kasvihuoneen hoitaminen. Perheen mökki hankittiin seitsemän vuotta sitten.
– En aiemmin voinut uskoa, että viihtyisin mökillä, mutta se onkin ihan kivaa. En kuitenkaan ole mikään metsämies. Parasta metsässä on, että polku takaisin kaupunkiin on lyhyt ja lähellä, sanailee Repo.
Vapaa-aikaan kuuluvat myös perheen lapset ja lapsenlapset, ja heidän tapaamisensa on onneksi helppoa, sillä kaikki asuvat Tampereella.
Kirkko ja avioliitto
Samaa sukupuolta olevien kirkollinen vihkiminen on ollut Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kuuma peruna jo kohta parinkymmenen vuoden ajan. Aiemmin konservatiivileiriin asemoitu piispa Repo herätti reilu vuosi sitten suurta huomiota, kun hän kertoi haastattelussa muuttaneensa suhtautumistaan mies- ja naisparien vihkimiseen kirkossa. (Aamulehti 14.12.2023)
Piispa huokaisee kevyesti, ja toimittaja saa kuulla pienen luennon siitä, miten media usein vetää mutkat suoraksi ja yksinkertaistaa asioita.
– Julkisessa keskustelussa voimakkain argumentti on ollut yhdenvertainen kohtelu, ja se on myös median rakastama argumentti. Sen syvemmälle ei juuri ole päästy, ei edes kirkollisessa mediassa.
– Keskustelu siitä, mitä avioliitto on teologisesti, on ollut aika laimeata. Se ei pääse kuuluville, koska yhdenvertaisuus on niin kaiken läpilyövä perustelu. Se on kieltämättä kiusannut minua, myöntää piispa.
Turhautumisesta huolimatta hän kannattaa samaa sukupuolta olevien kirkollista vihkimistä ja seisoo piispainkokouksen kahden avioliiton mallin takana.
– Käytännössä malli on jo todellisuutta. On pappeja, jotka vihkivät samaa sukupuolta olevia pareja, ja heitä, jotka eivät vihi.
Tampereen suomenkielisten seurakuntien ovet ovat nykyisin avoinna samaa sukupuolta olevien parien vihkimiselle ja hääjuhlille. Asiasta päättivät seurakuntaneuvostot – Messukylän seurakuntaa lukuun ottamatta.
Sen tilat avattiin kaikille pareille Tampereen hiippakunnan tuomiokapitulin päätöksellä marraskuussa 2023. Päätöksenteko siirtyi tuomiokapituliin, sillä seurakuntaneuvosto ja kirkkoherra olivat tilojen avaamisesta eri mieltä. Seurakuntaneuvoston enemmistö kannatti tilojen avaamista.
– Messukylän asiassa oli valittava seurakuntaneuvoston enemmistön puoli, vaikka sain asiasta aika paljon kuraa, ja toisaalta taas suitsutusta. Teimme päätöksen tilojen käytöstä, emme avioliitosta, korostaa piispa, joka itse ei edelleenkään ilmoittaudu samaa sukupuolta olevan parin vihkijäksi.
Tuomiokapituli totesi päätöksessään, että ”seurakuntien on syytä vahvistaa viestiä, jonka mukaan jokainen on tärkeä, ja Jumalalle yhtä rakas. Siksi on myös edettävä sitä kohti, että kaikki avioliitolleen Jumalan siunausta pyytävät voidaan vihkiä kirkollisesti”.
Piispan mukaan kyse on niin suuresta yhteiskunnallisesta muutoksesta, että sille on annettava tilaa.
– Mitkään argumentit eivät tule koskaan vakuuttamaan kaikkia ihmisiä, mutta on pystyttävä antamaan tilaa myös sellaiselle käsitykselle, joka ei ole oma. Niin kauan kuin asia yritetään ratkaista niin, että jonkun täytyy muuttaa mieltään, tulee vain syvempi riita.
– Kumpikin leiri perustelee kantaansa Jumalan sanalla. Käytetään sanoja synti ja syrjintä. Meidän läksymme on pohtia, onko tämä asia, jonka pitää erottaa meitä.
Piispan pahin pelko on, että yhteiskunnan jakautuminen kasvaa, ja kirkko joutuu hajaannukseen.
– Piispanviran vaikeus on juuri siinä, että jos leimaa itsensä johonkin leiriin, saa toisilta taputuksia, ja tuottaa toisille pettymyksen. Meillä on suuri into luokitella, tarve sijoittaa ihminen ruudukkoon, ja medialla on tässä tosi suuri vastuu, muistuttaa Repo, joka antaa tästä pyyhkeitä muutamille valtakunnan lehdille. Hän myös toivoo, ettei tämä Sillan haastattelu lisäisi kirkon hajaannusta.
– Kirkon sanoman ytimessä on Kristus, Jumalan Poika. Piispan tehtävänä on edustaa Kristuksen antamaa yhteistä toivoa. Se tapahtuu sanaa julistamalla ja seurakuntien työtä tukemalla, korostaa piispa Repo.
Kirkon tulevaisuus
Piispa Matti Repo sai yllään olevan Michigan State University -collegepaidan vuonna 1987 ollessaan pari kuukautta paikallisessa presbyteerikirkossa Yhdysvalloissa. ”Se linkosi minut ekumeeniselle ja kansainväliselle kiertoradalle, mikä on ollut koko virkauraani leimaava asia. Muisto avaa näkökulmia ja ison kuvan jopa maailmanlaajuiseen kirkkoon. Se auttaa hahmottamaan myös kirkon kiistakysymyksiä”.
Kirkon tuoreen nelivuotiskertomuksen mukaan uskonnottomuus yleistyy Suomessa. Samaan aikaan kiinnostus uskonnollisuutta kohtaan on kuitenkin lisääntynyt parikymppisten nuorten miesten keskuudessa.
– Tämä ei vielä ole kansanliike, mutta kuitenkin kiva merkki. Se näkyy jo kirkoissa, ja kuulemma muissakin kuin evankelis-luterilaisessa kirkossa.
– Kyllä sillä on vaikutusta, että edelleen iso määrä nuoria tulee rippikouluihin, ja Tampereellakin tehdään seurakunnissa hyvää nuorisotyötä ympäri kaupunkia, kiittää piispa.
Samaan aikaan nuoret naiset etääntyvät kirkosta. Monia kuitenkin kiinnostaa monimuotoinen spiritualiteetti, kuten pyhiinvaellus, mietiskely ja hiljaisuuden jooga. Isoin kirkon poissaolevien joukko on kuitenkin 30–40-vuotiaat miehet.
Piispa ei ole kuitenkaan kovin huolissaan väen vähentymisestä – niin kauan kuin Suomen kirkolla on vielä hyvä yhteiskunnallinen asema niin lain kuin taloudenkin kannalta. Toki tilanne voi muuttua muutamassa vuosikymmenessä.
– Usko tuskin koskaan on kaikkia ihmisiä koskettava. Siitä huolimatta Jumala puhuu kaikille ihmisille jollakin tavalla.
Piispan mukaan parasta Suomessa onkin, että se on pienten yhteiskunnallisten erojen maa. Kaikilla on kohtalainen hyvinvointi.
– Kristillisyys läpäisee täällä kaikki kansankerrokset ja yhteiskunnan, sen kulttuurinen taustasäteily ulottuu koko elämään. Lainaan tanskalaista kollegaa, joka on sanonut: ’Kristinusko on kuin lattialle kaadettu ämpärillinen vettä. Se menee kaikkialle, mutta kerros on niin ohut, että sitä ei heti huomaa’.
– Kristillisyys kantaa ihmistä ja muokkaa hänen käytöstään, ja synnyttää kulttuuria. Vaikka ihmiset lakkaisivat olemasta kulttuurikristittyjä, ovat he vielä kulttuuriltaan kristittyjä. Se pitäisi nähdä voimavarana.
Kristinuskon läpäisevyys näkyy hyvin Tampereella.
– Kirkkoa kohtaan tunnetaan syvää luottamusta, ja sen kanssa halutaan tehdä yhteistyötä. Yhteistä kaupungille ja kirkolle on, että molemmat palvelevat ihmisten hyvinvointia.
Huono asia suomalaisessa kristillisyydessä piispan mukaan on, että usein liikaakin alleviivataan henkilökohtaista uskoa.
– Yhteisöt eivät silloin synny kovin helposti, ja ihmisten on vaikea ymmärtää toisiaan. Ja jos yhteisö syntyykin, se on liian tiukkaan napitettu, ja ihmisen on vaikea olla siinä oma itsensä.
Epävarmasta maailmanpoliittisesta tilanteesta, ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta huolimatta hiippakunnan johtaja uskoo, että meillä on vielä toivoa, ja luottamusta tulevaisuuteen.
– Kirkolla on paljon hyvää annettavaa ihmisille, ja se voi vahvistaa ihmisten yhteenkuuluvuuden tunnetta ja keskinäistä rakkautta. Vaikeinakin aikoina kannattaa turvata Jumalaan ja rukoilla. Meidän on vain suostuttava siihen, että joudumme nyt kulkemaan vaikeiden vaiheiden läpi.
Teksti: Kirsi Airikka
Kuvat: Hannu Jukola
Matti Repo
- Tampereen hiippakunnan 36. piispa. Vihitty virkaan 1.6.2008.
- Syntyi 7.3.1959 Mikkelissä. Pappisvihkimys Tampereella vuonna 1985. Toimi pappina Messukylän seurakunnassa vuosina 1985–2002. Vuodesta 2002 Kirkkohallituksen ulkoasiain osaston teologisten asiain sihteeri aina piispaksi vihkimiseensä asti.
- Vuosina 1992–93 ja 1995 tutkijana Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.
- Teologian tohtori vuonna 1997. Väitöskirja käsitteli vanhurskauttamisoppia Johann Arndtin teologiassa. Vuodesta 2007 Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan dogmatiikan dosentti.
- Puoliso Eteläisen seurakunnan pastori Päivi Repo. Neljä lasta ja neljä lastenlasta.
