Taiteen ja uskon tila
Joensuussa esitettiin vuonna 1981 Benjamin Brittenin lapsiooppera Nooan tulva. Meitä oli mukana lähes parisataa Joensuun Musiikkiopiston lasta ja nuorta. Esitykset tallennettiin myös televisiolle.
Kirkko on Brittenin lapsioopperan luonteva esityspaikka. Nooan tarina on näyttämöllä yksinkertainen. Eläimet saapuvat arkkiin pitkässä jonossa. Lopussa maailmaan palaa harmonia, ja yleisökin laulaa.
Koulullinen ihmislapsia ei pysy hiljaa kirkkotilan tultua tutuksi harjoituspaikaksi. Alttari pidettiin kyllä pyhänä, eikä kaiteen takaa saanut edes oikaista. Eväiden syömistä, unohtuneita villapaitoja, tauoilla juoksentelua tai kikatusta kirkkotilassa ei kuitenkaan voitu välttää. Suntiolla oli vahtimista, ettei kukaan seikkaillut kirkontorniin tai jäänyt jumiin urkujen taakse.
Neuvottelua tilan pyhyyden ja käytettävyyden kesken käytiin monilla tasoilla. Saarnastuoli suljettiin, ja lavastukseen rakennettiin koroke sitä vastapäätä. Jumalan ääni kuultiin, mutta sen esittäjä piilotettiin parvelle. Olen edelleen sitä mieltä, että lopputulos oli hyvä. Esityspaikan uskonnollista funktiota kunnioitettiin, vaikka se hipihiljaa oleminen olikin lapsille välillä liikaa.
Nekin aikuiset, joita harjoitusjakso oli uskonnollisessa mielessä suuresti ahdistanut, saivat kuitenkin ensi-iltapäivänä unohtumattoman kokemuksen.
Kun tunnin mittainen teos alkoi, taivas ulkona alkoi tummua. Kun Nooan myrsky oli hurjimmillaan, kirkkosalikin oli pimentynyt, ja ulkona salamoi ukkonen.
Mutta lopussa, kun kellopelein ja jousisoittimin loihdittu sateenkaari kaartui ilmaan sovinnon merkiksi, länsipuolen ikkunoista paistoi niin kirkas aurinko suoraan saliin, että jokainen penkkien välistä paljastunut karkkipaperi oli saman tien unohdettu. Kirkko oli sovussa sekä taiteen että uskon tila.
