Tanssii yksinäisyyden kanssa
Yksinäisyys ei katso ikää eikä asemaa. Yksinäisyyden ja eristäytymisen sijaan ihminen tarvitsee lauman.
Yksinäisyys koskettaa jokaista jossain elämänvaiheessa, mutta sen muodot ja vaikutukset vaihtelevat paljon. Usein miellämme yksinäisen ihmisen ujoksi, araksi ja syrjäänvetäytyväksi. Yksinäisyys ei kuitenkaan katso ikää eikä asemaa, huomauttaa tietokirjailija, yksinäisyyden tutkija ja Turun yliopiston professori Niina Junttila.
– On vanhakantainen ajatus, että yksinäinen on ujo, köyhä tai vähemmän menestynyt. On iso joukko menestyneitä, taitavia ja ihailtuja mutta yksinäisiä ihmisiä. Yksinäisyyttä kokevat esimerkiksi monet julkisuuden henkilöt ja yritysjohtajat.
Tunnetason yksinäisyyttä koetaan myös perheissä ja parisuhteissa.
– Jos ruuhkavuosissa kaikki pyörii lasten ympärillä, oma sosiaalinen elämä vertaisten kesken häipyy, Junttila kuvailee.
Erityisesti nuorten miesten yksinäisyys on lisääntynyt. Vaikka usein ollaan huolissaan vanhusten yksinäisyydestä, tuoreet Terve Suomi -kyselytulokset osoittavat, että nuorten aikuisten ja erityisesti 20–39-vuotiaiden miesten yksinäisyys on lisääntynyt. Koronavuodet totuttivat etäilyyn niin opiskeluissa kuin töissä.
– Jäädään yksin kotiin, tilataan Woltista ruokaa, katsotaan leffaa Netflixistä, pelataan, eikä mennä kaverien kanssa ulos. On helppoa olla kotona ja ruudun takana.
Kun yksinolija muuttuu ulkopuoliseksi
– Yksinäisellä on tunne siitä, että hän ei kuulu joukkoon ja on erilainen ja vääränlainen, mikä muuttaa hänen toimintaansa. Ihminen alkaa vetäytyä. Ahdistus, masennus, aggressiivisuus ja riskikäyttäytyminen lisääntyvät. Yksinäisellä on jopa kymmenkertainen riski sairastua ahdistukseen ja masennukseen, Junttila kertoo.
Pitkittyessään yksinäisyys muuttuu ongelmaksi ja jopa tuhoisaksi: jos siitä ei pääse irti, se sementoituu ihmisen pysyväksi olotilaksi. Häpeä voi johtaa oman yksinäisyyden kieltämiseen tai vähättelyyn.
Tunne ulkopuolisuudesta voi johtaa kyynisyyteen, vihamielisyyteen, eristäytymiseen ja terveysongelmiin, pahimmillaan itsetuhoisuuteen tai radikalisoitumiseen.
Entä jos yksinäisyys sementoituu pysyväksi oloksi?
– Yksinäisyys lisääntyy, kun lakkaa tekemästä asioita, joilla pääsee eroon yksinäisyydestä. Jos jättäytyy aina yksin ja hylkää ihmissuhteet, elää täysin elossapitoyhteisön ulkopuolella. Ihminen toimii välillä hassusti: kun kaipaa tulla nähdyksi, taistelee toisia vastaan.
Yksinäisellä ihmisellä on tunne siitä, että hän ei kuulu joukkoon, mikä muuttaa hänen toimintaansa. Ihminen alkaa vetäytyä. Ahdistus, masennus, aggressiivisuus ja riskikäyttäytyminen voivat lisääntyä. Kuva: Hannu Jukola
Ensiaskel tilanteen korjaamiseksi on yksinäisyyden tunnistaminen, hyväksyminen ja ymmärtäminen. Yksinäisyydestä kannattaa kysyä, jos toinen vetäytyy kuoreensa, vaikuttaa toistuvasti väsyneeltä, surulliselta, ärtyneeltä, vihaiselta tai ylikriittiseltä. Yksinäisyydestä viestii myös haluttomuus puhua sosiaalisista suhteista.
Pidämme kiinni yksilön oikeuksista
Yksinäisyyteen ajautumisessa osansa on suomalaisella yksilökeskeisyyden arvostuksella ja yksin pärjäämisen ihanteella.
Junttilan mukaan suomalaiset vaativat omia oikeuksiaan ja pitävät niistä tiukasti kiinni.
– Piti esimerkiksi tehdä laki kännyköiden käytöstä koulussa, ja aiheesta keskustellessa vedotaan yksilön oikeuteen käyttää älylaitettaan.
– Koulussa on kuitenkin selvästi yhteisön etu, että keskiössä on yhteisöllinen oppiminen eikä kännykän käyttö. Silti vahvoista eduista halutaan pitää kiinni, ikään kuin yksilöllä olisi oikeus olla välittämättä etujensa vaikutuksista yhteisöön, Junttila kuvailee.
Kun kaipaa tulla nähdyksi, taistelee toisia vastaan. Junttilan mukaan Suomi on vahvasti yksilön oikeuksien yhteiskunta, jossa määritellään, mitä kukin saa tehdä tai mitä ei tarvitse tehdä.
– Olemme ylpeitä siitä, että eka-tokaluokkalaiset lapsemme pärjäävät yksin kotona. Ja siitä, että olemme taloudellisesti riippumattomia muista. Emme tarvitse muita ihmisiä asumaan kanssamme, elättämään meitä tai elätettäviksemme.
Jokainen tarvitsee lauman
Tutkija Junttila tuntee yksinäisyyden monet kasvot. Hän muistuttaa, että ihmisellä on tarve kuulua laumaan.
– Hengissä pysyy yksinkin, eläminen on eri asia. Elämiseen ihminen tarvitsee merkityksellisyyttä ja sosiaalisia suhteita.
Suomalainen yksilökeskeisyys näkyy myös turvallisuuskysymyksissä ja yhteiskunnallisessa varautumisessa.
– Olemme pohtineet selviytymiskykyä yksilön ja viranomaisten varautumisen kannalta, mutta yhteisöjen näkökulma puuttuu.
– Jos ison kerrostalon pienistä asunnoista 50 ihmistä ahdetaan samaan pommisuojaan, selviytymiskykyä ei lisää jokaisen oma retkikeitin tai paristoradio vaan tunteminen ja taitojen tunnistaminen. Tarvitsemme enemmän ohjeita yhteisössä elämiseen.
Elossapitoyhteisö hyödyttää yksilöä
Niina Junttila on ollut perustamassa kansallista Osallistujien Suomi -ohjelmaa ja toimii sen koordinaattorina eduskunnan kokoamassa asiantuntijaryhmässä. Suomea skannataankin nyt elossapitoyhteisöjen näkökulmasta, jotta yksinäisyys vähenisi ja osallisuus vankkenisi.
Elossapitoyhteisö on ryhmä ihmisiä, joilla sama päämäärä, keskenään erilaista osaamista sekä kokemus siitä, että kukin yksilö voi olla yhteisölle hyödyksi ja että yhteisö hyödyttää jokaista yksilöä.
Elossapitoyhteisö kannattelee ja antaa tilaa jäsentensä erilaisille vahvuuksille.
– Turvallisuus rakentuu ihmisistä. Jokaisen ei pidä selviytyä yksin.
Yhteisö tukee nuoria voimaan paremmin ja antaa vanhuksille olennaisen roolin eikä syrjäytä heitä keskelle ei mitään.
Junttilan mukaan muutos yhteisölliseen suuntaan on todella tärkeä, mutta samalla vaikea.
– Meillä on vahva ajatus, että ihminen on parhaimmillaan, kun on riippumaton muista, mutta ihmisen luonteeseen kuuluu riippuvaisuus toisista. Voimme paremmin, kun meillä on toisemme.
Seurakunnat lisäävät yhteisöllisyyttä
Myös seurakunnat voivat olla elossapitoyhteisöjä: laumoja ja paikkoja osallistua ja kohdata muita.
– Seurakunnassa osallistumisen kynnys on matala esimerkiksi yhteisöruokailuissa ja ryhmissä, jotka tekevät asioita yhdessä.
– Perinteisesti rippikoulut ovat nuorille tärkeää yhteisöllisyyttä, ja tutkimuksen mukaan etenkin poikien tunnetason yksinäisyys väheni rippikoulussa ja sen jälkeen.
Junttila arvostaa myös vapaaehtoistyötä.
– Kaikenlainen vapaaehtoistyö vähentää myös vapaaehtoisen omaa yksinäisyyttä.
Teksti: Sini-Marja Kuusipalo
Niina Junttila suhtautuu tulevaisuuteen toiveikkaasti ja uskoo, että yhteiskunnallinen muutos kohti yhteisöllisyyttä on jo alkanut. Se näkyy erityisesti lasten ja nuorten kokeman yksinäisyyden vähentymisenä. Kuva: Hannu Jukola
Muutos kohti yhteisöllisyyttä alkanut
Niina Junttila on ollut perustamassa kansallista Osallistujien Suomi -ohjelmaa ja toimii sen koordinaattorina eduskunnan kokoamassa asiantuntijaryhmässä.
Ohjelmassa on mukana useita ministeriöitä, valtionhallinnon organisaatioita sekä muita toimijoita kuten Olympiakomitea, Kirkkohallitus, Kuntaliitto ja järjestöjen verkosto.
– Toimenpiteillä vahvistetaan kaikenikäisten suomalaisten kokemaa yhteisöllisyyttä ja vähennetään yksinäisyyttä, kertoo Junttila.
Hän teki pro gradu -työnsä päiväkotilasten yksinäisyydestä. Aihe kiehtoi ja haastoi siinä määrin, että tutkija on pysynyt yksinäisyyden parissa jo 25 vuotta.
– Tällä hetkellä johdan laajaa Right to Belong -tutkimuskonsortiota, jossa noin 50 tieteenalan tutkijan voimin etsimme keinoja erityisesti lasten ja nuorten yksinäisyyden sekä ulkopuolisuuden vähentämiseksi.
Junttila suhtautuu tulevaisuuteen toiveikkaasti ja haluaa antaa toivoa yksinäisille ihmisille.
– Yhteiskunnallinen muutos kohti yhteisöllisyyttä on jo alkanut ja näkyy erityisesti lasten ja nuorten kokeman yksinäisyyden vähentymisenä.
– Uskon, että jo lähivuosina yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden aikaansaamat kustannukset terveydessä, turvallisuudessa ja palvelujärjestelmissä saavat päättäjämme tarttumaan asiaan aiempaa vahvemmin ja muuttamaan järjestelmiämme siten, että entistä harvempi kokee jäävänsä yksin.
Yksinäisyys on koko yhteiskunnan asia
Suomen evankelis-luterilainen kirkko on mukana Osallistujien Suomi -verkostossa. Se muistuttaa, että yksinäisyys ei ole vain yksilön kokemus vaan koko yhteiskunnan asia.
Seurakunnissa sekä kirkon muissa yhteisöissä kohdataan viikoittain ihmisiä, joille pieni ystävällinen teko, kuten tervehdys, kuunteleva hetki tai kutsu yhteiseen pöytään, voi olla ratkaiseva askel kohti osallisuutta.
– Kutsumme kaikkia ihmisiä ja yhteisöjä välittämisen kansanliikkeeseen. Yksinäisyys on vakava kansantauti, josta kärsii melkein kolmannes suomalaisista. Kuitenkin jokainen meistä voi helpottaa jonkun toisen yksinäisyyttä ja saada myös itselleen hyvän mielen. Ystävällisyys tekee Suomesta paremman, kertoo Jarmo Kokkonen Kirkkohallituksesta.
Tampereen seurakuntien strategiassa (2025–2028) korostetaan lähimmäisenrakkautta, ja kiinnitetään erityistä huomiota yksinäisyyteen.
Siinä todetaan: ”Seurakunnat yhteisönä haluaa asettua heikoimpien puolelle ja voimistaa niiden ääntä, joita ei yhteiskunnassa kuulla, sekä tukea syrjäytymisvaarassa olevia ihmisiä.
Tavoitteena on kohdistaa diakoniatyötä erityisesti sinne, minne vaikeudet kasaantuvat, tai mihin muu apu ei ulotu. On jatkuvasti pidettävä huolta, että tamperelaiset ihmiset tietävät saavansa kirkosta tarvitsemaansa apua, tukea ja turvaa.”
Teksti: Kirsi Airikka
Niina Junttila on Kulttuurilauantain puhujavieraana lauantaina 25.4.2026 kello 16 Pispalan kirkossa.
NIINA JUNTTILA:
- Syntynyt vuonna 1973 Uudessakaupungissa
- Kasvatuspsykologian professori Turun yliopistossa. Tietokirjailija
- Kirjat: Kavereita nolla – Lasten ja nuorten yksinäisyys (Tammi, 2015), Kaiken keskellä yksin – Aikuisten yksinäisyydestä (Tammi, 2018), Yksinäisyyden monet kasvot (Tammi, 2022) ja Miksi ihminen tarvitsee toisia? Laumavietti ihmisen ydintarpeena (toim. Santalahti, 2025). Viimeistelyssä Miksi kadotimme yhteyden toisiin? Lauman edusta yksilön etuun (toim. Santalahti, 2026)
- Elämänohje: Ihmisen evoluution missään vaiheessa vahvuutemme ei ole perustunut erillisyydelle, vaan kykyyn kuulua yhteen ja muodostaa yhteisöjä. Kaikki on mahdollista silloin, kun se tehdään yhdessä.
- Mitä teet vapaa-ajallasi? Asuminen sekä saaristossa että Helsingin Kalliossa mahdollistaa paljon – tykkään käydä kulttuuritapahtumissa, erityisesti oopperassa ja taidenäyttelyissä, mutta myös kasvattaa takapihallamme omat kasvikset, retkeillä ja patikoida saariston ja Lapin luonnossa.
- Lukemisen lisäksi kirjoittaminen – ja erityisesti kirjoitusretriitit Italiassa tai Prahassa – ovat vuosittaisia henkireikiä muutoin kiireiseen arkeen.
