Ehkä se ei ollutkaan sattumaa
Tulin kirkon töihin oppimaan viestinnästä. En osannut odottaa, että yksi tärkeimmistä asioista, joita sieltä saisin, olisivat ihmiset.
Työni vei minut Ruokapankkiin, Marhabaniin, tutustumaan nuoriin, joilla on haasteita, jäätelönmyyjiin, soittajiin, puutarhureihin, diakoniatyön asiakkaisiin, pomoihin ja pomon alaisiin.
Kaikilla ihmisillä oli oma tarinansa ja paikkansa, mutta yhdistävänä tekijänä kirkko – niin merkityksellinen tai vähäpätöinen kuin se kullekin sillä hetkellä olikin.
Minun tehtäväni oli tehdä tätä kaikkea näkyväksi, jotta joku jossain muualla voisi löytää vertaistukea, inspiraatiota tai ehkä vähintäänkin merkin laittaa puhelimen pois, koska ”ihan oudoksi on mennyt tämä kirkon touhu”. Ja tämä oli minulle kunnia-asia.
Harjoittelun aikana myös pienet sattumat alkoivat tuntua toinen toistaan yllättävämmiltä. Tapasin tutun tuttuja, joiden kanssa tiet ristesivät aivan odottamatta, ja koin mahdollisuuksia, joista olin haaveillut jo pitkään. Kaikki ei tuntunut merkitykselliseltä juuri siinä hetkessä.
Voisiko johdatus olla juuri tällaista? Ei aina suuria ja selkeitä merkkejä, vaan ihmisiä, joiden kanssa tiet risteävät oikealla hetkellä. Keskusteluja, jotka jäävät mieleen. Mahdollisuuksia, jotka avaavat uuden suunnan. Ja joskus myös ovia, jotka eivät aukea.
Jälkikäteen sekin, että ensimmäisistä hakemistani harjoittelupaikoista ei tullut työtarjousta, tuntui hyvältä. Jos olisin päätynyt johonkin niistä, en olisi kohdannut juuri näitä ihmisiä tai käynyt näitä keskusteluja.
En osaa sanoa, olivatko kaikki kohtaamiset johdatusta. Ehkä osa oli vain sattumaa. Silti lohtua tuo ajatus siitä, että vaikka en itse aina tiedä, mihin olen menossa, joku voi ohjata askeleitani myös silloin, kun en sitä itse huomaa.
Harjoittelijana on kiire omaksua tietoa, tuottaa ja näyttää osaamisensa. Tämä harjoittelu opetti minulle kuitenkin myös pysähtymistä. Vaikka tulin oppimaan viestinnästä, huomaan lähtiessäni olevani kiitollinen ennen kaikkea ihmisistä, jotka sain kohdata. Ehkä juuri heidän kauttaan opin myös jotain, minkä haluan muistaa opiskelijanakin: aina ei tarvitse tietää, mihin on menossa. Joskus riittää, kun luottaa ja odottaa.
Kirjoittaja toimi Tampereen seurakuntien viestinnän harjoittelijana kesällä 2026.
