Katseet Tampereen kirkkojen lattioihin
Kirkoissa ihaillaan useimmiten maalauksia ja muita taideteoksia sekä seinien ja kattorakenteiden suunnittelun ja rakennustyön upeita jälkiä, toisinaan myös akustiikkaa. Joskus on kuitenkin hyvä suunnata katse myös lattiaan, kuten tänä kesänä Aleksanterin kirkon ohella tiekirkkoina olevissa Finlaysonin kirkossa ja Messukylän vanhassa kirkossa.
Finlaysonin kirkko peruskorjattiin vuosina 2007–2009. Tuolloin lattia uudistettiin ruotsalaisella Ombergin kalkkikivellä, jossa on nähtävissä fossiileja.
Ombergin alueella esiintyy kambri–ordovikikautista kalkkikiveä, joka on syntynyt muinaisessa meressä. Sitä on käytetty historiallisesti merkittävissä rakennuksissa, kuten kirkoissa ja luostareissa. (1)
Finlaysonin kirkon alkuperäinen kirkon lattia oli puuta, minkä jälkeen se oli uusittu betonilaatalla. Tummempi laatoitus lattiassa kuvaa alkuperäisiä käytävien paikkoja. Lisäosan yhdyskäytävään on käytetty samaa kalkkikivilaattaa kuin kirkkosalissa. (2)
Jykevät siirreltävät lankut
Messukylän vanha kirkko on Tampereen vanhin rakennus, jonka rakentaminen ajoittuu vuosien 1510 ja 1530 välille. Nykyisen rakennuksen paikalla on aiemmin ollut oletettavasti 1400-luvun alkupuolella rakennettu puurakenteinen kirkko.
Kirkon nykyinen lattia voi ainakin osittain periytyä joko 1700-luvun puolivälistä tai vieläkin aiemmalta ajalta, toteaa tamperelainen rakennuskulttuuriin ja -historiaan perehtynyt eläkkeellä oleva arkkitehti Jyrki Yrjölä.
Hän arvelee, että koska paksut lankut on vanhaan tapaan vain ladottu paikoilleen, ei naulattu, lattian perusrakenne voi olla peräisin ajalta, jolloin kirkkohautauskulttuuri oli vielä käytössä.
Alun perin kirkossa oli todennäköisesti maalattia.
Keskiajalla kirkoissa ei ollut kiinteitä istuimia, jolloin penkkejä voitiin siirtää hautauksen ajaksi. (3)
– Ensimmäinen puulattia on voitu asentaa kirkkosaliin 1600-luvun puolivälin tienoilla. Arvelisin, että niin tapahtui viimeistään kiinteiden penkkien ilmaantumisen myötä. Tästä ei ole kirjallisia lähteitä. On toki mahdollista sekin, että puulattia oli kirkossa jo ennen kiinteitä penkkejä.
Vuosien 1796–97 peruskorjauksen yhteydessä muun muassa suurin osa kirkon kiinteästä sisustuksesta uusittiin.
– Nimenomaan lattialankkuja tai osaa niistä ei välttämättä ollut tarve uusia peruskorjauksessa, vaan kirkossa jo ollutta lankkulattiaa ehkä vain tarvittavilta osin korjattiin nykyasuun. Ennen 1790-lukua lattiaan kajottiin edellisen kerran ilmeisesti 1700-luvun puolimaissa, jolloin sitä ”korjattiin” eräiden muiden sisustusosien kanssa.
Vaikka yleinen mielipide 1700-luvulla kääntyi hiljalleen kirkon alle hautaamista vastaan, käytäntö jatkui Messukylässä vielä vuoteen 1850-luvulle asti. (3, 4)
Vainajia lattialankkujen alla
Kivikirkossa lattian alle hautaaminen oli yleinen käytäntö viimeistään puhdasoppisuuden ajalla, joka alkoi 1500-luvun jälkipuoliskolla. Vainajien uskottiin olevan enemmän turvassa kirkon yhteydessä kuin sen ulkopuolella.
Hautapaikat määräytyivät Messukylässäkin varallisuuden perusteella. Talolliset oli tapana haudata kirkkosalin alle, kun taas heidän pienet lapsensa saivat viimeisen leposijansa asehuoneen alta. Tosin tähän käytäntöön voitiin tehdä poikkeuksia.
Tavallisten talollisten haudat olivat multahautoja, mutta säätyläisille rakennettiin kuorin alueelle kolme hautakammioita. Näistä alttarin alla olevan Haikan haudan osti ilmeisesti Messukylän kirkkoherra Henricus Lilius (1683–1745). Hänen jälkeensä siihen haudattiin useita Lilius-pappissuvun jäseniä, viimeisenä kappalainen Gabriel Hällsten vaimoineen vuonna 1790-luvun alussa. (5)
Tammerkosken muuratun kammion rakennutti tuomari Claes Detloffsson Bars (n. 1670–1735). On mahdollista, että hautakammio rakennettiin hänen ensimmäisen vaimonsa kuoleman jälkeen vuonna 1709. (6)
Dettloffsson itse haudattiin yhdessä toisen vaimonsa kanssa Tammerkosken kammioon tammikuussa 1736. Kun maaherra Böije 1750-luvulla sai omistukseensa sekä Tammerkosken että Hatanpään kartanot, samaan kammioon haudattiin myös hatanpääläisiä. Vuosisadan jälkipuolella sitä kutsuttiinkin Hatanpään haudaksi. (6)
Tammerkosken kammioon liittyy myös pieni eteinen, joka sijoittuu sakastin oven eteen. Itse kammio on kirkon pohjoisseinällä pääosin saarnatuolin portaiden alla. Monessa kohdassa alustan korkeus on metrin-puolentoista luokkaa.
– Muut kammiot eivät ole ainakaan Tammerkosken kammiota suurempia, todennäköisesti pienempiä. Ihmiset olivat tuolloin nykyistä selvästi pienempiä, Yrjölä huomauttaa.
Otavalan ratsutilan hautakammio puolestaan oli pitkään Aspien suvun omistuksessa ja käytössä. Suvun kantaisä, emämaan puolelta Suomeen siirtynyt ja Porin rykmentissä palvellut kapteeni Georg (Jöran) Mårtensson Asp omisti Otavalan ratsutilan vuodesta 1661. Hänen haudattiin tähän kammioon vuoden 1690 tienoilla. Seuraavalla vuosisadalla siihen haudattiin Aspien sukua ja alustalaisia, viimeisenä pitäjänapulainen Jacob Wanochius vuonna 1793. (7,6,8,5)
Kivikirkon alustaa ja varsinkin hautakammioita käytettiin hautapaikkana 1790-luvulle asti. 1738 kirkon alle haudattiin joko isäntä tai emäntä 11 talosta sekä heidän lisäkseen yksi lampuoti, yksi mylläri ja yksi lapsi. (5)
– Kivikirkkoon lienee haudattu satoja messukyläläisiä, on Yrjölän varovainen arvio.
1700-luvun kuluessa kirkkojen lattioiden alle hautaamisesta tuli seurakunnille ongelma voimakkaiden hajujen ja lattian alustan täyttymisen myötä. Näistä syistä tapaa ryhdyttiin rajoittamaan. Lopullisesti tapa kiellettiin Suomessa vasta Aleksanteri I:n keisarillisella määräyksellä 1822.
Hautalöytöjä
Museovirasto teki kesällä 1959 arkeologisia tutkimuksia Kivikirkon lattian alla kirkkoa entisöitäessä. Tuolloin lattialankut nostettiin pois paikoiltaan, jotta kannatinpalkkien lahot osat voitiin tukea riittävästi. Samalla ainakin osa kirkon alustasta kaivettiin pohjamaahan saakka. Tutkimuksissa lattian alta löytyivät muun muassa edellä mainitut varakkaiden kartanoiden rakennuttamat hautakammiot, joiden vainajat saivat dokumentoinnin jälkeen jäädä leposijoilleen.
Saarnatuolin kohdalta pohjoisseinältä löydettiin mahdollisia keskiaikaisen sivualttarin perustuksia. Kaiken kaikkiaan kirkkosalin alustasta saatiin esiin rikas löytöaineisto. (9)
Vanhimmat pohjamaasta seulotut rahat olivat kolme brakteaattia (ohuesta hopeapellistä lyötyjä yksipuolisia rahoja) 1300-luvun jälkipuolelta.
Kaivausten ehkä arvokkain yksittäinen löytö oli savesta muovattu tyttönuken pää, joka kaivettiin esiin runkohuoneen itäpäästä noin puolen metrin syvyydeltä. Sen arvioitiin olevan peräisin läntisestä Saksasta 1400-luvun alkupuolelta. Taidehistorioitsija Riitta Pylkkäsen mukaan nukenpää oli aikoinaan joutunut kirkon alle ehkä jonkinlaisena uhrilahjana hautauksen yhteydessä. (10, 8, 11, 12)
– Käsittääkseni vain rajallinen osa kirkon alustan maa-aineksesta saatiin heinä-elokuussa 1959 seulottua ja siirrettyä pois. Valokuvien perusteella multahaudoista peräisin olevia luita ja pääkalloja ei ainakaan kaikkia ole tietoisesti poistettu, Yrjölä toteaa.
Teksti: Asta Kettunen
Jyrki Yrjölän luento Kivikirkon historiasta 5.8.2026 klo 18, Messukylän vanha kirkko
Uutinen vuodelta 2025: Mikä tekee Messukylän vanhasta kirkosta erityisen?
”Mikko”; Kivikirkko; Messukylän vanha kirkko
Artikkelissa käytetyt lähteet:
1) Wikipedia: Mäkelä, Eeva: Muinaishirviö saalisti Itämeressä, Tiede-lehti 9.3.2009
2) Rakennushistoriallinen selvitys Finlaysonin kirkko, opinnäytetyö Tilda Varttila, 2024
3) Javanainen, Juha: Messukylän keskiaikainen kivikirkko, 2005
4) Arajärvi, Kirsti: Messukylän-Teiskon-Aitolahden historia, Tampere 1954
5) Arajärvi, Kirsti: Messukylän historia 1954
6) Aamulehti, sunnuntailiite 4.10.1959
7) Tampere: Tutkimuksia ja kuvauksia II, 1935
8) Helsingin Sanomat 27.9.1959
9) Museoviraston palveluikkuna
10) Pylkkänen, Riitta: Messukylän savinukke, Suomen Museo 1961
11) Hiekkanen, Markus 1988: Polvesta polveen täällä. Espoon kirkon esiinkaivettua menneisyyttä. Espoon seurakunnat 1988.
12) Tampereen Seurakuntien Arkisto: Messukylän vanhan kirkon restaurointityön tarkastuskertomus, 15.9.1959
