Yhteisöllisyys ja luontoyhteys kannattelevat elämäämme
Ruuanlaitto on aina ollut yksi Denis Kähkösen intohimoista. Hän on nuoresta asti ollut valveutunut syömisestä ja ravinnosta.
– Olen sitä mieltä, että luonto on siinäkin ratkaiseva tekijä – varsinkin kun ruokaa nykyään prosessoidaan, ja luontoa hävitetään sen tekemisestä. Se alkaa näkyä ihmisten terveydessä ja hyvinvoinnissa.
– Olemme eläneet kymmeniä vuosituhansia puhtaista lähiluonnon antimista, emme lisäaineilla pumpatuista ultraprosessoiduista eineksistä.
Kulutusvalinnoilla jokainen pystyy kuitenkin vaikuttamaan, hän huomauttaa.
Elämme aarreaitassa
– Suomessa elämme edelleen aarreaitassa, josta on oltava kiitollinen ja jota on varjeltava sekä viljeltävä, kuten Jumala toivoi ihmisen tekevän Eedenin puutarhassa.
– Voimme poimia vapaasti marjoja, sieniä ja villiyrttejä, ja meillä on myös puhtaat, kalaisat vedet. Luonto tarjoaa paljon kaikenlaista hyödykettä, eikä ainoastaan aineellista, vaan myös henkistä pääomaa.
Yhteys luontoon juurtui jo syntymäpaikassa Vienan Karjalassa, jossa Denis vietti ensimmäiset elinvuotensa 1980–90-lukujen taitteessa. Paikasta on jäänyt eläviä muistoja ja syvä kunnioitus ympäristöä kohtaan.
– Jatkuvasti mentiin metsään. Kerättiin, viljeltiin ja kalastettiin. Oli kanoja ja muutama lammas, hurjimpina aikoina jopa sika ja lehmäkin. Rahaa ei ollut paljoa, ja ostokäyttäytyminen oli siihen aikaan muutenkin erilaista: kaupasta haettiin oikeastaan vain se, mitä ei itse pystytty tuottamaan, ja kaikki korjattavissa oleva korjattiin. Edelliset sukupolvet ovat opettaneet minulle paljon, ja sitä perintöä haluan jakaa muillekin.
Kähkösen mielestä on hurjaa ajatella, millaisella aikakaudella on saanut elää, kun vertaa nykypäivän menoa vajaan neljän vuosikymmenen takaiseen, jolloin Internet tai tekoäly eivät olleet osa elämää ja biovelkakin oli maltillisempi – vaikka mentiinkin jo pakkasen puolella.
– Se on noin puolet ihmisen eliniästä, mutta vain silmänräpäys ihmiskunnan historiassa.
1990-luvun puolivälissä perhe muutti Kainuuseen, Puolangalle.
– Siellä oli kulttuurisesti yhteneviä piirteitä Vienan Karjalan kanssa, vaikka elettiinkin kehityksessä jo joitain vuosikymmeniä edellä. Kaupassa oli suuremmat valikoimat, mutta luonnosta haettiin edelleen resursseja. Lama-aika ajoi ihmiset ahtaalle, mihin luonto ja yhteisö tarjosivat apua.
Tampereelle Denis Kähkösen toi yliopisto, joka vaihtui reilun vuoden jälkeen matkustamiseen.
– Matkoilla maailmalla selkeni oma polku, ja lähdin syventämään luonto-osaamistani.
Nykyään hän on artesaanikokki, luonnonvaratuottaja ja -tuotejalostaja, joka tekee päivätyökseen keittiötöitä 4-catering pitopalvelulle. Hän on innokas luonnossa liikkuja.
– Mihin ikinä meneekin, aina löytyy ihmeteltävää, ja usein kerättävääkin. Esimerkiksi Sarpatti on lähellä kotia. Siellä kulkijaa kohtaa jylhä, jääkauden synnyttämä kansallismaisema, jossa voi poimia sieniä ja marjoja tai bongata vaikka lepakon tai ilveksenkin.
Joukkovoima tuo tulosta
Erityisesti ilmaston lämpeneminen, luontokato ja ympäristön saastuminen huolettavat Kähköstä.
– Elämme yli varojemme. Vaikka kehitys on tuonut paljon hyvää, jatkuva kasvu ajaa meidät turmioon. En voi olla sulkematta silmiä vakavasti otettavilta huolenaiheilta, mutta näen myös toivoa. Jokainen voi vaikuttaa, ja joukkovoimalla saadaan aikaan tuloksia. Meillä on vain tämä yksi yhteinen koti, ja siitä on pidettävä huolta, hän tuumii.
Kuluneena kesänä kahdeksan nuorta aikuista keräsi kuusenkerkkiä ja villiyrttejä Lamminpään hautausmaan ympäristöstä ja valmisti niistä tuotteita, kuten siirappia, joista osa päätyi myyntiin Vanhan kirkon Tapulikahvilaan. Tapahtumat olivat osa Tampereen seurakuntayhtymän ja Osuuskunta Luonto & Keruun toteuttamaa Kerkkäpolku-projektia.
– Porukka tuli monista taustoista, eikä osalla heistä ollut juurikaan luontokokemuksia, mutta ei mennyt kauan, kun he olivat jo ihan haltioissaan siellä, toisena ohjaajista toiminut Kähkönen iloitsee.
Hänen mielestään ihmisellä on alkukantainen yhteys luontoon.
– Vaikka joku syntyy ”urbaanissa viidakossa”, yhteyden voi löytää kuka vain, ja sitä voi vahvistaa käymällä luonnossa.
Yhteisen tekemisen parissa ihmiset löytävät toisensa nopeasti.
– Olen nähnyt usein, miten esiin tulee tietynlainen nöyryys ja kunnioitus, kun joku ymmärtää, että olemme osa luontoa. Silloin hän alkaa nähdä eri tavalla myös muut kanssakulkijat ja luontokappaleet. Samoin kävi kerkkäpolullakin, ja se tuntui onnistumiselta.
Kerkkäpolku-hankkeessa valmistunutta kuusenkerkkäsiirappia on myyty muun muassa Vanhassa kirkossa. Kuva: Rami Marjamäki
Hyvää työtä
Kerkkäpolku-projektin myötä Kähkönen myös huomasi, miten hyvää työtä seurakunnat ja kirkko tekevät.
– On ilo nähdä, kuinka luonnonsuojelu ja kristinusko käyvät käsi kädessä.
Kähkönen on mukana sekä Osuuskunta Luonto & Keruussa että muun muassa festivaaleja ja tapahtumia järjestävässä LuoMut -yhdistyksessä. Molempia ohjaavat yhteisöllisyys ja ekososiaaliset periaatteet.
Hänen suuri toiveensa on, että jokainen pitäisi huolta ympäristöstään ja tekisi hyviä tekoja yhteisen elintilamme hyväksi.
Pienilläkin teoilla on vaikutusta, kun kaikki osallistuvat talkoisiin.
– Jos luontoaiheet puhuttelevat tai askarruttavat, meihin voi aina ottaa yhteyttä.
Ensi kesäksi Puolangalle on valmisteilla ensimmäinen LuoMut-musiikkifestivaali. Se on iso askel kohti pitkäaikaista haavetta, ekokylää.
Teksti: Asta Kettunen
Kerkkäpolku työllisti nuoria luonnontuotealan tehtäviin toista kertaa
