Kalevan kirkon tarina

Kodikas katedraali

Oksymoron on ilmaus, jonka osat ovat ristiriidassa keskenään. Siis niin kuin kirkas pimeys, kuuma kylmyys, helppo mahdoton. Tai otsikkoon nostamani, Kalevan kirkkoa kuvaavaksi tarkoittamani sanapari.

Väärinhän rubriikki on tietysti jo siinä mielessä, että ei Kalevassa mitään tuomiokirkkoa sijaitse, virallisesti siis. Mutta ei se ole estänyt kutsumasta Liisankallion kruunua katedraaliksi ennenkään.

Ja nimitykselle on kyllä varsin vankkoja perusteita. Ensinnäkin koko. Kuten katedraaleilla on tapana, Kalevan kirkko on mittasuhteiltaan suorastaan valtava. Sisään astuessa kokee samaa hämmästystä ja oman pienuuden tunnetta kuin kristikunnan keskiaikaisissa pyhäköissä.

Vertaus pätee siinäkin mielessä, että kirkon valmistuminen otti aikansa. Ei nyt sentään paria sataa vuotta, kuten vaikka Notre-Damen tapauksessa, mutta silti. Kertomus Kalevan tiilipintaisesta temppelistä onkin moninkertaisen odottelun tarina: ensin kaupunginosan, sitten tontin, suunnitelmien valinnan ja lopuksi vielä niiden sekä kirkon valmistumisen.

Mutta entä kodikkuus sitten? Omituiseltahan se kuulostaa, mutta ken kerran on käynyt kirkon kynnyksen yli, tietää, mitä tarkoitan. Kalevan katseenvangitsija ei ole tunnelmaltaan synkkä tai raskas; vaan viihtyisä ja valoisa. Sen pellavanväristen seinien suojissa on helppo olla.

Jotenkin Kalevan kirkko tuo yhteen toisilleen vastakkaisia elementtejä ja saa ne toimimaan: betoninen mutta luonnonläheinen, futuristinen mutta ikiaikainen, monumentaalinen mutta inhimillinen – kodikas katedraali.

Tammelan vainioista Kalevan kaupunginosaksi

Nykynäkökulmasta on vaikea uskoa, että vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä Kalevan paikalla oli Tammelan vainioina tunnettua, rakentamatonta takamaata.

Kirjailija-toimittaja Helvi Jokinen muisteli talvisodan jälkeen Itsenäisyydenkadun päässä asuneiden maisemia:

”Ei niillä, joiden ikkunoista avautui itänäkymä, ollut nähtävänä mitään, mikä olisi muistuttanut kaupungista. Siinä näköalassa oli vain viljelysmaita, taivaansineä ja pilviä.”

Helvi Jokinen Tammerkoski-lehdessä vuonna 1950.

Peltiammujen tai raitiohepojen sijaan alueella käyskenteli tammelalaista sorkka- ja kavioväkeä, ilmassa iloaan pitivät kurjet ja kiurut.

Mutta maalaisidylli eli jo jatkoaikaa. Kilpailu alueen asemakaavasta oli järjestetty pari vuosikymmentä aikaisemmin, ja jaetulle toiselle sijalle sijoittunut arkkitehti Birger Brunila viimeisteli suunnitelman 1924. Uutta kaupunginosaa saatiin kuitenkin odotella vielä tovi.

Brunilan työn pohjalta kehitelty kaava Kaupinkatuun asti vahvistettiin vasta vuonna 1938, ja sitten kansakunnalle tuli ikävämpää tekemistä – sota. Rakentaminen päästiin toden teolla aloittamaan vasta kun vihollisuudet olivat päättyneet. Muutamaa vuotta myöhemmin kaupunginosalle saatiin nimikin: Kaleva.

Parikymmentä vuotta kaavakilpailun jälkeen urbaani nykyaika alkoi saapua rytinällä. Tervemenoa leppoisat laiduntajat, perennat ja perunamaat; tervetuloa rakennustyömaa toisensa jälkeen.

Monte Lisa

Kaupunginosan ytimessä sijaitsevalle Liisankalliolle oli kaavoissa suuria suunnitelmia. Jo Brunila hahmotteli sitä alueen keskukseksi, kuten hänen kilpailutyönsä nimi ”Monte Lisa” kertoo. Samoin tehtiin seuraavan vuosikymmenenkin kehitelmissä.

Tällainen rooli passasi kukkulalle varmasti aivan hyvin, koska sillä oli aiempaa kokemusta keskuksena toimimisesta – talviurheilukeskuksena, nimittäin. ”Liisun” laelle pykätystä hyppyrimäestä leiskauteltiin sievoisia siivuja jo 1930-luvulla, ja toimi tienoo hiihtokilpailujen areenanakin.

Lisäksi kallio oli paikallisen arkielämän kiintopiste. Nyppylän tuulisuus teki siitä otollisen pyykin kuivatukseen. Petäjikön tarjoamat piilot taas soveltuivat yhtä lailla kortinlyömiseen ja pullonkallisteluun kuin rosvon ja poliisin leikkimiseenkin. Niin, ja löytyi kumpareen koloista myös mansikoita ja sinivuokkoja poimittavaksi.

1950-luvulla hyppyrimäen viereen pystytettiin fasiliteetit parkettihiihtoa varten, mutta huvielämän kiintopistettä Liisankalliosta ei koskaan tullut. Tervatun lattian luisto oli kuulemma huono, ja muutaman vuoden jälkeen tanssilava muutettiin varastoksi. Huonoon kuntoon päätynyt hyppyrimäkikin purettiin.

Niin oli Liisankallio kunnon käyttöä vailla. Mutta eipä hätää, seuraava luku sen tarinassa oli jo alkamassa.

Kallion kruunu

Uuden kaupunginosan paraatipaikalle oli nimittäin tarkoitus rakentaa jotain huomiota herättävää. Jo Brunila piirsi tuolloisen Puolimatkankadun itäpäähän julkisen rakennuksen, joskin arkkitehdille sattui pieni lapsus: hän hahmotteli sen Liisankallion edustalle. Korkeimmalle kohdallehan se toki kuului!

Mutta mikä tämä kallion kruunu voisi olla? Varhaisin hoksaamani maininta pytingin luonteesta löytyy Aamulehden vuoden 1934 kaavaa esittelevästä jutusta:

”Keskuksena tässä itäisten alueitten asemakaavassa on Liisankallion seutu. Puolimatkankatu jatkuu keskikaupungilta johtavana pääväylänä Liisankallioon asti, johon sijoitetaan joku monumentaalirakennus, esim. kirkko.”

Tulevaisuuden Tamperetta -artikkeli Aamulehdessä 28.1.1934.

Maininta mahdollisesta käyttötarkoituksesta osui kuulemma seurakunnallisiin silmiin Kalevan seurakuntatalon tonttia hankittaessa. Liisankalliota yritettiinkin ostaa vuonna 1950, mutta vielä ei tullut kauppoja. Seurakunnan haltuun se saatiin vasta alkuvuodesta 1958, kun uusi kirkkoherra Paavo Viljanen onnistui puhaltamaan hankkeeseen myötätuulta.

Tonttiasian ratkeamista odotellessa vanhoja vainioita oli asutettu vauhdilla: 1950-luvun huippukautena Etu-Kalevaan kohosi yli kolmesataa huoneistoa per vuosi, ja vuosikymmenen vaihtuessa seurakuntalaisten määrä hipoi jo kolmeakymmentätuhatta. Kalevan puistotien tiloissa alkoi happi loppua.

Niinpä kirkkoprojektissa laitettiin seuraava vaihde silmään: uudesta pyhäköstä järjestettiin arkkitehtuurikilpailu.

Kirkkokisa korkeinta luokkaa

Suunnittelijan silmin Liisankallion kirkko oli varmasti houkutteleva, mutta haastava hanke. Jo tonttikauppojen yhteydessä kun edellytettiin, että mitään arkipäiväistä tönöä ei niin arvokkaalle paikalle saisi pystyttää.

1950-luvun lopulla Kalevan kookas kerrostalokanta oli kuitenkin jo ehtinyt hiipiä lähelle kukkulaa ja kutisti tilaa, jolla vaikutus oli mahdollista tehdä. Tonttikauppojen jälkeen jopa esitettiin, että kallio oli käynyt liian ahtaaksi, ja kirkko kannattaisi rakentaa Kalevankankaan hautausmaan viereen. Sijainti katsottiin kuitenkin käytännön seurakuntatyön kannalta liian hankalaksi, joten ehdotus torpattiin.

Vaikeuskerrointa nosti myös se, että seurakuntien rahakirstulla oli pohja, laidat sekä katto. Eli jotain leukoja loksauttavaa piti luoda, mutta lompakkoystävällisesti – tai kilpailulautakunnan sihteerin Seppo Rihlaman sanoin ”taloudellisuus ja monumentaalisuus oli siis yhdistettävä korkeatasoiseksi arkkitehtooniseksi luomukseksi!”

Suunnittelijoiden päitä haaste ei kuitenkaan huimannut, vaan kilpailuun saatiin runsas osanotto: määräaikaan mennessä töitä jätettiin kaikkiaan 49 kappaletta. Eikä määrä korvannut laatua, vaan ehdotusten tason katsottiin olleen varsin oli korkea.

Yksi kilpailija kuitenkin nousi lopulta yli muiden, ja palkintolautakunta oli yksimielinen: voiton vei kryptisesti nimetty ”Hellitä mäkivyötä, meridiaani”, jonka tekijäksi paljastui arkkitehti Reima Pietilä, avustajanaan diplomi-insinööri Aatto Simonen.

Veistoksellinen voittosuunnitelma

Kilpailun aikaan ykkössijoitettu ei ollut vielä Reima Pietilä – akateemikko, presidentin virka-asunnon suunnittelija, kalottipäinen tietäjähahmo – vaan suurelle yleisölle tuntematon arkkitehti, jolla oli ansioluettelossaan vasta yksi merkittävämpi rakennus: Suomen paviljonki Brysselin maailmannäyttelyssä vuonna 1958.

Kaikkien tuntema suunnittelijasuuruus hän ei vielä ollut siinäkään mielessä, että kilpailuehdotus ei syntynyt Pietilöiden arkkitehtipariskunnan toisena puoliskona. Yhteisen toimiston tulevan puolisonsa Raili os. Paatelaisen kanssa hän perusti vasta voittoa seuraavana vuonna.

Mutta toisaalta kyseessä oli kuitenkin nimenomaan se Reima Pietilä, jonka hyvin tiedämme. Hän oli nimittäin vast’ikään löytänyt omaleimaisen tekemisen tapansa.

Kuten Petteri Kummala on nostanut esiin, vielä 1950-luvun alun kilpailuihin arkkitehti osallistui töillä, joissa ei ollut mitään erityisen pietilämäistä, mutta vuosikymmenen lopulla tilanne oli jo toinen. Suunnittelijan itsensä mukaan juuri Kalevan kirkko olikin ensimmäinen työ, jossa hän lähti arkkitehtonisesti omille teilleen.

Rakennuksen hahmo löytyi kuulemma konkreettisesti käsin tekemällä:

”Täysin veistoksellinen muoto pohjautui pahvisiin pienoismalleihin. Tein seinistä uuden mallin joka päivä, kunnes uuvuin. Kahdestakymmenestä muunnelmasta valittiin sopivin (jos sellaista onkaan), joka sitten määritteli suunnitelman lopullisen muodon.”

Reima Pietilä 1970-luvun tekstissään ”Luonto: kulttuurinen paradigma suunnittelutyössä”.

Hetkinen! Laittoiko Pietilä siis vain kädet pahviin ja katsoi mitä syntyi? Mutta Kalevan kirkonhan on monesti todettu muistuttavan kalaa, tuota ikivanhaa kristillistä symbolia, ja onpa se esitetty suunnitelman lähtökohtanakin. Oliko suomuselkämäisyys silkkaa sattumaa?

No, ainakaan arkkitehti itse ei maininnut pyrkineensä kohti eväkkään muotoa. Sen sijaan hän nosti  vaikutteinaan esiin seinien liukuvalutekniikan, 1900-luvun italialaisen futurismin, kesäisillä melontareissuilla saadut luontoelämykset, barokkikirkot sekä mäntymetsän. Ja niin edelleen.

Melkoinen rypäs herätteitä! Pietilä kertoikin, että kirkon taustaideaa udeltiin usein, ja hän vastasi aina eri tavalla – mikä oli varmaankin osittain huumoria, mutta tuskin kokonaan.

Joka tapauksessa kilpailu osui hyvään hetkeen arkkitehdin uralla. Vaikkapa viisi vuotta aiemmin häneltä olisi varmasti tullut toisenlainen ehdotus, ja Liisankallion laella komeilisi nyt jotain aivan muuta. Ehkä jopa jonkun muun suunnittelemaa. Eikä välttämättä niin hienoa.

Pitkällinen prosessi pitkittyy

Kilpailun kärkityö oli siis selvillä, ja se myös arvioitiin melkoisen merkittäväksi:

”[…] voittanut ehdotus on arvomitoiltaan sitä suuruusluokkaa, että sen rakentamatta jättäminen olisi tappio ei vain kaupunkimme ja Suomen rakennustaiteelle, vaan eräs aikamme mittavimmista kirkkoluomuksista jäisi tällöin puuttumaan myös maailman arkkitehtuurin historiasta.”

Kilpailulautakunnan sihteeri, arkkitehti Seppo Rihlama Tammerkoskessa 10/1959.

Eihän tuollaisilla saatesanoilla varustettua suunnitelmaa voinut jättää toteuttamatta – vai voiko? No, ei se kaukanakaan ollut. Vääntöä nimittäin seurasi: ehdotuksen kustannuslaskelmien pitävyyttä epäiltiin, ja myös kirkon paikkalukua pidettiin kohtuuttomana.

Kaikkien käänteiden läpikäynti ei internetiin mahtuisi, mutta vuosiluvut antavat raameja: kilpailu ratkesi toukokuussa 1959, kun taas pääpiirustukset tilattiin Pietilöiden toimistolta vasta keväällä 1962. Väliin mahtuneiden noin kolmen auringonkierron aikana muun muassa tutkittiin kaikkien kolmen palkitun sekä yhden lunastetun ehdotuksen kustannukset ja toteuttamismahdollisuudet.

Lopulta voittotyö – ronskisti supistettuna – osoittautui sittenkin edullisimmaksi toteuttaa. Pietilöiden toimisto saattoi siis ryhtyä laatimaan lopullisia suunnitelmia, joita niitäkin valmisteltiin tuskaiselta tuntunut tovi: pääpiirustukset hyväksyttiin helmikuussa 1964.

Kaiken kaikkiaan kirkko koki prosessin aikana melkoisia muutoksia, varsinkin kokonsa puolesta: paikkaluku tippui reilulla kolmellasadalla, ikkunarivien määrä väheni kahdeksaantoista ja katto madaltui metrikaupalla nykyiseen noin kolmeenkymmeneen.

Supistuminen ei kuulemma arkkitehtia itseään häirinnyt, ainakaan jälkikäteen: ”Sama Kalevan kirkko se on”, hän lausui Aamulehdessä pyhäkön 20-vuotisjuhlallisuuksien aikaan. Ja toisaalta: kasvoihan rakennus alaspäin, kun kirkon alle pohjakerrokseen lisättiin huomattava määrä seurakuntatiloja.

Kilpailutyöstä karsittiin siis korkeutta, mutta myös koristeellisuutta. Kilpailutyössä ikkunoita nimittäin kaunistivat lasimosaiikit, jotka lopullisesta suunnitelmasta olivat kadonneet. Eli olisi Kalevan kirkko voinut vieläkin katedraalimaisempi olla!

Valusta vihkiäisiin

Kalevan kirkon rakennustyöt aloitettiin lokakuussa 1964, puolisen vuosikymmentä kilpailun tulosten julkistamisen jälkeen. Ja sitten alkoikin tapahtua!

Ensimmäinen vaihe oli Liisankallion louhinta. Peruskivi päästiin muuraamaan 30. maaliskuuta 1965 ja toukokuussa ryhdyttiin seinien liukuvaluun, mikä sujui sukkelasti. Työvaihe kesti massiivisuudestaan huolimatta vain kaksitoista vuorokautta, kun yhteen menoon tehtiin.

Itse asiassa vielä tuossa vaiheessa kirkkoon oli tulla merkittävä muutos: kerrotaan nimittäin, että rakennustoimikunta olisi halunnut keskeyttää valun puoleen väliin, koska korkeus vaikutti jo siinä vaiheessa sopivalta.

Arkkitehti itse kuitenkin totesi, että kirkko saattoi sisältä ehkä tuntua valmiilta, mutta ulkopuolelta ei, joten töitä jatkettiin. Onneksi – koska jälkikäteen Pietilän näkemykseen on helppo yhtyä. Olisihan Monte Lisan monumentti viisitoistametrisenä ollut melko arkipäiväinen ympäröiviin kerrostalokolosseihin verrattuna.

Harjannostajaisten aika koitti elokuun lopulla 1965, ja kun noin vuotta myöhemmin päästiin viettämään vihkiäisjumalanpalvelusta, oli kallio kukkuroillaan: juhlaväkeä saapui jopa pari tuhatta henkeä, eli enemmän kuin kirkkoon mahtuikaan, ja iltapäivän messuun puolitoistatuhatta lisää.

Jatkossakin penkkirivit täyttyivät seurakuntalaisista, mutta taisi sekaan eksyä vähän muutakin väkeä: ainakin kesällä 1968 uudessa palvontapaikassa nimittäin kirjattiin yli kahdeksankymmentätuhatta kävijää. Toivottavasti saranat olivat hyvässä öljyssä!

Kalevan kirkko oli siis valmis. Tampere kahmaisi itselleen uuden turistivetonaulan, joka kesti vertailun kristillisen maailman pääpyhäköihin. Arkkitehdilleen luomuksesta taas tuli kansainvälisestikin huomiota herättänyt läpimurtotyö. Ja mikä tärkeintä, kalevalaiset saivat oman, kauan kaivatun katedraalinsa – paikan, johon asettua aloilleen. Kirkkoherra Viljanen varmaan puki seurakuntalaistenkin tuntemuksia sanoiksi sen seinälle sijoitetussa tekstissään:

”Kirkko ei ole museo eikä vain nähtävyys, vaan herranhuone ja seurakunnan koti.”

Lähteet ja kirjallisuus

• Alanen, Pertti: Pietilän läpimurto 20-vuotias. Aamulehti 21.8.1986.
• Broner, Kaisa: Visions of architecture. Arkkitehtuurin visiot. Oku Publishing, Helsinki 2019.
• Hildén, Juhani: Kaleva-kirja. Tampere-seura, Tampere 2003.
• Jetsonen, Jari & Jetsonen, Sirkkaliisa: Sacral Space. Modern Finnish Churches. Rakennustieto, 2003.
• Jokinen, Helvi: Katoavan näköalan muistoksi. Tammerkoski 8/1950.
• Kalevan kirkko. Arkkitehti 11–12/1966.
• Kalevan kirkon rakennusvaiheet. Tammerkoski 9/1966.
• Kalevan kirkon suunnittelukilpailu. Arkkitehti Kilpailuliite 2/1959.
• Kettunen, Asta: Kirkko kallion laella. Silta 8/2016.
• Koho, Timo: Reima Pietilä. ”Kaipasin muunlaista ajan tunnetta”. Painatuskeskus, Helsinki 1995.
• Kummala, Petteri: Muotoaan etsivä modernismi – Reima Pietilän varhainen ura PTAH ja Le Carré Bleu. Teoksessa Broner-Bauer, Kaisa ym.: Sanastelu, luonnostelu, kuvittelu: Reima Pietilä ja arkkitehtuurin luova prosessi. Oku Publishing & Arkkitehtuurimuseo, 2023, 264–183.
• Norri, Marja-Riitta: Arkkitehtuuri ja kulttuuripaikallisuus. Reima Pietilän haastattelu. Teoksessa Marja-Riitta Norri ym.. (toim.): Pietilä. Modernin arkkitehtuurin välimaastoissa. Suomen rakennustaiteen museo, Helsinki 1985, 6–32.
• Norvia, J. O.: Uusi kirkko Tampereen kaupunkikuvassa. Tammerkoski 5/1966.
• Pietilä, Reima: Luonto: kulttuurinen paradigma suunnittelutyössä. Teoksessa Broner-Bauer, Kaisa ym.: Sanastelu, luonnostelu, kuvittelu: Reima Pietilä ja arkkitehtuurin luova prosessi. Oku publishing & Arkkitehtuurimuseo, 2023, 83–99.
• Pollari, Mikko: Tanssilattia kalliolla. Silta 10/2023.
• Pollari, Mikko: Vuokko-kala kirkon kätköissä. Silta 6/2026.
• Raili : Reima Pietilä. Un desafio a la arquitectura moderna / Challenging modern architecture. Museo Colecciones ICO, Madrid 2009.
• Rihlama, Seppo: Kalevan kirkkokilpailun vaiheilta. Tammerkoski 10/1959.
• Runsas, Jari & Eskelinen, Päivi: Kirkko keskellä Kalevaa. Kalevan kirkko 50 vuotta. Tampereen tuomiokirkkoseurakunta, Tampere 2016.
• Silfverhuth, Voitto: Tampereen seurakuntahistoria 2. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2013.
• Tampereen itäisten alueitten asemakaavakilpailu. Arkkitehti 1/1923.
• Tulevaisuuden Tamperetta: itäisten alueitten asemakaava alkukehittelyn alaisena. Aamulehti 28.1.1934.