RAAMATTUKOULUN LUENTO
”Galatalaiskirje – pelastuksen tie yksin uskosta”
Jussi Mäkinen
kirkkoherra
Ei laki vaan usko (3:1-14)
Galatalaisten luopumus oli täydellinen yllätys Paavalille. Hän käyttää voimakasta ilmaisua kuvatessaan seurakuntalaisten luopumusta. Heidät oli suorastaan taiottu tai lumottu.
Pyhä Henki synnyttää uskon, kun evankeliumia saarnataan. Usko merkitsi Paavalille uskoa Jeesukseen Kristukseen, ristiinnaulittuun ja ylösnousseeseen Herraan. Paavalin taistelu lakikristillisyyttä vastaan ei merkinnyt Mooseksen kirjojen ilmoituksen kieltämistä. Hän vetoaa 1. Mooseksen kirjaan puolustaessaan uskon vanhurskautta (3:6). Aabraham oli ensimmäinen uskovainen ja hänen tavallaan uskovat saavat luvatun siunauksen (3:9).
Paavali väittää rohkeasti, että lain noudattamiseen luottavat ovat suorastaan kirouksen alaisia. Hän perustaa tämän väitteensä myös Mooseksen kirjoihin: ”Kirottu jokainen, joka ei tee kaikkea, mitä laki käskee”.
Laki, joka on Jumalan antama, kääntyy vastakohdakseen, jos siitä tulee pelastumisen ehto. Paavali päätyy hengellisen elämän ytimeen: ”uskon perusteella vanhurskas saa elää!”. Vanhurskaus ja elämä eivät löydy lain tekojen puolelta, vaan Kristus lunasti meidät vapaiksi lain noudattamisen kirouksesta tulemalla itse kirotuksi meidän puolestamme (3:13).
Lupaus ja laki (3:15-18)
Paavalin kirjeen sävy muuttuu lämpimämmäksi. Hän puhuttelee galatalaisia veljiksi. Paavali ottaa arkisen esimerkin juutalaisesta oikeuskäytännöstä. Vaikka henkilö saa lahjoitetun omaisuuden vasta lahjoittajan kuoltua, saa hän siihen täyden nautintaoikeuden heti. Lahjaa ei voida perua tai muuttaa.
Paavali vertaa Jumalan Aabrahamille antamaa lupausta tällaiseen lahjaan. Lupaus annettiin Mooseksen kirjojen mukaan Iisakille, Jaakobille ja lopuksi Daavidille (1.Ms.13:15). Myös rabbiinien tulkinnan mukaan lupaus koski lopulta Messiasta. Tämä oli selviö myös Paavalille. Niin ei myöskään vuosisatoja myöhemmin annettu laki voinut kumota Aabrahamille annettua lupausta.
Lain tarkoitus (3:19-4:7)
Mikä merkitys lailla sitten on, kun sen täyttäminen ei voi olla pelastuksen perusta? Laki annettiin rikkomusten osoittamiseksi. Laki on ollut kuin valvoja tai holhooja siihen saakka, kunnes Kristus tuli ja usko evankeliumiin mahdollistui.
Paavalin mukaan lain tarkoitus oli rikkomusten osoittaminen ja synnin tunnistaminen (Room.3:20). Jumala antoi lakinsa Mooseksen välityksellä enkelien edustaessa Jumalan läsnäoloa. Lupauksensa Jumala antoi suoraan Aabrahamille (3:20). Laki ja lupaus eivät ole ristiriidassa keskenään. Kysymys on Jumalan kahdesta erilaisesta teosta. Lain tehtävä on ajallisesti rajallinen. Sen merkitys pelastustienä päättyi, kun uskon aika tuli (3:23).
Laki toimi kuin vanginvartijana vankilassa. Tämä käsitys erosi selvästi juutalaisesta lain tulkinnasta. Rabbien mukaan laki oli ikuinen. Paavalille laki oli väliaikainen vaihe, jonka merkitys pelastustienä muuttui Kristuksen tultua.
Paavali kuvaa laki myös valvojana (3:25). Antiikin aikana kouluikäisiä lapsia ohjasi koulutiellä orjat, jotka samalla kurittivat heitä. Valvojaorjat eivät olleet lasten kasvattajia myönteisessä mielessä. Näin laki ei ollut hengellinen ohjaaja tai kasvattaja kristitylle. Uskon syntyminen on kokonaan Pyhän Hengen työtä. Siveellinen vaelluskin on Hengen hedelmää, ei lain aikaan saamaa.
Paavali kiteyttää kuvan seurakunnasta seuraavasti (3:26-27). Kaikki jotka uskovat ovat Jumalan lapsia ja kuuluva Kristus-yhteisöön. Tämä yhteisö on Kristukseen kastettujen yhteisö. Näin kaste ja usko kuuluvat erottamattomasti yhteen.
Paavalin suorastaan kumouksellista käsitystä kaikki raja-aidat kaatavasta, oikeudenmukaisuuteen ja tasa-arvoon pyrkivästä kirkosta ei juuri ole esimerkkejä nähtävissä (3:28).
Maailman alkeisvoimat voivat tarkoittaa eri uskontojen jumaluuksia, jotka määräsivät ihmisten kohtaloita. Paavali vertaa noita voimia antiikin perhe-elämästä tuttuun kuvaan perheen taloudenhoitajan tehtävään. Taloudenhoitaja vastasi alaikäisten varoista vanhempien mahdollisesti kuollessa.
Hengellinen alaikäisyys päättyi, kun Jumala lähetti Poikansa maailmaan. Tämä oli kertakaikkinen tapahtuma ja täysin Jumalan tahdosta riippuvainen. Se, että Jumala lähetti Poikansa maailmaan, oli varhaiskirkon keskeinen opinkohta (4:4; Joh.3:16). Sanonta ”vaimosta syntynyt” tarkoitti täyttä ihmisyyttä ja historiallisuutta. ”Lain alaiseksi” syntynyt kuvasi Jeesuksen juutalaisuutta. Paavali ei ota kantaa Jeesuksen neitseelliseen syntymiseen. Jeesukseen uskovat ihmiset ovat Jumalan lapsia ja sen tähden lain teoista vapaita. Suhde Isään on luottavainen ja lämmin (4:6).
Paavali vetoaa galatalaisiin (4:8-20)
Paavali vetoaa jälleen galatalaisiin. Hän puhuttelee heitä nyt veljiksi tai rakkaiksi lapsikseen (4:12,19). Galatalaisten luisuminen evankeliumista lakiuskonnon tielle merkitsi paluuta entiseen pakanuuteen. He turvautuivat nyt entisiin epäjumaliinsa (4:9). Paavali rinnastaa toisiinsa lainomaisen juutalaisuuden ja pakanallisen epäjumalanpalveluksen.
Lakihurskautta korostavaan juutalaisuuteen liittyi myös kalenterihurskaus ((4:10). Vaikka juutalaisuudessa ei palvottukaan taivaankappaleita jumalina, niin määräpäivien, juhla-aikojen ja määrävuosien tarkkailuun saattoi liittyä eräänlaista tähtiuskoa. Tämä lähestyi taikauskoa.
Paavali vertaa asemaansa seurakuntien perustajana synnyttävään äitiin (4:26). Hän luo kauniin kuvan Kristuksen ja uskovan suhteesta: ”kunnes Kristus saa muodon teissä!”. Näin Paavali kuvaa Kristuksen ja uskovan kohtalonyhteyttä.
Hagar ja Saara (4:21-31)
Paavali ottaa esimerkikseen Aabrahamin historian henkilöt ja kuvaa heidän kauttaan tulevia tapahtumia (typologinen tulkinta; 4:22-25).
Paavalin tulkinta on ennen kuulumaton. Perinteinen tulkinta ymmärsi, että Siinain liitto oli Jumalan liitto Israelin kanssa. Nyt Paavali kääntää tämän vanhan liittoajattelun kuvaamaan Jumalan liittoa Kristuksessa uuden Israelin eli seurakunnan kanssa. Hän väittää rohkeasti, että lakiliitosta oli tullut henkinen orjuus pelastustienä. Jerusalemista juutalaisen lakiuskonnon keskuksena oli tullut ”taivaallisen Jerusalemin” vastakohta. Meidän äitimme on vapaa Jerusalem! Kristillinen seurakunta on lain orjuudesta vapaiden Kristukseen uskovien ihmisten yhteisö.
Lainomaisuus on vaaninut kaikkina aikoina kristillisiä seurakuntien ja yksityisiä uskovia. Paavali on esittänyt rohkeasti ja tinkimättä vapauden kristillisen elämän perustavaksi muodoksi.
Kristityn vapaus (5:1-12)
Vapaus kristityn määreenä nousee koko kirjeen pääaiheeksi! Kristus on Vapauttaja. Vapaus on olotila, johon Kristuksen pelastava toiminta siirtää ihmisen.
Orjuuden ies on voimakas kuva auraviljelyksen ajoilta. Iestetty härkä ei voinut määrä kulkusuuntaansa. Kreikan kielessä vapautta merkitsevä sana kuvaa vuoripuroa tai vapaana juoksevaa hevosta! Paavali haastaa galatalaisia nyt valitsemaan joko yksin Kristuksen tai koko lain välillä. Ei ole kahta pelastustietä.
Paavali tiivistää yhteen lauseeseen teologiansa kaikki keskeiset käsitteet: Henki, usko, toivo ja vanhurskaus (5:5). Käsitteitä yhdistäväksi avainsanaksi nousee teonsana: odotamme!
Lähtökohta on usko. Uskon kautta olemme saaneet Hengen ja me odotamme hartaasti toivomme toteutumista – vanhurskauden saavuttamista. Usko ja Henki ovat Jumalan lahjoja. Kristitty on siirtynyt uuteen olotilaan, mutta on vielä matkalla. Me odotamme toivomme täyttymistä.
Ainoa tärkeä käytännön seuraus Kristus uskosta on rakkautena vaikuttava usko. Rakkaus kohdistuu toki Jumalaan, mutta tässä yhteydessä ennen kaikkea lähimmäisiin. Rakkaus ei ole vanhurskauden ehto vaan sen seuraus.
Paavalin opetuksissa korostuu voimakkaasti ristin sanoma. Risti tarkoittaa Kristuksen koko elämäntyötä, Hänen kuolemaansa syntiemme tähden kuin myös Hänen ylös-nousemustaan kolmantena päivänä (1.Kor.15:3-5).
Henki ja liha (5:13-26)
Kristityn vapaudella on vaaransa. Vapaus on perimmältään pelastuksen sisällys. Lihalla Paavali tarkoitti ihmisen itsekästä luontoa. Lähimmäisen rakkaus on molemminpuolista ja vuorovaikutteista. Lähimmäisen rakkaus antaa ihmisen vapaudelle todellisen sisällyksen. Koko Jumalan laki voidaan palauttaa lähimmäisen rakastamisen käskyyn. Paavali korostaa Jeesuksen opetuksiin liittyen, että kristityn ihmisen eettiset velvollisuuden kohdistuvat myös ulkopuolisiin (6:10; Room.12:18).
Ainoa vaihtoehto itsekkäälle elämäntavalle on Jumalan Hengen ohjaama elämä. Paavali tunnistaa jännitteen Jumalan Hengen ja ihmisen luonnon välillä. Taistelua ei käydä kahden ihmisen ulkopuolisen hengen välillä, vaan kristitty osallistuu itsessään tähän kahden vallan taisteluun. Kristitty ei ole vain passiivinen taistelukenttä, vaan hän voi myös antautua Jumalan Hengen puolelle (5:16).
Hyve- ja paheluettelot olivat yleisiä juutalaisuuden piirissä kuin myös kreikkalaisessa filosofiassa. Paavali käyttää tätä opetusmuotoa ja esittää vain esimerkkejä hyvästä ja pahasta elämästä. Paavali kiinnittää huomiota yksilön huonon elämän ohella yhteisiin, myös seurakunnassa esiintyviin epäkohtiin. Vihainen ja eripurainen kristitty luulee palvelevansa totuutta ja olevansa ryhmäkuntineen oikeassa.
Hyveiden luettelossa on tärkeää huomata, että kyse ei ole hyvistä teoista, vaan hedelmästä! Yksikkömuoto korostaa kristillisen elämäntavan kokonaisvaltaisuutta. Se on Hengen lahjaa. Rakkaus on kaiken uuden elämän lähtökohta. Ilo on kristityn selkeimpiä tuntomerkkejä. Se ei tarkoita luonteen laatua, vaan Jumalan pelastustekoihin vastaamista. Ilo on kiitollisuutta pelastuksen armosta!
Paavali puhuu voimakkaasti kasteesta (5:24-25). Luther tunnetusti ymmärsi tämän pohjalta, että ”meissä oleva vanha ihminen on jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa upotettava ja että sen on kuoltava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen.”
Kantakaa toistenne kuormia (6:1-10)
Jokainen seurakuntalainen on velvollinen tulemaan rikkoneen veljen avuksi. Paavalin sielunhoidollinen ohje on kaksiosainen. Kantakaa toistenne kuormia, mutta jokaisen on kannettava oma taakkansa. Solidaarisuus ja omavastuu täydentävät toisiaan. Kristitty ei saa jäädä toisten tuettavaksi, vaikka meidän on tultavakin toinen toistemme avuksi (6:2-5).
”Taakka” - sana on kreikan kielessä käytetty kuvaamaan sotilaan varusteita.
”Kristitty on sotilas eikä vain se jota paareilla kannetaan!”
Paavali ottaa puheeksi opettajan ja kasteoppilaan välisen suhteen (6:6). Ilmeisesti hän kuvaa tilannetta, jossa seurakunnilla oli jo pysyviä opettajia. Tällöin oli luontevaa, että kasteoppilaat pitivät huolen opettajiensa elannosta.
Paavalin sanat kristittyjen yhteydestä ja uskovien suhteesta ulkopuolisiin ovat edelleen hyvin ajankohtaisia.
”Kun meillä vielä on aikaa, meidän on siis tehtävä hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin."