RAAMATTUKOULUN LUENTO
”JAAKOBIN KIRJE – luento 1.”
Jussi Mäkinen
kirkkoherra
Jaakobin kirje on yksi Uuden testamentin seitsemästä katolisesta eli yleisestä kirjeestä. Kirjeen katolisuus tarkoittaa sitä, ettei kirjettä ole osoitettu määrätylle seurakunnalle, vaan yleisesti kaikille kristityille.
Jaakobin kirje poikkeaa myös rakenteensa puolesta muista Uuden testamentin kirjoista. Kyseessä on kokoelma kehotuksia kristityille ja haasteita kristittynä elämiseen. Kirjeen opetukset ovat kooste sukupolvien aikana kiteytyneestä viisaudesta. Kirje on selkeästi kristillinen, mutta opetuksessa on myös liittymäkohtia yleiseen juutalaiseen ja hellenistiseen viisauskirjallisuuteen.
Jaakobin kirjeen kirjoittajasta ja kirjeen kirjoittamisen ajankohdasta on esitetty erilaisia käsityksiä. Kirjeessä on monia viittauksia siihen, että kirjoittaja olisi ollut Jaakob, Herran veli. Hän oli Jerusalemin alkuseurakunnan arvostettuja johtajia. Seurakunnan johtajan ääni kaikuu esimerkiksi seuraavissa kirjeen jakeissa (3:1, 13; 4:13; 5:7). Kirjeen kirjoittamisen ajankohtaa on ollut vaikea määritellä. On arveltu, että kirje olisi kirjoitettu jo 60 - luvun alussa tai jopa 40 - luvulla jKr. Näin kirje olisi Uuden testamentin vanhimpia. Uudempi raamatuntutkimus sijoittaa Jaakobin kirjeen kirjoittamisajankohdan 1. vuosisadan lopulle.
Jaakobin kirjeen lukija kiinnittää huomiota siihen, ettei kirjeessä juurikaan korosteta Jeesuksen henkilön tai työn merkitystä. Jeesus mainitaan nimeltä vain kahdesti (1:1; 2:1) ja Häneen viitataan muutamassa kirjeen jakeessa (2:7; 5:7-11,14). Sen sijaan Jeesuksen opetuspuheiden henki on luettavissa kirjeen kehotuksissa. Voidaan siis sanoa, että Jaakobin kirje on Jeesuksen omiin sanoihin perustuvaa siveellistä kristillistä opetusta. Tämä osoittaa sen miten Jerusalemin alkuseurakunta oli varhain omaksunut Kristuksen opetukset kristillisen elämän suuntaviivoiksi.
Kirkkoisä Augustinus kiinnitti jo huomiota siihen, että Paavalin ja katolisten eli yleisten seurakuntakirjeiden opetuksissa on eroa. Paavali korostaa voimakkaasti, että Jumala vanhurskauttaa ihmisen uskon eikä tekojen kautta (Room.1:16-17). Jaakobin kirje korostaa, että ”usko ilman tekoja on kuollut!” (2:14-17). Ero johtuu siitä, että Jaakobin kirjeessä uskolla tarkoitetaan useimmiten tiedollista totena pitämistä, kun taas puolestaan Paavali opettaa uskon olevan hyvin kokonaisvaltainen suhde Jumalaan ja lähimmäiseen (Gal.5:6).
Jaakobin kirja pysyi pitkään kaanonin (Raamatun ohjeellisten kirjojen kokoelma) ulkopuolella. Ymmärrettiin väärin kirjan kristillisiä tekoja korostava opetus. Myös Luther tunnetusti vierasti Jaakobin kirjaa nimittäen sitä ”olkiepistolaksi”. Jaakob painottaa, että kristityn identiteetti tulee ilmi lähimmäisen rakkautena. Uskovan voimanlähteenä on evankeliumi Jumalan ansaitsemattomasta armosta Kristuksessa.
Jaakobin kirjeen jäsennystä on ollut vaikea hahmottaa, koska kirjan opetuspuheet ovat toisistaan varsin irrallisia. Eräs mielenkiintoinen tapa jäsentää Jaakobin kirjaa voisi olla juutalaisuudesta tunnetun Patriarkkojen testamentin - jäsennys. Patriarkka Jaakob jakoi kahdelletoista pojalleen perinnöksi elämän ohjeita, jotka on koottu juutalaiseen perimä-tietoon. Nykyinen raamatuntutkimus ei pidä todennäköisenä A. Meyrin aikoinaan esittämää liittymäkohtaa juutalaiseen Jaakobin testamenttiin. Mutta vertauskuvallisesti voimme liittää Jaakobin kirjan Vanhan testamentin kertomuksiin (1.Moos.49) ja jäsentää tässä kaksoisluennossa kirja kahteentoista opetuskokonaisuuteen.
Jaakobin kirjan alkutervehdys ja kehotus iloon (1:1-11)
Kirja alkaa kirjoittajan tervehdyksellä hajaannuksessa elävälle kahdelletoista sukukunnalle. Israelin kahdentoista sukukunnan traditio oli kaikille juutalaisille tuttu ja jokainen lukeutui johonkin niistä. Myös jokainen kristitty kuului ”samaan heimoon”, vaikka kristittyjen pien yhteisöjä Jerusalemista alkaen oli syntynyt eri puolille Välimeren itäistä pohjukkaa.
Kristittyjen vainojen aika ja sen mukanaan tuomat kovat ajat olivat saaneet kristityissä aikaan kestävyyttä, eli Jumalan tahdossa pysymistä. Tämä ei ole ihmisen omavoimaista elämää, vaan Jumalan armon aikaansaamaa. ”Jumala antaa auliisti kaikille, ketään soimaamatta.”
RUUBEN - kehotus kiusausten voittamiseen (1:12-18)
Kiusaus ei ole vain ajalliseen elämään liittyvä koettelemus. Kiusausten voittaminen Jumalan armon avulla tuo palkinnoksi iankaikkisen elämän voitonseppeleen.
Jumala on kiusaajan ja kaikkien kiusausten yläpuolella. On lohdullista uskoa, että pahalla ei ole viimeinen sana, vaan salliessaan kiusaukset Jumala voi myös vapauttaa uskovan niiden ylivallasta.
Kiusauksen lähde löytyy perimmältään ihmisestä itsestään. Ihminen on näin vastuussa teoistaan. Kiusaus johtaa lopulta koettelemusten ja lankeemusten kautta kohtaamaan oman syntisyytemme. Jaakob päätyy lopulta korostamaan yleistä raamatullista näkemystä synnistä: ”kuolema on synnin palkka!” (1.Moos.2:17; Room.6:23).
SIMEON – kehotus oikeaan kuulemiseen (1:19-25)
Kuuleminen on puhumista tärkeämpää. Jumalan sanan kuuleminen on sen vastaanottamista uskossa. Sanan kuuleminen vaikuttaa sen tekemistä! Sana tulee lihaksi (Joh.1:14). Kristuksen elämä jatkuu Häneen uskovien elämäntavan kautta tässä maailmassa.
Kristityn identiteetti tulee ilmi hänen arkielämässään, ei niinkään ihmisen tunnemaailmassa ja mielikuvissa. Jaakob pitää totena pitävää uskoa ”unohtamisena … pois menemisenä …” sanan vaikutuspiiristä.
LEEVI – kehotus oikeaan jumalanpalveluselämään (1:26 – 2:7)
Jaakob liittyy yleiseen raamatullisen opetukseen puheemme merkityksestä seurakuntayhteyden rakentajana (Ps.39:2; 1.Piet.3:10). Puheellamme erottelemme ihmisiä ”meikäläisiin ja muihin …” . Hengellisen julistuksen tulisi luoda erilaisia ihmisiä yhteen kokoavaa elämää. Uuta elämää Kristus - yhteydessä. Jeesus rukoili, että ”me yhtä olisimme …”.