uskotoivorakkaus

”Raamatun avainsanoja: usko, toivo ja rakkaus”

 Jussi Mäkinen, kirkkoherra

 Etenkin apostoli Paavalin opetuksissa elää selkeästi nämä kolme teemamme käsitettä. Niiden kautta kuvataan kristittynä elämisen kokonaisuutta. Tunnetuin raamatunkohta on 1.Kor.13:13.

 ”Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.”

USKO ON LUOTTAMUSTA JUMALAAN

Vanhassa testamentissa uskominen merkitsee Israelin Jumalan lupauksien todesta ottamista. Jumala pitää sen minkä Hän lupaa (1.Ms.15:6). Jumalaan luottamisen luonnollisena seurauksena oli Häneen turvautuminen (Jes.28:16) ja Hänen tahtonsa noudattaminen (Ps.119:66).

 

Usko perustuu Vanhassa testamentissa Jumalan tekemään liittoon Israelin kanssa. Jumala on uskollinen liitossaan ja ihminen ottaa vastaan tämän Jumalan armon uskomalla (Ps.40:11,12). Usko on siis ennen muuta luottamusta Jumalaan (Hebr.11:8-10).

 

Uuden testamentin synoptisissa evankeliumeissa (Matt, Mark ja Luuk.) usko tarkoittaa uskoa Jeesuksen voimaan (Matt.8:10; Mark.5:34 tai Luuk.7:9). Jeesuksen opetuksen mukaan vähäinenkin usko on uskoa (Matt.17:20). Tärkeintä on turvautua Jumalaan (Mar.9:17-27).

 

Johanneksen evankeliumissa elää korostus, että Jeesus on tullut Jumalan luota (Joh.16:30) ja Hän on Jumalan Pyhä (Joh.6:69), Jumalan Poika ja Messias (Joh.11:27). Jeesus on ennen kaikkea Jumalan luota tullut SANA. Häneen voi uskoa vain se, joka on lähtöisin Jumalasta (Joh.8:47).

 

Johannes näkee uskossa Paavalin tavoin kolme ulottuvuutta: uskon vastaanottaminen Jumalan tekona (Joh.1:11-13), Pyhän Hengen vaikuttama jatkuva uudistuminen uskossa ja iankaikkisuuden läsnäolo uskovan elämässä jo nyt (Joh.3:6,8,15). sekä aikojen lopulla tapahtuva pelastuksen toivo (Joh.5:25,28).

 

Paavalin opetusten mukaan usko syntyy ennen muuta Jumalan sanan kuulemisen kautta (Room.10:17). Uskon sisältönä on Jeesuksen Kristuksen tunnustaminen Herraksi ja usko siihen, että Jumala on hänet kuolleista herättänyt (Room.10:9). Usko johtaa siis Kristuksen tunnustamiseen, kuuliaisuuteen ja käytännön elämässä toteutuvaan lähimmäisen-rakkauteen (Room.13:8-10). Ilman näitä kolmea ulottuvuutta usko ei ole elävää uskoa (1.Kor.13:2). Seurakunnan jäseniä kutsutaan uskoviksi juuri heidän elämäntapansa vuoksi (1.Tess.1:7).

 

Usko on Paavalin opetuksissa sisällöltään paljolti Vanhan testamentin mukaista luottamusta Jumalaan, mutta olennainen ero on siinä, että Paavalilla uskon syntyminen on Jumalan armoa evankeliumin sanan kautta; ei lain tekojen kautta ansaittua uskoa.

 

Jaakobin kirjeessä (Jaak.2:14) on voimakas korostus tekojen ja uskon yhteen -kuulumisesta. Paavali puolestaan uskoo, että elävä usko ilman muuta vaikuttaa meissä lähimmäisenrakkautta ja halua Jumalan tahdon toteuttamiseen.

 

 

TOIVON ANKKURI ON JO KIINNITTYNYT PAREMMALLE RANALLE 

 

Vanhassa testamentissa toivon perustana ovat Jumalan pelastusteot (1.Ms.15:7). Jumala itse on kansansa toivo ja joka turvaa Häneen saa siunauksen (Jer.17:5-8). Toivo ymmärretään Vanhassa testamentissa yleensä kollektiivisena asiana. Yksilön toivosta puhutaan harvoin (Ps.16:16; Job 6:9,10).

 

Uudessa testamentissa sana toivo teologisena käsitteenä esiintyy erityisesti Paavalin kirjeissä ja Heprealaiskirjeessä. Evankeliumeissa sana toivo esiintyy harvoin ja käsitteellä kuvataan yleensä luottamusta Jumalaan (Joh.5:45).

 

Paavalin kirjeissä toivo on keskeinen käsite ja hän nostaa sen uskon ja rakkauden rinnalle (1.Tess.1:3; Kol.1:4,5; Gal.5.5). Toivo on lähtöisin Jumalasta (Room.15:13). Pelastuksen toivo tuottaa uskovalle iloa (Room.12.12) ja toivo versoo Jumalan sanasta (Room.12:13). Toivo perustuu ylösnousemususkoon ja sen päämäärä on taivaan koti (Room.15:20). Paavali kuvaa toivoa yksityisen kristityn toivona, mutta myös yhteisöllisen asiana (Ef.4.4).

 

Heprealaiskirjeen kantava teemana on toivo. Uskonelämää kuvataan Jumalan kansan vaelluksena kohti taivaallista kaupunkia, jossa Ylipappimme Kristus jo meitä odottaa (Hepr.12:22-24). Koska matkanteko on vielä kesken; me elämme perillepääsyn toivossa. Toivo ei ole mitään haihattelua, sillä ankkuri on jo heitetty ja Kristuksessa se on lujasti kiinni Jumalan todellisuudessa. Ankkurin köydestä voimme jo pitää kiinni (Hepr.6:18-).

 

Pietarin kirjeessä uskon ja toivon välillä ei tehdä eroa, vaan ”uskoessanne myös panette toivonne Jumalaan” (1.Pt.1:21).

 

 

SUURIN NIISTÄ ON RAKKAUS

 

Vanhassa testamentissa Jumalan ja Israelin kansan liittosuhdetta kuvattiin rakkaus-suhteena. Kansan tuli rakastaa Jumalaa ja tämä rakkaus tuli osoittaa lain noudattamisena (Neh.1:5). Laissa ilmaistiin selvästi lähimmäisen rakkauden ihanne (3.Ms.19:18), sekä myös muukalaisiin kohdistuva huolenpito (5.Ms.10:19).

 

Uudessa testamentissa käytetään kristillisestä rakkaudesta puhuttaessa kahta eri sanaa (filiaa ja agapee), joista ensimmäisellä tarkoitetaan lähimmäisenrakkautta ja jälkimmäisellä Jumalan hyvää tahtovaa rakkautta, joka kohdistuu meihin jokaiseen ilman omaa ansiotamme.

 

Jeesus tiivisti tunnetusti lain julistamalla: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi!”. Radikaalisti uutta oli se, että Jeesus asetti rinnakkain nämä rakkautemme kohteet. Jeesus kehotti myös rakastamaan vihamiehiämme. Kirkkaimmin rakkaus ilmenee anteeksiantamuksena (Matt.18:21 -).

 

Johanneksen kirjoituksissa puhutaan ehkä kaikkein eniten rakkaudesta. Jumala on rakkaus (Joh.1.Joh.4:8,16). Kaikki on lähtöisin Hänestä, joka antoi Poikansa meidän puolestamme (Joh.3:16). Rakkauden seurauksena syntyy uusi suhde lähimmäiseen ja tämä elämäntapa perustuu Jeesuksen antamaan esimerkkiin (1.Joh.3:16). Vastarakkautta Jeesuksen voi osoittaa pitämällä Hänen käskynsä (Joh.14:15). Jumalaa ja maailmaa ei voi rakastaa yhtä aikaa.

 

Paavali opettaa, että lähimmäisenrakkauden perustana on Jumalan rakkaus, joka välittyy ihmiseen Pyhän Hengen välityksellä (2.Tess.3:5). Jumalan rakkaus näkyy siinä, että Hän lähetti Poikansa maailmaan ja Jeesus uhrasi itsensä maailman puolesta (Gal.2:20). Jumalan rakkauden heijastumaa on lähimmäisenrakkaus, joka on ensimmäinen Hengen hedelmä ja suurin armolahjoista (Gal.5:20).

 

Uuden testamentin mukaan kristillinen seurakunta tunnistetaan sen rakkaudellisesta ilmapiiristä (Ef.3:17-19; 1.Tim.1:5,14). Rakkaus on uskonelämän toiminnallinen puoli.

 

___________

 

 

Esillä olleet kolme raamatun kirjoittajien käyttämää käsitettä: usko, toivo ja rakkaus muodostavat yhdessä kristityn elämäntavan hahmon. Jumalan sanan kautta syntyvä usko on luottamusta Jumalaan. Tämä uskonsuhde ei jätä meitä toimettomiksi, vaan haastaa elämään lähimmäisinä toinen toisillemme ja osoittamaan myötätuntoa kaikille ihmisille.

 

Käsitteillä on myös kullakin oma itsenäinen merkityssisältönsä raamatussa, mutta vasta niiden yhteinen viesti Paavalin opetusten mukaisesti antaa selkeän esikuvan kristityn kilvoittelulle ja kuvaa myös voimanlähteen lähimmäisenrakkaudelle.